Pat Cadigan: Synners

Pyrin yleensä kirjoittamaan kirja-arvostelun parin viikon sisällä siitä kun saan kirjan luettua. Silloin sen herättämät tunnelmat ovat vahvimmillaan. Joidenkin kirjojen kohdalla arvostelua pitää tarkoituksella viivästyttää, kun mielipidettä on vaikea muodostaa. Vähäisten lukemieni kyberpunk-teosten perusteella osasin odottaa, että science fiction -haasteen kyseinen kategoria (11.) olisi haasteellinen. Ei sen puoleen, etteikö sopivia teoksia löytyisi luettavaksi, vaan koska kyberpunk alamaailmoineen, huume/lääkehöyryineen ja hakkereineen ei sovi minulle joka fiiliksellä. Pidin Pat Cadiganin Mindplayersista (arvostelu) (suom. Mielenpeli) ja novellikokoelma Patternsista (arvostelu), joten kirjailijan vuonna 1991 julkaistu Synners oli sinänsä helppo valinta haastekirjaksi. Luin kirjan pätkittäin huhti-toukokuussa ja olen tainnut jo lykätä arvostelun kirjoittamista tarpeeksi kauan, sillä tuntuu oudolta arvostella scifi-haasteen toisen kierroksen kirjoja, kun ensimmäisen kierroksen viimeinen kirja vielä roikkuu ilmassa.

Synnersissa seikkaillaan online-viihteen maailmassa lähitulevaisuuden Los Angelesissa. Diversifications-niminen viihteen suuryritys on hankkinut haltuunsa teknologiainnovaation, jonka avulla ihmisen aivot pystytään kytkemään suoraan yhteyteen verkkoon. Idea on sinänsä hyvä, aivot oppivat uutta tietoa nopeasti, syntyy uusia asiantuntijoita tunneissa vuosien sijaan, mielenterveydeltään häiriintyneet saisivat helpommin täsmäapua, mutta myös riskejä on olemassa virusten ja väärinkäytösten vuoksi. Syntetisoijat, hakkerit, poimivat mielikuvia, pakkaavat ne ja tekevät niistä kauppatavaraa. Syntyy odottamattomia seuraamuksia, joita torjumaan ryhtyy joukko synnerseja, heidän mukanaan Sam, jonka isä työskentelee Diversificationissa.

Cadigan sekoittaa Synnersissä virtuaalista todellisuutta, nanoteknologiaa, hakkereita yhteiskunnan rajamailla, huumeita, rockmusiikkia ja melkeinpä mitä tahansa, jonka jälkiliitteeksi sopii porno-sana laajassa merkityksessä (esim. uutisporno). Yksi jäppinen on koukussa kuolemiseen ja tekee sitä kohtalaisen usein, mikä on tietysti mahdollista, kiitos teknologian. Virtuaalimaailman vauhti on reipasta ja välillä hahmot ovat oikeita, välillä ei. Hukkasin ajoittain hahmojen nimet ja siten persoonat, joten en ollut kärryillä kuka kukin oli. Sen sitä saa kun lukee yli kuukauden ripotellen kirjaa, jossa muutenkin harhaillaan maailmassa, jonka pelisäännöt eivät ole täysin selkeät tai (Raijan) ymmärrettävät. Tekoälyn kaltainen Tohtori-virus pikaruokalan tilausjärjestelmässä sai välillä hymyilemään, varsinkin kun se varoitti kofeiinin vaaroista (hakkereista kertovassa kirjassa). Synners ei ole kyberpunkiksi erityisen synkkä kirja, eikä sen maailmakaan ole pelkkää lasia ja metallia kaatosateessa. Siksi se ei ole myöskään masentava kirja, vaikkakin välillä sisältää luotaan työntäviä elementtejä.

Pidin Mindplayersissa Deadpan Alliesta ja hahmo on vieläkin tuoreena mielessä. Ehkä se johtuu siitä, että luin myös kirjailijan novelleja kyseisestä hahmosta. Sam tai kukaan muukaan Synnersin hahmoista ei yllä Allien tasolle. Kyberpunkissa harvoin lie hahmoja, jotka keräisivät sympatiapisteitä, mutta Cadigan onnistui tekemään Alliesta kaikkine vikoineenkin samaistuttavan. Synners on kuitenkin Cadiganin teoksista kuitenkin ilmeisesti se arvostetuin, sillä se on voittanut Arthur C. Clarke -palkinnon (kuten myös Fools) ja ollut Nebula-ehdokkaana ja ilmestyy piakkoin myös SF Masterworks -sarjassa. Jälkitunnelmani useita kuukausia lukemisen jälkeen on, että haasteellisuudestaan huolimatta, kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Toivon, että voin palata siihen vielä jonain päivänä uudestaan.

