Steampunk: Poe

Edgar Allan Poe (1809-1849) näki ja koki ensimmäisen teollisen vallankumouksen vaiheet ja viktoriaanisen aikakauden alun. Hän ei kuitenkaan päässyt kokemaan 1800-luvun loppupuoliskon voimakasta teollistumisen jatkovaihetta, minkä vuoksi hänen muuten aikakauden teknologiankin inspiroima tuotantonsa ei ole varsinaisesti steampunkin protovaihetta. Hänen teoksensa vaikuttivat kuitenkin varsinaisten steampunkin esikuvien H.G. Wellsin ja Jules Vernen tuotantoon (tästä enemmän esim. The Steampunk Bible -kirjassa), joten siinä mielessä Poen ja steampunkin yhdistäminen toisiinsa ei ole ollenkaan huono juttu.

Steampunk: Poe (2011) on kokoelma Poen tunnetuimpia alkuperäisiä tekstejä vuosien 1831-1849 väliltä, joihin pohjautuen Zdenko Basic ja Manuel Sumberac ovat tehneet kuvitukset. Kirja jakautuu kahteen osaan, jossa ensimmäisessä osassa on tarinat ja toisessa runot. Tarinoista jokainen löytyy suomennettuna mm. Edgar Allan Poen kootut kertomukset -opuksessa.

I. Stories

• The Masque of the Red Death (Punaisen surman naamionäytelmä), 1842
• The Tell-Tale Heart (Kielivä sydän), 1843
• The Fall of the House of Usher (Usherin talon tuho), 1839
• The Murders in the Rue Morgue (Rue Morguen murhat), 1841
• The Balloon-Hoax (Ilmapalloankka), 1844
• The Spectacles (Silmälasit), 1844
• The System of Doctor Tarr and Professor Fether (Tohtori Tarrin ja professori Fetherin menetelmä), 1845

II. Poems

• The Raven (Korppi), 1845
• To Helen (Helenelle), 1831
• The City in the Sea (Kaupunki meressä), 1845
• A Dream Within a Dream (Unta unessa), 1849
• The Conqueror Worm (Voittaja Mato), 1843
• The Bells (Kellot), 1849

Olen aiemmin lukenut kaikki tarinat suomeksi ja runoista Korppi on tuttu ja yksi suosikeistani. Poen tekstit ovat goottimaisen synkkiä ja tapahtumaympäristöistäkin hohkaa tummuus. Poe kuvaa ihmismielen heikkouksia ja väärentymiä jopa mielipuolisuuteen saakka. Hän osaa myös pistää aiheessa komedian puolelle esimerkiksi Tohtori Tarrin ja professori Fetherin menetelmässä. Sitä lukiessa on oikeasti hauskaa, kun ottaa huomioon vieläpä ajankohdan ja sen käyttäytymissäännöt (Poe sai kritiikkiä vulgaarisuudesta). Tarinassa nuori mies päättää vierailla yksityisellä hullujenhuoneella ja tutustua sen uuteen hoitomenetelmään ja kyllähän hän tutustuukin. Punaisen surman naamionäytelmä on myös tarina, joka kaikessa kamaluudessaankin kiehtoo. Siinä kulkutauti leviää ympäri maata ja ruhtinas Prospero sulkeutuu vallasväkensä kanssa linnoitettuun luostariinsa välttääkseen taudin. Porukka pitää hauskaa erilaisissa hienoissa saleissa, mutta mustan salin jättikokoisen kellon heilurin naksahdukset saavat juhlijat hämmennyksiin. Wikiaineistossa on tarina Tampereen Sanomissa elokuussa 1900 julkaistuna käännöksenä nimellä Punaisen kuoleman naamio. Minusta on ihastuttavaa ajatella, että tuohon aikaan suomalaisesta sanomalehdestä on voinut lukea Poen tarinan.

Poe jätti tarinoillaan vaikutuksensa paitsi Wellsiin ja Verneen, ja siten tieteiskirjallisuuteen ja steampunkiin, niin myös Arthur Conan Doyle on aikanaan tunnustanut ihailevansa Poeta. Poe on varmasti innoittanut muitakin salapoliisikertomusten kirjoittajia, joiden etsivät ovat käyttäneet työkaluna terävää älyä ja päättelykykyä. En ole kuitenkaan itse koskaan pitänyt erityisemmin Rue Morguen murhista tarinana vaikka sen ratkaisu onkin kieltämättä varsin kekseliäs. Kerrontatavassa on jonkinlaista ylemmyydentuntoa, mitä esiintyy myös joissain muissa Poen kertomuksissa, mm. Ilmapalloankassa. Poen oli kiinnostunut kuumailmapalloilusta ja sen mahdollisuuksista massaliikennevälineenä. Steampunk-aiheeseen nähden olisin ottanut kokoelmaan ehkä mukaan Ilmapalloankan lisäksi myös toisen palloilutarinan, Erään Hans Pfaallin verrattoman seikkailun, jossa nimikkohenkilö pyrkii matkaamaan kuuhun.

