tiistai 23. joulukuuta 2014

Bryan Talbot: Grandville Noël

Uusin ja sarjassaan neljäs Grandville-sarjakuva-albumi on jouluaiheinen, Grandville Noël. Rikosetsivä LeBrock ei pääse viettämään juhlapyhiä, vaan ottaa tehtäväkseen etsiä teini-ikäistä tyttöä, Bunty Spallia, jonka jäljet johtavat suosiota kasvattavaan, hyvin arveluttavaan uskonnolliseen kulttiin. Kulttia johtaa karismaattinen yksisarvinen, messiaaninen Apollo, jonka johdolla kampanjoidaan ihmisrotua vastaan. Samallla ihmisten vaatimukset tasa-arvoiseen kohteluun tiivistyvät ja saavat uusia muotoja. Ja kun huhu kiertää, että vuosisatoja vanha salainen evankeliumi olisi löytynyt ja se paljastaisi Jeesuksen rodun, tarvitsee LeBrock avukseen Yhdysvalloista Pinkertonin etsivätoimistosta Chance Lucasin ja rakastettunsa Billien ehtiäkseen nauttimaan jouluateriaa.

Grandville Noël on terävää satiiria, jopa aiempia albumeja enemmän. Tuntuu kuin Talbot olisi tässä osassa elementissään, eikä lukiessa ollut vähääkään samanlaista tämä-on-jo-nähty -tunnetta. Hieman harmittaa, etten viime worldconissa ehtinyt seuraamaan yhtään Talbotin ohjelmanumeroa, vaikka hän oli kunniavieraana. Jouluisen aiheen lisäksi tarinassa on paljon myös pääsiäiseen liittyvää symboliikkaa, eikä Talbot säästele säiläänsä uskonnon ja politiikan käsittelyssä.


Mistään höpönlöpön lumihiutaleisesta, maassa rauha ja kaikilla hyvä tahto -tarinasta ei siis todellakaan ole kyse. Päinvastoin. Raadollisuutta ja yhteiskuntakritiikkiä riittää, samoin kuin symboliikkaa ja viitteitä historiaan, kirjallisuuteen ja pop-kulttuuriin, joita on mielenkiintoista bongailla ja välillä huvittavaakin, kuten ensimerkiksi taulu yhden ruudun taustalla (alla).

Tässä tarinassa on muutamia harvinaisempia rotuja, joita mm. Apollo yksisarvisena edustaa. Steampunk-Pariisi on edelleen kiinnostava ja ihmisiä edustamaan on laitettu pari kuuluisaa sarjakuvahahmoa agitaattoreina. Mikä sinänsä hymyilytti, vaikka tiukasta ihmisoikeusjutusta ja ksenofobiastahan tässä on kyse. Tarina kehittyy hienosti kokoon ja juonellinen loppu on hieno. Kihelmöivä. Paras mitä tähän mennessä Grandvilleissä on ollut. Talbot on hyvien loppujen taituri. Toki myös päähahmojen kehityskaari nousee omiin mittoihinsa, joten seuraavassa Grandvillessä on odotettavissa mielenkiintoisia hetkiä. Nyt aloin miettimään onko Talbot ottanut jotain ideoita Michael Moorcockilta sarjaansa. Ei olisi ensimmäinen kerta, sillä ainakin Alan Moore on moorcockilaisuudestaan tunnettu.


Jep, hyvä albumi. Seuraavaa odotellessa.

3 kommenttia:

  1. Ajankohtainen arvostelu, Amazon lähetti albumin itselleni joululahjaksi ja sain sen nyt nautiskeltua yhdessä belgialaisen suklaan ja portviinin kera, namnam. Pidin kovasti, joskin edelleen minulla tulee Grandvillen kanssa se ajatus, että täydellisessä maailmassa nämä tarinat olisivat Blacksadin piirtäjän taiteilemia. Vaikka Talbot saakin hahmoihinsa ajoittain hyvin ilmettä, ja popkulttuuriviittaukset ovat herkullisia, niin jotenkin piirrosjäljestä puuttuu usein elävyys, hahmot ovat jotenkin pökkelöitä. Pitää muuten tunnustaa, että minulla leikkasi poikkeuksellisen hitaasti, kun tajusin Pinkerton-etsivähahmon vitsin vasta kun hän lopussa hyräili mukailtua tunnuslauluaan. Kun selailin tarinaa uusin silmin, niin viitteitä toki oli useammanlaisia hänen suhteensa. Syytän aivojeni hitaudesta suklaayliannostusta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Piirrosjäljen laatuun kiinnitin minäkin jo edellisessä albumissa huomiota, tosin tässä se ei niinkään haitannut, sillä tarina imaisi muuten mukaansa. Minulla oli jokin aika sitten kaikki suomennetut Blacksadit lainassa, mutta en saanut luettua kiireiltäni. En ole varma onko Blacksadin piirrosjälki makuuni, mutta todennäköisesti palaan vielä sarjaan.
      En minäkään osannut "nimetä" Chance Lucasia ennen poistumista, vaikka aavistuksia oli. Syytän täydellistä suklaan puutetta tuossa vaiheessa :)

      Poista
  2. Tuolle Justin-marsulle minäkin nauroin. :)

    VastaaPoista

Kommentit ovat iloinen yllätys!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...