Tämän arvostelun myötä olen siis saanut Science fiction -haasteen periaatteessa suoritettua, mutta koskapa vaikeutin tavoitettani päättämällä lukea joka kategoriasta kaksi kirjaa, niin jäljellä on vielä kymmenen kirjaa lukematta. Seurantalistastani ehkä jo huomaa myös toisen tavoitteeni jonka asetin itselleni. Tasapuolisuuden vuoksi päätin, että luen jokaisesta kategoriasta yhden miehen ja yhden naisen kirjoittaman kirjan.

Science fiction -haaste

H.G. Wells: Näkymätön mies

H.G. (Herbert George) Wells kirjoitti Näkymättömän miehen (The Invicible Man) jo vuonna 1897 ja suomennoskin ilmestyi ensimmäisen kerran jo 1920-luvulla. Minä taisin lukea kirjan 70-luvun lopulla samannimisen tv-sarjan innoittamana, vaikkakaan tuolla David McCallumin tähdittämällä sarjalla ei ollut mitään tekemistä Wellsin kirjan kanssa, yhteistä oli vain näkymättömyys-teema. Kirja ei silloin jäänyt erityisesti mieleen, mutta tv-sarjasta muistelen pitäneeni. En ole kuitenkaan varma olisiko se enää katselua kestävää tuotantoa, sen sijaan kirja oli edelleen varsin lukukelpoinen kokemus. Liitän sen mukaan science fiction -haasteeseen, kategoriaan 12 (hullu tiedemies).

Tuntematon päästä varpaisiin verhoutunut mies saapuu majataloon ja käyttäytyy kyläläisten mielestä perin oudosti. Outoja tapahtuukin ja epäluuloiset kyläläiset hermostuvat vieraaseensa. Näkymättömäksi paljastuva tiedemies Griffin pakenee ja menettää tieteelliset muistiinpanonsa joutuen tukeutumaan entiseen opiskelukaveriinsa Kempiin. Kemp ei kuitenkaan ole vakuuttunut Griffinin suunnitelmista mitä kaikkea näkymättömyyden turvin voisikaan tehdä.

Vaikka Näkymättömässä miehessä näkymättömyys selitetään fysiikan ja kemian keinoin, minusta tuntuu, ettei tieteellisyys ole kirjan tärkein teema, vaan sosiaaliset olot ja mielen järkkyminen. Griffin kertoo opiskelukaverilleen miten hän on tilanteeseen joutunut ja tarinan edetessä kun hahmo ei ole onnistunut selvittämään kuinka saavuttaa näkyvyyden takaisin, hänen mielipuolisuutensa on vahvistunut saavuttaen lopussa megalomaaniset mittasuhteet. Griffin on syrjäytynyt, eikä hän toimi systemaattisen laskelmoivasti saavuttaakseen lopullisen päämääränsä. Koko kirjan ajan hän on paitsi mieleltään epävakaa, myös taloudellisesti ahdingossa, sillä hän ei kykene normaaleihin arkielämän toimintoihin ja ajautuu epätoivoisiin tekoihin. Kirjan maailmassa kaupanteko ja rahan merkitys tuntuu korostuvan, varsinkin kun rahaa ei ole käytettävissä.

Moni on varmaan mielessään hekumoinut mitä tekisikään, jos olisi näkymätön ja siitä lähtökohdasta Griffinkin aloittaa: näkymättömänä kukaan ei voi tehdä hänelle mitään, hän voi ottaa mitä tavaroita mielii ja mennä minne haluaa. Hän voisi tappaa, pelotella ja hallita. Mutta yhtälö ei toimi, sillä näkymätön on silti kiinteää materiaalia. Kukaan ei varo sinua, ja jos törmäilet, herätät epäluuloa, kauhua ja aggressioita. Ottamasi esineet leijuvat ilmassa aiheuttaen odottamattomia reaktioita. Et voi pitää kenkiä, koska yksin kävelevät kengät herättävät taatusti mielenkiintoa, joten kävelet paljain jaloin kelissä kuin kelissä tai olet verhoutunut vaatteisiin viimeisen päälle kasvoja myöten. Entä jos loukkaannut, miten saat hoitoa? Griffin ei suunnitelmissaan osannut huomioida kaikkia näkymättömyyteen liittyviä seikkoja, mutta järkkynyt mieli ei näe omia virheitä, vaan syyttää niistä muita. Griffinin mielestä ihmiset ovatkin epäluuloisia, tyhmiä ja hyökkääviä. Minusta on mielenkiintoista, että Wells kuvaa päähahmonsa albiinoksi. Oletan, että hän on ajatellut pigmentittömyyden olevan helpommin muunnettavissa näkymättömäksi.

