M. John Harrison: Pastellikaupunki

2015 Aakkoshaasteen H-kirja sai minut tarttumaan elämäni toiseen M. John Harrisonin kirjaan, kolme vuotta Nova Swing -kokemuksen jälkeen (arvostelu). Myös Vankityrmiä ja Louhikäärmeitä -blogin Jonaksen kirjoitus viime syksyltä muistutti kirjan olemassaolosta ja lukemattomuudesta. Pastellikaupunki (The Pastel City (1971), suom. 1996) ei ollut minulle lukukokemuksena yhtään sen helpompi kuin Nova Swingkään, mutta toisaalta hyvin erilainen.

Kirja aloittaa Harrisonin Viriconiumin maailmaan liittyvän sarjan. Maan olosuhteet ovat dystopiset, sivilisaation raunioita luonnonvarojen ehtymisen jälkeen myrkyllisini soineen ja suurine autiomaineen. Viriconiumin kuningaskunta, Pastellikaupunki, on tulevaisuuden Maan viimeinen kulttuurin keskus, jota hallitsee isänsä kuoleman jälkeen nuori kuningatar Jane, Mehvet Nian. Kuningasisän kokoama persoonallinen soturijoukko lähtee puolustamaan nuorta hallitsijaansa ja kaupunkia kilpailevaa hallitsijaehdokasta ja pohjoisen mekaanisia barbaareja vastaan välttämättömyyden pakosta pelastaaksen mitä vielä pelastettavissa on.

Pastellikaupunki on tieteisfantasiaa, jossa fantasiamaailman kaltaiset päähahmot ja asetelmat on sijoitettu science fictionmaiseen maailmaan ja onnistuneesti, sanoisin. Tarinan sankarihahmot ovat rosoisia, menneisyyden muovaamia, kaikkea muuta kuin puhtaasti sankarimaisia. Sofistikoitunut miekkamies tegeus-Cromis, palkkasoturi Birkin Grif ja kääpiö Tomb etunenässä ovat (varsinkin 60-70-lukujen) westernien hahmojen haikuja, joten ehkäpä aikakausi näkyy tarinan tyylissä enemmän kuin osaan kirjallisuuden perusteella arvioida. Joka tapauksessa pystyn erottamaan hahmojen syvyydet ja raakamaisen traagisuudenkin (lukuunottamatta naishahmoa, joka on mitä on), mutta se ei tee niistä minulle yhtään sen helpommin sulateltavia. Lukiessa tuli mielleyhtymä Michael Moorcockin hahmoihin, pääasiassa Elriciin, ja kävi samoin kuin Elricin kanssa - hahmot eivät päässeet pinnan alle.

Sen sijaan maailma pääsi. Käännöksessä on herkkä jälki, teksti on kauniin kuvailevaa ja upottavaa. Välillä ehkä liiankin kanssa, mutta silti koboltinsininen taivas, kylmää smaragdinvihreää tulta hohtavat Nimitähdet, jotka loistavat taivaalla muodostaen kaksi sanaa unohdetulla kielellä, kolean valppauden leiman omaavat rakennukset, umbran ja okran värinen autiomaa jne. ovat hienoa, kylmiä väreitä kauneudessaan aiheuttavaa dystopista maailmankuvausta yksityiskohdissaan. Hieno on myös se kauhukuva geteit chemositeista, elämää vihaavista vihollisista, jotka saavat alkunsa ravintotankeissa.

Hieman kahtaalle Pastellikaupunki vetää, pidin maailmasta, mutta hahmot eivät sytyttäneet. Valitettavasti Viriconiumin jatkoja ei ole suomennettu, sillä en ole varma saanko aikaiseksi lukea sarjaa pidemmälle englanniksi, vaikka mieli tekisi nähdä millaiseksi jälki muuttuu, kun julkaisuvuosikymmen vaihtuu toiseksi. Harrisonilta on toki vielä muutamia muita käännettyjä teoksia lukematta. Palaan niihin jonain päivänä.

Aakkoshaasteen H-kirja