Poen tarinat eivät olleet se varsinainen syy miksi hankin juuri tämän teoksen, sillä ne minulla ovat jo ennestään. Zdenko Basicin ja Manuel Sumberacin kuvitukset ovat se syy. Kuvitukset ovat ihastuttavia ja niitä on paljon! (klikkaamalla kuvat näkyvät isompana)

Kuvitukset ovat tarinoiden lailla tummanpuhuvia, unenomaisia, sekoitus houretta ja todellisuutta. Niissä on steampunkin ominaispiirteet, mutta samalla ne ovat uskollisia tarinoiden sisällöille. Ja sitten ne ovat vielä leikkisiäkin. Jokaisessa kuvassa, joko itse keskiöaiheessa tai laitamilla, on silinterihattuisia tikku-ukkoja (luurankomaisia hahmoja). Kuvien laidassa ne takovat, vääntävät hammasrattaita tai vain istuksivat tai seisovat yksinään tai kimpassa. Niiden seuraaminen tarinasta toiseen on yllättävän mukavaa huvitusta.

Pidän kuvituksissa käytetyistä tekniikoista. Taustalla on kangasmainen kuvio ja sen päällä kerroksittain maalattuna ja piirrettynä tapahtuma. Oikeat ihmishahmot eivät kiehdo minua yhtä paljoa kuin pääkallo-tikkuihmiset, mutta niitäkin on jokunen, mm. Silmälasit-tarinassa, jossa nuoreen kauniiseen naiseen rakastunut turhamainen nuori mies kokee yllätyksen, kun vihdoin suostuu pistämään näköavustajat nenän varrelleen. Usherin talon tuho on yksi kauhukirjallisuuden klassikkonovelleista, psykologinen, mystinen ja piinaava tarina. Siihen liittyvä kuva (alla) onnistuu steampunk-henkisesti tuomaan esiin näitä piirteitä rikkomalla ahdistavasti lainalaisuuksia ja olemalla unenomainen.

Poen runot ovat kertomuksia rakkaudesta ja kuolemasta. Korppia lukuun ottamatta ne eivät antaneet minulle paljoakaan, mutta osaksi siksi, että ne ovat myös kohtalaisen vaativia englanninkielisenä. Tulipahan opittua muutama täysin uusi sanakin.

Respite - respite and nepenthe from thy memories of Lenore!
Quaff, oh quaff this kind nepenthe and forget this lost Lenore!

Korppi tuntui englanninkielisenä erilaiselta runolta, kuin mitä olin sen aiemmin suomenkielisenä mieltänyt. Kääntäminen on selvästikin vaikea taiteenlaji.

Edgar Allan Poe oli ehkä kiistelty hahmo aikanaan, mutta tänä päivänä on täysin mahdotonta kiistää hänen merkitystään maailman kirjallisuuteen. Tieteiskirjallisuus, salapoliisikertomukset ja ennen kaikkea kauhukirjallisuus ovat paljon velkaa Poen mielikuvitukselle ja älykkyydelle. Tämä kirja osoittaa, että Poen tarinat ja runot voivat innoittaa myös steampunk-kuvataiteeseen, joka ilahduttaa ja kiehtoo. Sen verran innostuin Basicin ja Sumberacin tuotoksista, että hankin sarjassa ilmestyneet Steampunk: H.G. Wellsin ja Steampunk: Mary Shelley’s Frankensteininkin. Niistä erikseen myöhemmin.

Luokittelun tuskaa

Minäpä ajattelin vihdoinkin tehdä jokaiselle kirja-arviolleni luokittelutagin, jonka avulla pystyisin seuraamaan millaisella suhteella luen fantasiaa/science fictionia ja mitä alalajeja tulee luettua eniten. Se oli helpommin ajateltu kuin tehty. Sisäinen nipottajani iski ja hommaan meni reilu viisi tuntia,enkä ole vielä tyytyväinen lopputulokseen. Ei lähes neljänsadan kirjan luokittelu ollutkaan mikään läpihuutojuttu ja väsykin ehti iskeä loppua kohti. Mutta nyt minulla on alustavasti 17 tagia sivun alaosassa Genre, subgenre ja muu luokittelu -otsikon alla. Pääosin ne koostuvat omista mielipiteistäni siitä mitä lajityyppiä mikäkin kirja edustaa, tai minkä lajityypin elementtejä siitä löytyy tarpeeksi mainittavaksi asti. Välillä revin hiuksiani yrittäessäni miettiä esim. mitä kyberpunk-elementtejä minä jostain kirjasta lukiessa löysin, ja jos en muistanut, jätin tagin pois. Tulen vielä viilailemaan niitä myöhemminkin. Ehkä lisään vielä YA-tagin...

