Kate Atkinson: Ihmiskrokettia

Viime joulukuussa tuli luettua Kate Atkinsonin suhteellisen tuore Life After Life (arvostelu), joka on tänä keväänä ilmestynyt myös suomeksi nimellä Elämä elämältä. Jokin kirjan tyylissä jäi sen verran kutkuttamaan, että otin kirjailijalta lukulistalle toisenkin kirjan, kirjaston hyllyssä vastaantulleen Ihmiskrokettia. Human Croquet ilmestyi alunperin 1997 ja käännös 1998. Kirja menee brittiläisen maagisen realismin lokeroon, jos sen johonkin haluaa yleensä lokeroida. Suomessa käytettäisiin ehkä reaalifantasian käsitettä kuvaamisessa ja genretermien kaihtajat suosisivat todennäköisesti postmodernismia, mutta yhtä kaikki, kyse on tarinasta, jossa todellisuuteen linkittyy fantasian piirteitä.

Isobel Fairfaxin ja hänen veljensä Charlesin nuoreen elämään on lähtemättömästi vaikuttanut heidän äitinsä Elizan katoaminen. Isäkin lähti pois kuvioista vuosiksi ja lapset jäivät isoäitinsä ja nurkuvan Vinny-tädin hoidettaviksi. Fairfaxin suvulla on pitkä historia, aina Lythen metsäisen uudisasutuksen ajoilta Ardenin talon vaiheisiin, jolloin kadun varrella on jäljellä enää muutamia puita. Sukuun liittyy kirous ja monelaisia mutkia suvun historiaan on mahtunutkin. Elämänlangat eivät ole kulkeneet suorinta tietä ja yhden jos toisenkin taustalla on luurankoja kaapissa. Vaikka Isobelin veli haaveilee avaruusolioista, rinnakkaistodellisuuksista ja aikamatkailuista, niin Isobelin itsensä kohdalle osuvat ne oudoimmat kokemukset, joista ammentaa maailmankuvaa. Lukijan pohdittavaksi jää, onko elämä kuin Shakespearen näytelmää, komediaa tai tragediaa.

Kuten Elämä elämältä -kirjassakin, myös Ihmiskroketissa on hämmentävää vetoa. Hahmot ovat tavallisia ja uskottavia, mutta silti niin outoja, että he viehättävät. Atkinson avaa kunkin elämää vähän kerrallaan, valottaa tapahtumien monimutkaista kulkua yllätyksellisesti ja maanläheisesti, ja jopa koskettaen. Tarinassa on kohdilleen osuvaa tilannehuumoria leikitellen muun muassa rinnakkaistodellisuuksien, toden ja fantasian, rajamailla. Juuri huumori on tarinan suola, mutta ei kuitenkaan itsetarkoitus ja siksi se toimii.

"Ei mistään ei tule mitään, ellei sitten maailman alku. Näin se alkaa, sanasta, ja sana on elämä. Tyhjyys muuttuu jättiläismäisen sähikäisen voimasta, joka sallii ajan sarastaa ja mielikuvituksen alkaa.

Ensimmäiset vedyn ja heliumin ytimet kehittyivät miljoonia vuosia myöhemmin atomeiksi ja taas miljoonia vuosia myöhemmin molekyyleiksi. Maailmankausia kuluu. Avaruuden kaasupilvet alkavat tiivistyä linnunradoiksi ja tähdiksi, joiden joukossa on aurinkomme. Vuonna 1650 arkkipiispa James Ussher arvioi teoksessaan Annals of the World että Jumala loi Taivaan ja Maan lauantai-iltana, 22. lokakuuta, vuonna 4004 eKr. Muiden arvioit ovat epämääräisempiä ja sijoittavat alun noin neljän ja puolen miljardin vuoden taakse."

Ihmiskroketissa ja Elämä elämältän tarinoissa on paljon samoja elementtejä ja kerronnan keinoja. Jopa hahmoista löytyy tuttuutta. Lukiessa jouduin ajoittain palauttamaan mieleen, että Ihmiskrokettia on kuitenkin kirjoitettu 16 vuotta aiemmin, ja niinpä kirjailija onkin ammentanut uusimmassa kirjassaan tästä teoksesta ideoita, vaikka oma kokemukseni hahmottuu väärässä järjestyksessä lukemisen kautta. Samojen ideoiden toistuminen ei kuitenkaan haittaa liikaa, sillä loppuratkaisu on omanlaisensa, ja tässä tapauksessa olin siihen tyytyväinenkin. Ihmiskroketista voi oivaltaa kirjailijan käyttäneen useita brittikirjallisuuden klassikoita inspiraationaan, mutta kutoneen ne osaksi omaa tarinaansa uusin värein.

Kirja on jaettu useisiin tulevaisuus ja menneisyys -lukuihin. Huumorin ohessa minua kiehtoi tarinassa eniten historiaosuudet ja salaisuuksien paljastumiset, joista osaan liittyy erinomaista ilkikurisuutta. Samoin kuin kirjan nimeen, joka on lähtöisin seurapelistä. Ja huhtikuun 1. päivään, joka on Isobelin syntymäpäivä. Atkinson ei anna päähahmolleen liikaa etuisuuksia sen mukaan mitä tämä kokee. Monissa fantasiatarinoissa kun tietäminen tekee hahmoista usein superihmisten kaltaisia taitureita, ei hämmentyneitä ja rajoittuneita elinympäristönsä vaikutuksessa.

Atkinson leikittelee ajalla, metsillä ja keijuilla luoden mielikuvia, joista oman pääni sisällä kehittyi välillä lennokkaitakin teorioita. Tarinan alku ja loppu kiertyvät tunnelmallisesti toisiinsa. Ihmiskrokettia on erinomainen lukukokemus, ei täydellinen, mutta suositeltava.