J.R.R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin

J.R.R. Tolkienin The Hobbit, or There and Back Again -kirjan ensijulkaisusta on kulunut 75 vuotta. Suomeksi teos ilmestyi ensimmäisen kerran 1973, tosin Hobitti eli Sinne ja takaisin -nimellä vasta 1985. Luin kirjan edellisen kerran 10 vuotta sitten ja uudelleenluku tuntui nostalgiselta. Vaikka Hobitti on luokiteltu lastenkirjaksi, se sopii mitä erinomaisimmin myös aikuiselle lukijalle. Aikoinaan Hobitti ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta kuin aiemmin lukemani Taru sormusten herrasta, mutta huomasin nauttivani siitä joka tapauksessa enemmän nyt kun kokemusta fantasiakirjallisuudesta on kertynyt taustaksi. Paperisen suomennoksen lisäksi luin kirjaa myös englanninkielisenä ekirjana rinnakkain. Molemmat kirjat sisältävät Tolkienin omakätisen kuvituksen.

Hobitti Bilbo Reppuli asustelee rauhassa kotikolossaan, eikä muiden hobittien tavoin perusta seikkailuista ja matkanteosta. Niitä hänellä kuitenkin on edessä kun velho Gandalf saapuu vierailulle tuoden perässään 13 kääpiötä. He ovat lähdössä etsimään muinoin kääpiöille kuulunutta, nyttemmin lohikäärmeen hallussa olevaa Yksinäisellä Vuorella sijaitsevaa aarretta ja Bilbo pestataan joukkoon mestarivoroksi. Gandalf luottaa Bilbon kykyihin ja niinpä pikkuruinen hobitti huomaa olevansa pian vaarallisissa tilanteissa kaukana kotoa.

Kirja jakautuu useaan episodimaiseen seikkailuun. Alun esittelyn jälkeen ensimmäinen seikkailu on kolmen peikon kohtaaminen. Haltioiden luona Rivendellissä vietetyn lepohetken jälkeen seuraava seikkailu koetaan Sumuvuorilla, jossa Bilbo kohtaa hiisien lisäksi myös Klonkun (mikä myöhemmin johtaa Taru sormusten herrasta -kirjan tapahtumiin). Pienen hengähdystauon matkalaisille suo karhumainen Beorn, minkä jälkeen Gandalf eroaa seurueesta. Synkmetsässä Bilbo ja kääpiöt kohtaavat hämähäkkejä ja haltioita vähemmän hauskoissa merkeissä, mutta Järvikaupungin ihmiset suovat heille jälleen taukoa temmellyksistä, ennen lohikäärme Smaugin kohtaamista Yksinäisellä Vuorella. Senkin jälkeen on vielä edessä Viiden Armeijan Taistelu.

Hobittin kieli on vanhahtavaa, mutta pidän Kersti Juvan suomennosta eloisana ja sitä on miellyttävä lukea, vaikkakin painokseni sisältää jonkin verran sinänsä merkityksettömiä kirjoitusvirheitä. Kerronnallisen tekstin keskelle sijoitetut runot/laulut tahtovat usein jäädä heikommalle keskittymiselle, mutta nyt keskityin niihin erityisesti ja luin ne vielä lisäksi erikseen englanniksi. Käännökset ovat ihan hauskoja ja kuvaavia siinä missä alkukielisetkin, mutta ovathan ne erilaisia, jotkut laulut enemmän, jotkut vähemmän. Silti tunnelma pysyi koossa ja erityisesti Thorin Tammikilven kääpiöseurueen Yli sumuisten kylmien vuorien noiden -laulun sanoissa on kaihoa ja tunnelmaa, jos monissa muissa lauluissa on hauskalta kuulostavaa riimittelyä ja rallatusta. Tolkienin piirrokset ovat kiehtovia, vaikka välillä omat mielikuvat poikkeavat niistä. Suomennoksen keskiaukeamalle sijoitettu kartta on olennainen ja sitä tulee seurattua tarinan edetessä. Viimeisin piirros Bilbosta kotikolossaan on hieman huvittava, sillä piirroksen mittasuhteet ovat todella oudot. Sen sijaan maisemapiirrokset, kuten esimerkiksi Sumuvuoret Kotkanpesästä nähtynä, ovat loistavia.