Suurimmat määrät tulevat tietenkin ns. pääluokitteluille science fiction ja fantasia. Alalajeissa näkyy viimevuosien dystopia/post-apokalyptisen kirjallisuuden tarjonta hyvin, mutta myös vaihtoehtohistoria, steampunk ja aikamatkustus. Ja luvut muuttuvat sitä mukaan, kun uusia kirjoja arvioin/korjailen mahdollisesti jo tehtyjä. Tuon tilaston ulkopuolelle jäävät ne genrekirjat, joista en kirjoita arvioita, niitä on kertynyt tällekin vuodelle jokunen.

En muista olenko maininnut, mutta jokin aika sitten tein tagit myös arvioitujen kirjojen alkuperäisistä julkaisuvuosista. Nekin sivun alaosassa. Tällä hetkellä olen lukenut vuodesta 1966 lähtien joka vuodelta vähintään yhden kirjan. Luonnollisestikin tähtään varhaisempien aukkojen paikkaamiseen pitkällä aikavälillä.

Blogeilu voi olla välillä hyvinkin kiehtovaa, joskin myös väsyttävää.

------------------------------------------

Päivitys: Tällä hetkellä jokainen kirja on luokiteltu vähintään yhteen pääluokista eli fantasia, science fiction, kauhu tai mainstream. Katsoin aiheelliseksi lisätä valtavirta-luokan, mikä kertoo kirjan sisällön olevan pääsääntöisesti tulkittavissa muuksi kuin spekulatiivista fiktioksi. Näiden neljän lisäksi on sitten tarvittaessa tarkempia luokitteluja. Siirsin dystopioita post-apokalypseiksi ja lisäsin myös mytologia-kategorian, joka osoittautui luulemaani ongelmallisemmaksi. Joka tapauksessa olen laittanut mytologia-tagin sellaisiin kirjoihin, joissa käsitellään johonkin tarustoon kuuluvia tarinoita merkittävissä määrin.

Tietoteokset ovat oman teema-tagin alla ja näille annoin genremääritelmän vain jos niiden sisältö kohdistuu johonkin tiettyyn alagenreen, esim. steampunkiin.

Pierre Pevel: Varjojen alkemisti

Pierre Pevelin Kardinaalin miekkojen lukemisesta (arvostelu) on vierähtänyt yllättäen jo kolmisen vuotta ja vaikka sarjan kakkososa ilmestyi suomeksi jo 2011, tuli se luettua vasta nyt. Varjojen alkemisti julkaistiin alkuperäiskielisenä L'Alchimiste des Ombresina vuonna 2009. Trilogian viimeinen osa Le Dragon des Arcanes ilmestyi ranskaksi 2010 ja englanniksi 2011.

Eletään vuotta 1633. Kardinaali Richelieun suojelusta vaativan salaperäisen ja kauniin italiattaren hallussa on todisteita, että Mustan kynnen salaseura punoo juonia kuninkaan päänmenoksi, mutta jää epäselväksi millaisista juonista on kyse. La Farguen johtama Kardinaalin miekat ryhtyy selvittämään asiaa ja estämään mahdolliset aikeet, joiden julkitulokin jo saattaisi johtaa Ranskan sotatilaan. Mutta vastustajana ei ole kuka tahansa, vaan vaarallinen varjojen alkemisti, joka käyttää hyväkseen mustaa taikuutta.

Varjojen alkemisti on erilainen kirja kuin Kardinaalin miekat. Miekoissa esiteltiin paljon hahmoja ja miekkailun jaloa taitoa, mikä teki siitä hengästyttävän nopeatempoisen ja vauhdikkaan kirjan. Jopa siinä määrin, että hahmot jäivät hieman pinnallisiksi. Varjojen alkemistissakaan hahmot eivät ole kovin syviä ja vauhtia ja käänteitä riittää ihan tarpeeksi, mutta tällä kertaa tarina on enemmän fantasiaa kuin muskettisoturitarinaa, mikä sopii minulle paremmin. Ja vaikka hahmot eivät ole syvällisiä, heillä on kaikilla on paikkansa ja roolinsa.

