Mehiläisten historia koostuu kolmesta näkökulmakerronnasta eri aikakausina. Vuonna 1857 kunnianhimoisen tutkijan Williamin ura tyssää suuren perheen perustamiseen ja elannon hankkimiseen kauppiaana. Masennukseen taipuvainen isä löytää kuitenkin mehiläisten tarkkailusta ja uuden pesämallin kehittämisestä entisen intohimon palon. Vuonna 2007 mehiläisfarmari George kamppailee ylläpitääkseen tilaansa, vaikka työlle ei hänen pojastaan tunnu löytyvän jatkajaa. Suuri mehiläiskuolemien aalto käy läpi koko maailman ja pian Georgen ongelmat ovat kaikkien ongelmia. Mehiläiset katoavat maailmasta. Vuonna 2098 Tao työskentelee pölyttäjänä. Kiinalaiset ovat korvanneet mehiläiset lukuisilla ihmisillä. Tao toivoo omalle pojalleen parempaa tulevaisuutta rapistuneessa maailmassa, mutta toive tuntuu turhalta, kun poika vieläpä sairastuu ja katoaa.
Mehiläisten historia on ankeaa luettavaa, mutta silti se tempaisee mukaansa raskaisiin ihmiskohtaloihin. Ensin tarinat tuntuvat erillisiltä, mutta lukemisen myötä syntyy pian käsitys, että ne kietoutuvat yhteen ja loppua kohden linkit selviääkin. Kaikissa yhteistä ovat mehiläiset. Kahdessa varhaisemmassa tarinassa niiden käyttäytymisen tutkimus ja kasvatus ja tulevaisuuden tarinassa miltä maailma näyttää ilman mehiläisiä. Lunde on luonut melkoisen dystooppisen maailman pelkästään mehiläisten kadosta ja antaa sille selityksenkin, joka ei ihan aukoton ole. Mehiläisten merkitys kukkivien kasvien ja puiden pölyttäjänä on kuitenkin kiistaton, puhutaan 80-90 %, ja jos se määrä pölyttäjiä katoaa, vaikutus on suuri koko maanviljelylle ja marjojen ja hedelmien tuotannolle. Kirjassa käsitellään oikeaan ongelmaan liittyviä seikkoja fiktiivisin keinoin sitomalla ne perheisiin ja etenkin vanhemman ja lapsen suhteeseen. Vaikka kirjan loppu on aavistettavissa jo kohtalaisen varhaisessa vaiheessa, ei se pilaa tarinan tehoa.
Kirja ei alleviivaa ja on aika hienovarainen syissä ja ratkaisuissa. Mehiläisten kadosta ei voi syntyä onnellista loppua, jos joku sellaista kuvittelee tapahtuvan ennen kirjan aloittamista. Lunden kirjassa on voimakkaasti mukana alakulo, samalla tavalla kuin Ishiguron Ole luonani aina -teoksessakin ja muutamassa muussa minulle suositellussa kirjassa. Ihmiset ovat aitoja niin käyttäytymisessään kuin tunteissaankin. Vaikka korostan teoksen dystooppisen maailman tilaa ja tunnelmaa, on mukana kuitenkin valonpilkahdus, jonka vuoksi kirjan lukemista ei kannata pelätä liian ankeana. Onko kirja sitten uskottava ja pitääkö meidän oikeasti huolestua yksipuolistuneen viljelyn, torjunta-aineiden ym. syiden vuoksi maailman ruuantuotannosta? Itselleni USA:n lisääntynyt maissin tehoviljely ja siihen johtaneet syyt ovat herättäneet kapinaa jo vuosikausia, mutta vaikutusmahdollisuudet ovat vähäiset. Omalla tavallaan Lunden kirjassa on samaa henkeä fiktiivisessä muodossa kuin Rachel Carsonin ei-fiktiivisessä Silent Spring -teoksessa.
Mehiläisten historia teki minuun hiljaisen vaikutuksen kerronnallaan ja olen toistaiseksi valmis nimeämään sen Hugo-ehdokkaaksi, vaikka tiedän, että se ei tule läpi menemään jo pelkästään siksi, että se on käännöskirja, eikä iso osa äänestäjistä lue käännöskirjoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat iloinen yllätys!