Hobitti on perinteinen (pitäisi varmaan sanoa: perinteet aloittava) sankarifantasiatarina, jossa hyvä ja paha kohtaavat toisensa. Taru sormusten herrasta -kirjaan nähden kyseessä on pienimuotoisempi, ei läheskään eeppisiä mittakaavoja saava teos, mutta itse koen senkin osaksi kokonaisuutta TSH-trilogian ja Silmarillionin kanssa. Hobitti on kevytluonteinen, vaikka se sisältääkin pelottavia ja surullisiakin kohtauksia. Kirja on hieman synkempi ja raaempi kuin mitä muistinkaan. Kuten matkantekofantasiaan kuuluu, päähenkilö oppii itsestään jotain matkalla ja niin myös Bilbo Hobitissa, ja se muuttaa häntä ja tekee hänestä myös muiden silmissä erilaisen. Tarinan lohikäärme ei tehnyt minuun juurikaan vaikutusta, mutta Klonkku-kohtaus nosti kylmiä väreitä selkäpiihin, kun tiesin mitä tuleman pitää vuosia myöhemmin, kun Frodo astuu mukaan kuvioihin.

Taru sormusten herrasta sai aikoinaan rajuimman tunnereaktion aikaan mitä koskaan kirja on minulle aiheuttanut ja myös Hobitti jättää jälkensä. Sen maailma ei unohdu, se palaa mieleen, se tulee uniin, sinne kaipaa uudestaan… olin vähällä aloittaa TSH-kirjojen ja Silmarillionin lukemiset uusintana. Ei ihme, että Tolkien on tänäkin päivänä yhä yksi genren luetuimmista ja rakastetuimmista kirjailijoista.

Bilbo ja Smaug -kansikuvalla varustettu Tolkienin kuvittama painos taitaa ainakin toistaiseksi olla lopussa, mutta Tove Janssonin kuvittamaa laitosta löytyy kirjakaupoista ja syksyllä on ilmestymässä ilmeisesti elokuvakannellinen versio. Ekirjaversioita löytyy englanniksi pariakin tyyppiä. Olipa kyseessä sitten mikä tahansa painos, Hobitti on ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos. Mielummin ennen elokuvan katsomista.

J.R.R. Tolkienin elämäkertakirjan arvostelussa mainitsin, että kirjailijan poika Christopher ei arvosta ohjaaja Peter Jacksonin elokuvallisia näkemyksiä Tolkienin kirjoista. TSH-leffoista minä pidin ja jännityksellä odotan millaista jälkeä Jackson on saanut aikaiseksi Hobitista. Ensimmäisen elokuvan trailerista päätellen muutoksia on tulossa, mutta ovatko ne ratkaisevasti häiritseviä, vai elokuvaan hyväksyttävissä olevia draamallisia ratkaisuja? Joka tapauksessa trailerin kääpiöiden Far over the misty mountains cold -laulu on tenhoavan kaunis, sitä voisi kuunnella kerta toisensa jälkeen. 

Far over the misty mountains cold
To dungeons deep and caverns old
The pines were roaring on the height,
The winds were moaning in the night.
The fire was red, it flaming spread;
The trees like torches blazed with light.

Yli sumuisten kylmien vuorien noiden,
syvyyksiin ikiluolien, onkaloiden
Kävi kohina harjun hongikossa
ja tuuli ujelsi yössä, jossa
tulen puna hohti, lieskat leimusi kohti,
puut säihkyivät soihtuina aarniossa.  

Lähipäivinä tulossa vielä yksi Tolkien-arvostelu eli lyhyt katsaus Hobitti Tolkienin silmin -teokseen.