Epähygieenisen Pariisin kuvaus ei ole kaikkein miellyttävintä luettavaa, mutta se tuo autenttisuutta tarinaan. Richelieun ja poliittisen aikakauden kuviot ovat niin ikään aitoja, kuninkaan puolison Anna itävaltalaisen keskenmenoja myöten, mihin Pevel kutoo vaihtoehtohistoriallisen, voimakkaasti fantasialla panostetun kuvion joukkoon. Lopputulos on kohtalaisen onnistunut. Tarinassa on muutama pomppaus paikasta ja tilanteesta toiseen, jonka olisi voinut hoitaa paremminkin, jotta alkemisti olisi sitoutettu tarinaan tiukemmin ja tarinan rakenne olisi muodostunut ehyemmäksi. Silti maailman luominen on kypsempää tässä toisessa osassa kuin ykköskirjassa. Mukaan tuodaan ripaus uskonnollista järjestelmää, jossa Pyhän Linnan Marian sääntökunnan ”linnanneidot” taistelevat lohikäärmeitä vastaan manaamalla. Pidin tästä sisarkunnasta paljon.

Miekkailujakaan ei ole unohdettu Varjojen alkemistissa, vaikka taikuus ja lohikäärme-aihe nousevat entistä enemmän esille. Kaikki lohikäärmeihmiset, niin sekaveriset kuin liskoversiotkin ovat kiehtovia, siitäkin huolimatta, että ehkä osittain myös hieman stereotypioituja. Saint-Lucq on kardinaalin miekkojen mielenkiintoinen sekaverinen sooloilija, josta soisi kerrottavan enemmänkin. Ehkä sarjan päätösosassa… Varjojen alkemisti päättyy muutenkin melkoiseen cliffhangeriin, joten viimeisen osan lukeminen houkuttelee kovasti.

Varjojen alkemistin ilmestymisestä on jo siis pari vuotta. Tiedustelin kustantajalta, josko trilogian päätösosa olisi tulossa suomeksi, mutta en ole saanut vastausta. Ei ilmeisesti ole saanut kukaan muukaan tiedustelija? Hiljaisuus on paljon puhuvaa. Näyttää pahasti siltä, että kustantaja on jättänyt sarjan julkaisun kesken juuri ennen viimeistä osaa, vaikka kaksi ensimmäistä osaa ovat yhä myynnissä normaalihintaisina. Toivon, että näin ei ole, ja Le Dragon des Arcanes saadaan vielä suomeksi, eikä sarjasta tule jälleen yksi niistä surullisista kirjahyllyissä kököttävistä keskeneräisistä.

Graham Joyce: The Year of the Ladybird

Olen lukenut Graham Joycelta aiemmin vain Dark Sister -teoksen, mistä on jo jokunen vuosi (> 5 vuotta). Muistan kirjan olleen hienoinen pettymys, mutta toisaalta minusta tuntuu, että tänä päivänä lukisin sen erilaisin odotuksin. Joyce kipuaa British Fantasy Award -ehdokkaksi tai voittajaksi lähes jokaisella julkaisemallaan teoksella ja onpa hän usein ollut samaisilla teoksilla myös World Fantasy Award -ehdokas/voittaja. Niinpä päätin ottaa yhdestä laimeasta kokemuksesta huolimatta kirjailijan uusimman teoksen, kesäkuussa ilmestyneen The Year of the Ladybirdin luvun alle ja kokeilla miltä Joycen teksti nyt tuntuu.

On vuoden 1976 kesä, kuuma ja kuiva, mikä saa leppäkertut liikkeelle tuhansittain Englannin rannikolle, etsimään hieman helpompia oloja. David on nuori opiskelija, joka päättää lähteä lukukausien välissä töihin kesäleirille Skegnessiin, itärannikolle. Hänen äitinsä ja isäpuolensa eivät pidä ratkaisusta ja David saa huomata siihen olevan erityisen syynkin. Painajaiset ja näyt seuraavat häntä koko kesän, aiheuttavat unettomuutta, eikä tilannetta tee helpommaksi ihastus leirin siivoojaan, jonka aviomies on kovaotteinen. Laman ja poliittisen kuohunnan ajankohtana Davidin on kohdattava sekä menneisyytensä, että tehtävä ratkaisuja tulevaisuuttaan ajatellen.

The Year of the Ladybird on ennen kaikkea kasvutarina. Se keskittyy nuoren miehen itsensä löytämiseen ja ajankuvaan. Joyce kertoo vuoden -76 kesän olleen juuri kirjassa kuvatun kaltainen, leppäkerttu-invaasio mukaan lukien. Leppäkertut ovat ihan söpön näköisiä ötököitä, mutta jos ne lukumääräisesti peittävät vaatetuksen ja puhuessa tunkee suuhun, niin enää ei ole hauskaa. Joyce saa tapahtumaympäristön elämään, se on aistittavissa rivien sisältä ja välistä, samoin kuin ajankohdan henki, poliittisen äärioikeiston puolueen suosion kasvu. Myös henkilöhahmot tuntuvat aidoilta, puhetta myöten. Muutaman ilmaisun jouduin jopa tarkastamaan, mitä ne tarkoittavat, vaikka sanat sinänsä olivat tuttuja.

