Eletään vuotta 1633. Kardinaali Richelieun suojelusta vaativan salaperäisen ja kauniin italiattaren hallussa on todisteita, että Mustan kynnen salaseura punoo juonia kuninkaan päänmenoksi, mutta jää epäselväksi millaisista juonista on kyse. La Farguen johtama Kardinaalin miekat ryhtyy selvittämään asiaa ja estämään mahdolliset aikeet, joiden julkitulokin jo saattaisi johtaa Ranskan sotatilaan. Mutta vastustajana ei ole kuka tahansa, vaan vaarallinen varjojen alkemisti, joka käyttää hyväkseen mustaa taikuutta.
Varjojen alkemisti on erilainen kirja kuin Kardinaalin miekat. Miekoissa esiteltiin paljon hahmoja ja miekkailun jaloa taitoa, mikä teki siitä hengästyttävän nopeatempoisen ja vauhdikkaan kirjan. Jopa siinä määrin, että hahmot jäivät hieman pinnallisiksi. Varjojen alkemistissakaan hahmot eivät ole kovin syviä ja vauhtia ja käänteitä riittää ihan tarpeeksi, mutta tällä kertaa tarina on enemmän fantasiaa kuin muskettisoturitarinaa, mikä sopii minulle paremmin. Ja vaikka hahmot eivät ole syvällisiä, heillä on kaikilla on paikkansa ja roolinsa.
Epähygieenisen Pariisin kuvaus ei ole kaikkein miellyttävintä luettavaa, mutta se tuo autenttisuutta tarinaan. Richelieun ja poliittisen aikakauden kuviot ovat niin ikään aitoja, kuninkaan puolison Anna itävaltalaisen keskenmenoja myöten, mihin Pevel kutoo vaihtoehtohistoriallisen, voimakkaasti fantasialla panostetun kuvion joukkoon. Lopputulos on kohtalaisen onnistunut. Tarinassa on muutama pomppaus paikasta ja tilanteesta toiseen, jonka olisi voinut hoitaa paremminkin, jotta alkemisti olisi sitoutettu tarinaan tiukemmin ja tarinan rakenne olisi muodostunut ehyemmäksi. Silti maailman luominen on kypsempää tässä toisessa osassa kuin ykköskirjassa. Mukaan tuodaan ripaus uskonnollista järjestelmää, jossa Pyhän Linnan Marian sääntökunnan ”linnanneidot” taistelevat lohikäärmeitä vastaan manaamalla. Pidin tästä sisarkunnasta paljon.
Miekkailujakaan ei ole unohdettu Varjojen alkemistissa, vaikka taikuus ja lohikäärme-aihe nousevat entistä enemmän esille. Kaikki lohikäärmeihmiset, niin sekaveriset kuin liskoversiotkin ovat kiehtovia, siitäkin huolimatta, että ehkä osittain myös hieman stereotypioituja. Saint-Lucq on kardinaalin miekkojen mielenkiintoinen sekaverinen sooloilija, josta soisi kerrottavan enemmänkin. Ehkä sarjan päätösosassa… Varjojen alkemisti päättyy muutenkin melkoiseen cliffhangeriin, joten viimeisen osan lukeminen houkuttelee kovasti.
Varjojen alkemistin ilmestymisestä on jo siis pari vuotta. Tiedustelin kustantajalta, josko trilogian päätösosa olisi tulossa suomeksi, mutta en ole saanut vastausta. Ei ilmeisesti ole saanut kukaan muukaan tiedustelija? Hiljaisuus on paljon puhuvaa. Näyttää pahasti siltä, että kustantaja on jättänyt sarjan julkaisun kesken juuri ennen viimeistä osaa, vaikka kaksi ensimmäistä osaa ovat yhä myynnissä normaalihintaisina. Toivon, että näin ei ole, ja Le Dragon des Arcanes saadaan vielä suomeksi, eikä sarjasta tule jälleen yksi niistä surullisista kirjahyllyissä kököttävistä keskeneräisistä.
Minäkin olen tähän sarjaan tykästynyt, mutta koska luen sitä ranskaksi niin tuo kolmaskin kirja on saatavilla ja suunnitelmissa tilata piakkoin luettavaksi.
VastaaPoistaEn oikein osaa sanoa, mistä tarkalleen johtuu, mutta Pevel on osannut tehdä tarinan, johon jää sillain lempeästi koukkuun.
Ei ole hirveää himoa lukea, mutta mielellään haluaa tietää, mitä sitten tapahtuu...
On hienoa, että pystyt lukemaan kirjan sen alkuperäiskielellä. Minun ranskantaitoni ei riitä, olen kokeillut. Mutta minulla on jo viimeinen osa englanniksi ekirjana, joten ei sen lukeminen suomennoksen puutteesta jää kiinni.
PoistaIlmaisit asian hyvin, Pevelin kirjoja ei ehkä ole himo lukea, mutta eipä käy mielessäkään, etteikö viimeinenkin kirja tule luettua.