Vaikka David päähahmona onkin usein ahdistunut ja peloissaan, niin kirjasta henkii kuitenkin ajoittain lämmin tunnelma. Leiriläisiä kuvataan positiivisesti ja David vaikuttaa loistavalta lasten kanssa, niin nuoren miehen elkeet kuin hänellä vapaahetkinään onkin. Hän on melkoisen naiivi ja tekee muutamia vääriä päätöksiä uskottavissa määrin. Kirjan alaotsikkona on A Ghost Story ja se tuo pienen mystisyyden tarinaan, joka muuten olisi varsin valtavirtaa. Harmittavasti aaveiden läsnäolo on heti alusta alkaen tarkoitukseltaan melkoisen läpinäkyvää, mikä heikentää tarinan jännitettä, mutta Joyce pääsee kuitenkin niin intensiivisesti hahmojensa sisään, että lukijanakaan ei välitä pienistä puutteista vaan haluaa tietää miten tässä lopulta käy.

The Year of the Ladybird kannatti lukea, se on pienimuotoinen tarina lähihistorian todellisuudella ja mysteerihitusella maustettuna. En ihmettelisi, jos teos jälleen kerran saisi jonkun palkintoehdokkuuden, sen verran eheä tarina on kyseessä. Saatanpa tämän innoittamana ottaa jonkusen toisenkin Graham Joycen kirjan luettavakseni.

Lauren Beukes: Säkenöivät tytöt

Lauren Beukesin The Shining Girl (2013) tuli pikavauhtia suomeksi. Kirjailijan Zoo City (arvostelu), joka voitti Arthur C. Clarke -palkinnon ja oli ehdolla muutamaan muuhunkin palkintoon, teki vaikutuksen muutama vuosi sitten, joten Säkenöivät tytöt oli helppo lisätä lukulistaan, eikä lukeminenkaan tuottanut vaikeuksia. Kirja tempaisi mukaansa ja alle kuudessa tunnissa se oli luettu. Ei ihme, että Säkenöivät tytöt aiotaan sovittaa myös kuvaruudulle, ainakin Hollywood Reporterin mukaan, ja kirjailija itse taitaa kirjoittaa käsikirjoitusta parhaillaan myös Zoo City -kirjasta elokuvaksi.

Tarina sijoittuu Chicagoon, jossa Kirby Mazrachi tulee miltei murhatuksi 1990-luvulla. Murhaajaa ei saada kiinni, joten Kirby pyrkii itse selvittämään tapahtumaa ja siihen liittyvää outoa esinettä. 1930-luvun lama-ajan varjossa Harper Curtis saa haltuunsa avaimen, joka vie mysteeriseen Taloon. Näyt kertovat hänelle nimiä, tytöistä jotka elävät eri aikoina, säkenöiden elinvoimasta enemmän kuin muut. Heidät Harperin tulee murhata, raa’asti. Yksi heistä on Kirby.

Kuten Zoo Cityssä, myös Säkenöivissä tytöissä on paljon tuttuja elementtejä, joista tulee mieleen mm. Stephen King ja monet elokuvat ja tv-sarjat, joissa on huone, jonka kautta avautuu portti jonnekin muualle. Harper on periaatteessa tyypillinen sarjamurhaaja, mutta tällä kertaa tarinan kulkuun liittyy myös aikamatkustus. Liikkumista ajasta toiseen ei selitä tieteellisesti, vaan kyseessä on mystinen elementti, joka liittyy ränsistyneeseen taloon. Yliluonnollisuus tekee kirjasta kauhukirjallisuutta pikemminkin kuin science fictionia. Mitenkään järkyttävän pelottava tarina ei ole, mutta murhia kuvataan kyllä yksityiskohtaisesti ja Harper on hahmonakin olemassaan tarpeeksi outo, jotta epämiellyttäviä väreitä syntyy.

Tapahtumaympäristö eli Chicago eri aikoina tulee hyvin esille, vaikka kirja on kohtalaisen lyhyt, jotta siinä voitaisiin kuvata miljöötä enemmän. Aidoimmillaan tunnelma tuntuu olevan lama-ajan kuvauksessa, josta löytyy viite McCoyn Ammutaanhan hevosiakin -kirjaan. Beukes on tehnyt hyvää taustatyötä sarjamurhaajan sielunmaailman kohdalla. Selityksiä ei ole liikaa, sillä kuinka edes voisi selittää tavikselle sarjamurhaajan ajatuspolkuja ja tuntemuksia mitä tämä tuntee. Silti annetut hetket ovat uskottavia eivätkä liioittele tai dramatisoi. Harper on epämiellyttävä. Uhrit ovat leikkaus eri aikakausina elävistä ihmisistä, jotka kukin yrittää tulla toimeen siinä ajassa ja niissä olosuhteissa missä ovat. Välillä murhakohtauksiin liittyy niin turhauttavia hetkiä, että teki mieli ”silminnäkijänä” kirkua. Ja eipä silmien kostumiseltakaan vältytty.

Lukujen vuosilukumerkintöjä piti seurata tarkasti, sillä ajassa hypellään tiheään tahtiin. Silti en kokenut, että tarinan seuraaminen olisi ollut hankalaa. Säkenöivät tytöt on viihdyttävää lukemista, jos nyt sarjamurhaajasta kertovaa kirjaa voi yleensä sellaisena pitää, mutta se ei yllä mielestäni Zoo Cityn tasolle. Kirjasta puuttuu sellainen tuoreus ja omaperäisyys mikä teki Etelä-Afrikkaan sijoittuvasta Zoo Citystä erinomaisen. Lisäksi minulle jäi lopussa kaivelemaan kysymys Talosta. Mikä se on, miksi se on? Säkenöivät tytöt on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Toivoisin, että Zoo Citykin saataisiin suomeksi. Kirjailijan esikoisteos Moxyland on lukulistalla.Kirjan takakanteen on painettu kehulause Kiltin tytön kirjoittajalta Gillian Flynniltä. Kirjailijoiden tuotoksissa on samaa taustasävyä.

Kirjan virallinen esittelytraileri alla:

Lavie Tidhar: Martian Sands

Täytyy myöntää, että Lavie Tidharin Martian Sands (2013) ei ollut oikea kirja kiireiseen aikaan, mutta koska kirjailija saapuu vierailulle ensi kuussa Sweconiin, niin päätin kuitenkin lukea teoksen loppuun, vaikka lukeminen eteni hitaamman puoleisesti.

Martian Sands alkaa Bill Glimmungin aikamatkavierailulla presidentti Franklin Delano Rooseveltin luona vuonna 1941. Hän tarjoaa Rooseveltille mahdollisuutta estää holokausti. Myöhemmin ilmenee, että Marsissa Bill Glimmung on huonojen kirjojen sankarihahmo, jota on yhdessä elokuvassa esittänyt jopa kuuluisa näyttelijä Elvis Mandela. Asutulla Marsilla Uutta Israelia johtaa entiset israelilaiset johtajat, kukin vuorollaan, nyt keinotekoisesti simuloituna. Carl Stone on saanut juuri valmiiksi Golda Meirin. Marsissa kiertää huhu, että aikamatkailu olisi mahdollista. Kukaan vain ei tunnu myöntävän tai tietävän asiaa varmaksi. Carl kutsuu itseään marsilaiseksi soturiksi ja hänellä on neljä kättä. Hän ja muut vallankumouksellisen veljeskunnan jäsenet näkevät näkyjä keisarista ja haaveilevat paluusta juurilleen, todellisina marsilaisten jälkeläisinä. Siihen tarvitaan aikamatkailua. Kaukainen kibbutsi kutsuu heitä. Josh on myyntimies, joka haaveilee paremmasta elämästä, hänen isoisältään saama perintökellokin käyttäytyy omituisesti. 

Martian Sands on hämmentävä kirja. Se on humoristinen, täynnä viittauksia niin Burroughsin Marsiin, Philip K. Dickiin, populaarikulttuuriin kuin poliittisiin henkilöihinkin ja maailman historian tapahtumiin. Tyylissä on samankaltaisuutta kirjailijan Osaman (arvostelu) kanssa ja yleensäkin Tidharin omalaatuisuus näkyy jälleen vahvasti. Kaiken pulp-tyylin keskellä käsitellään kuitenkin yhtäkkiä juutalaistuhoja ja keskitysleirejä poliittisella otteella. Tarinan käänteet saavat välillä ihmettelemään mitä hemmettiä nyt tapahtui, miten tähän hypättiin, eikä lyhyissä pätkissä lukeminen yhtään helpottanut asiaa.

Tidhar osaa luoda mielenkiintoisia hahmoja, jotka eivät ole perinteisellä tavalla syvällisiä, mutta he ovat värikkäitä ja heistä irtoaa ajatuksia, jopa näinkin lyhyessä teoksessa. Hän esittelee myös uusia ideoita, kuten älyllisen luodin, jolla on nimi. Onhan niitä "nimettyjä" luoteja ennenkin kirjallisuudessa ja elokuvissa tullut vastaan, mutta harvat niistä ovat pohtineet tehtäväänsä. Mukana ovat myös hieman epäselviksi jäävät Othersit, biomekaaniset ihmis(osa)muunnelmat.

En välttämättä ymmärtänyt läheskään kaikkea siitä sisällöstä, mitä kirjailija on Martian Sandsiin ympännyt. Se olisi vaatinut enemmän keskittymistä. Pidin Osamasta enemmän, ja se tuntuu saaneenkin osakseen myös enemmän huomiota. The Bookman Histories -steampunksarjan päätösosa The Great Game odottelee vielä vuoroaan. Toivottavasti ehdin lukea sen ennen kirjailijatapaamista, josta olen melkoisen innoissani.

Ostin kirjan (ja toisenkin)

Reissussa ollessani kirjablogeissa on tempaistu sitä sun tätä ja mm. tiistaina 3.9. oli Osta kirja -päivä, johon haasteena Café pour les idiots -blogissa esitettiin täysihintaisen kirjan ostamista. En kerinnyt mukaan ilmoittamaan osallistumisestani, mutta täysihintaisen kirjan kuitenkin ostin. Tai olin tilannut sen jo ennakkoon, mutta kirja putkahti minulle postitse juurikin tiistaina. Eli Lauren Beukesin uutuus Säkenöivät tytöt. Kovakantisen kirjan hinta oli reilut 25 €.

 

Ostin lisäksi yhden edullisemman suomenkielisen pokkarin, mikä on tätä nykyä harvinaisuus kohdallani, sillä ostan yleensä kirjani tuoreeltaan ilmestymishetkellä tai parin kuukauden sisään (vaikka tulisin lukeneeksi sen vasta usean vuoden kuluttua). Useimmat paperikirjaostokseni ovat siis normaalistikin täysihintaisia.

Hdcanis pohti Hyönteisdokumentissa kirjaostoksiaan ja ostoskäyttäytymistään pidemmällekin, mikä innoitti minutkin kirjoittamaan. Olen ostanut tänä vuonna 80+ kirjaa. En jaksanut laskea tarkkaa lukua. Sata menee varmaankin rikki vuoden loppuun mennessä. Suurin osa niistä on ekirjoja, joten en kuormita kirjahyllyjäni. Ekirjoista ei aina tiedä ovatko ne täysihintaisia vai mitä, sillä Amazonissa uudenkin ekirjan kohdalla voi olla ilmoitus tyyppiä: alennuksesi on näin ja näin paljon. Uudet ekirjat maksavat monesti päälle 15 euroa, joskus jopa alle 10 euroa. Tutkimattomat ovat Amazonin hinnoittelupolitiikat. Hinta ei ole kuitenkaan ollut minulle se ratkaiseva tekijä, vaan saatavuus. Ostan myös pienemmiltä ekirjamyyjiltä pienilevikkisiä ekirjoja. Divareista en ole ostanut kirjoja pitkään aikaan, paitsi nettidivareista harvakseltaan.

Ostan kirjoja lähinnä sen vuoksi, että paikalliset kirjastot, niin upeita kuin ovatkin, eivät pysty tarjoamaan minulle kaikkia kirjoja ja nykyisin siinä formaatissa kuin haluan. Olen myös vuosikymmenen ajan pyrkinyt tukemaan kustannustoimintaa, varsinkin pienkustantajien, ja se oli yksi syy (vaikka ei ainoa) miksi päätin olla ottamatta vastaan ilmaisia arvostelukappaleita, vaan mielummin ostan kirjat. Pieni ele, mutta eipä minulla muutakaan ole tarjottavana. Kirjat ovat minulle tärkeitä ja arvostan kirjailijoiden tarinankertomisen lahjaa. Joskus toivon, että kustannusyhtiötkin arvostaisivat enemmän kirjailijoitaan ja meitä kirjojen ostajia.

Kävin Helsingissä ruokailemassa ravintolassa, jossa oli seinustalla kirjahyllyjä ja niissä oikeita kirjoja. Toisella tasanteella oli kirjoja takaseinustalla vielä enemmän kuin yllä olevassa kuvassa näkyy. Tarjoilijan mukaan niitä jopa luetaan joskus. Olisin nauttinut paikasta enemmän, jos siellä ei olisi soinut kovaääninen musiikki.

Hugo-palkinnot 2013 jaettu

Vuoden 2015 worldconia ei sitten saatu Helsinkiin, vaan se meni 35 äänen voitolla Spokaneen. Helsingin komitea teki kuitenkin loistavaa työtä promotessa ja tietoisuus maamme fandomtoiminnasta on varmasti saanut mieleenpainuvaa huomiota. Harmillisesta tappiouutisesta huolimatta on mentävä eteenpäin ja perinteiset Hugo-palkinnot jaettiin jälleen kerran. Tänä vuonna jätin lukematta romaani-kategorian teokset, sillä yksikään ei oikeasti kiinnostanut minua. John Scalzi kuitenkin voitti ja ilmeisesti se ei ollut yllätys. Doctor Who menetti ykköspaikkansa (vasta) toisen kerran vuoden 2006 jälkeen, tällä kertaa milles muulle kuin Game of Thronesille.Olen iloinen, että Pat Cadigan voitti pitkissä novelleissa. Kyseessä on kirjailijan ensimmäinen Hugo-voitto. Myös Brandon Sandersonin voitto pienoisromaaneissa oli erittäin ansaittu.

Paras romaani

• Kim Stanley Robinson: 2312
• Mira Grant: Blackout
• Lois McMaster Bujold: Captain Vorpatril's Alliance
• John Scalzi: Redshirts
• Saladin Ahmed: Throne of the Crescent Moon

Paras pienoisromaani

• Nancy Kress : After the Fall, Before the Fall, During the Fall (arvostelu)
• Brandon Sanderson: The Emperor's Soul (arvostelu)
• Aliette de Bodard: On a Red Station, Drifting (arvostelu)
• Mira Grant: San Diego 2014: The Last Stand of the California Browncoats (arvostelu)
• Jay Lake: “The Stars Do Not Lie” (arvostelu)

Paras pitkänovelli (arvostelut)

• Thomas Olde Heuvelt: “The Boy Who Cast No Shadow”
• Catherynne M. Valente: “Fade To White”
• Pat Cadigan: “The Girl-Thing Who Went Out for Sushi”
• Seanan McGuire: “In Sea-Salt Tears”
• Seanan McGuire: “Rat-Catcher”

Paras novelli (arvostelut)

• Aliette de Bodard : “Immersion” 
• Kij Johnson: “Mantis Wives”
• Ken Liu: “Mono no Aware”

Paras oheiskirja

• The Cambridge Companion to Fantasy Literature Edited by Edward James & Farah Mendlesohn
• Chicks Dig Comics: A Celebration of Comic Books by the Women Who Love Them Edited by Lynne M. Thomas & Sigrid Ellis
• Chicks Unravel Time: Women Journey Through Every Season of Doctor Who Edited by Deborah Stanish & L.M. Myles
• I Have an Idea for a Book… The Bibliography of Martin H. Greenberg Compiled by Martin H. Greenberg, edited by John Helfers
• Writing Excuses Season Seven by Brandon Sanderson, Dan Wells, Mary Robinette Kowal, Howard Tayler and Jordan Sanderson

Paras näytelmäteos, pitkä

• The Avengers
• The Cabin in the Woods
• The Hobbit: An Unexpected Journey (arvostelu)
• The Hunger Games (arvostelu)
• Looper

Paras näytelmäteos, lyhyt

• Doctor Who: “The Angels Take Manhattan”
• Doctor Who: “Asylum of the Daleks”
• Doctor Who: “The Snowmen”
• Fringe: “Letters of Transit”
• Game of Thrones: “Blackwater”

Paras kustannustoimittaja, pitkät teokset

• Lou Anders
• Sheila Gilbert
• Liz Gorinsky
• Patrick Nielsen Hayden
• Toni Weisskopf

Paras kustannustoimittaja, lyhyet teokset

• John Joseph Adams
• Neil Clarke
• Stanley Schmidt
• Jonathan Strahan
• Sheila Williams

Paras ammattitaiteilija

• Vincent Chong
• Julie Dillon
• Dan Dos Santos
• Chris McGrath
• John Picacio

Paras puoliammattilaislehti

• Apex Magazine edited by Lynne M. Thomas, Jason Sizemore and Michael Damian Thomas
• Beneath Ceaseless Skies edited by Scott H. Andrews
• Clarkesworld edited by Neil Clarke, Jason Heller, Sean Wallace and Kate Baker
• Lightspeed edited by John Joseph Adams and Stefan Rudnicki
• Strange Horizons edited by Niall Harrison, Jed Hartman, Brit Mandelo, An Owomoyela, Julia Rios, Abigail Nussbaum, Sonya Taaffe, Dave Nagdeman and Rebecca Cross

John W. Campbell -palkinto parhaalle uudelle kirjailijalle (ei Hugo-palkinto)

• Zen Cho
• Max Gladstone
• Mur Lafferty
• Stina Leicht
• Chuck Wendig 

Loppujen kategorioiden voittajat löytyvät linkin takaa. Livestream-lähetys pätki lähes koko ohjelman ajan, mikä oli suorastaan ärsyttävää. Kuvan ja äänen laatu tosin oli hyvä silloin kun toimi. Toivottavasti tulevina vuosina kiinnitetään huomiota paremmin lähetyksen toimivuuteen.

Stastistiikat kertovat, että suomalaisittain ei mennyt kovin hyvin. Koposen World SF in Translation ja Iron Sky näkyvät kyllä pitkillä listoilla, mutta eivät olleet lähelläkään ehdokkuutta. Rajaniemen The Fractal Princea ei listoilla näy. Harmi.