Näkymätön mies on yllättävän hyvin kestänyt ajan hampaat. Tänä päivänä se ei tunnu mullistavalta teokselta, vaan pienehköltä tarinalta, mutta sen historiallinen merkitys on jotain toista. Wellsin kirja on ollut mallina ja innoituksena lukemattomien muiden henkilöiden kirjoille, tv-ohjelmille ja elokuville. Ehdottomasti lukemisen arvoinen klassikko. Näkymättömän miehen voi ladata englanniksi ilmaisena ekirjana Project Gutenbergista.

Science fiction -haaste

Tupaantuliaiset ja lukutaitosynttärit

Sain vihdoin tiedotettua Vuodatuksessa blogin muuttamisesta, joten ajattelin pitää "uudessa kodissani" pienet tupaantuliaiset esittelemällä lyhyesti blogini. Eihän tämä mikään uusi blogi todellakaan ole, on vain mukava välillä juhlistaa arkisiakin tapahtumia. Lisäksi vietän lukutaitoni 40-vuotissynttäreitä eli kesällä 40 vuotta sitten lappilaisella maaseudulla isosiskoni hienoisella avustuksella opin lukemaan. Eikö sekin ole juhlimisen arvoinen asia planeetalla, jossa lukutaidottomia aikuisia on noin 774 miljoonaa ja heistä kaksi kolmasosaa on naisia?

Home, sweet galactic home - Linnunrata. Kuva: Alessando Della Bella, Daily Mail UK

Taikakirjaimet on tiukasti genreblogi, eli arvostelen vain spekulatiivista fiktiota, tai kuten itse tykkään sanoa: fantasia ja science fiction -kirjallisuutta. Luen muitakin kirjallisuuden lajeja, mutta niistä ei sen kummemmin tässä blogissa. Lisäksi seuraan genrekirjallisuuteen liittyviä ilmiöitä, keskusteluja ja palkintoja. Ekirjojen kehitys ja saatavuus spefin näkökulmasta ovat myös kiinnostavia aiheita. Suhtaudun ekirjoihin erittäin myönteisesti monista niihin liittyvistä tämän hetken ongelmista huolimatta.

Sivupalkkiin olen koonnut sivuja, jotka sisältävät listoja blogin sisällöstä. Siellä ovat haastelistat, sekä kaikki blogissani arvostelemani kirjat linkitettynä kirjailijan nimen mukaisesti aakkostettuna tai kirjan nimen mukaan aakkostettuna. Lisäksi löytyy toistaiseksi myös Vuodatuksen linkit, eli ennen heinäkuuta 2012 kirjoitettujen juttujen linkit vanhaan blogiin, sillä niistä löytyy kommentteja, joihin ainakin itse haluan palata välillä.

En ole koskaan aiemmin laskenut kuinka monta kirjoitusta vuoden aikana tulee kirjoitettua, mutta täällä bloggerissa sen näkee kätevästi blogiarkistolistasta. Hui! Viime vuonna kirjoitin 164 juttua ja tämäkin vuosi on hyvässä vauhdissa. Ja oi! Tykkään Tunnisteiden perässä olevista lukumääristä, ominaisuus jota Vuodatuksessa ei ollut. Hieman yllätyin, että seuraamieni blogien määrä on noussut jo yli 100, mutta niin monet kirjoittavat niin mielenkiintoisista kirjoista ja aiheista, että ei määrä tuosta ainakaan vähene.

Twitter widgetin kautta voi seurata tweettäjäni, jos ei satu seuraamaan suoraan Twitterissä. Sielläkin aiheeni liittyvät kirjallisuuteen, musiikkiin, elokuviin ja tv-sarjoihin sekä jonkin verran tieteisiin.

Hieman olen vielä kömpelö bloggerin käytön kanssa ja osa siirretyistä teksteistä kärsii muotoiluongelmista. Kaikki ovat kyllä lukukelpoisia (hmm… ainakin ulkoisesti, sisällöllisesti en osaa sanoa). Muotoilujen ja linkkien korjailussa menee vielä aikaa, mutta eiköhän tämä pikkuhiljaa ala tuntua kotoisalta. Otan vastaan ehdotuksia blogin sisältöön liittyen. Tiedän, että blogin värit näyttävät toisten koneilla erilaisilta, niin omillanikin, mutta toivottavasti eivät liian rankoilta tai vaikealukuisilta?

Mukavaa kesäolympialaisten avajaispäivää niille, jotka meinaavat kisoja ryhtyä seuraamaan! Minun kotonani tv taitaa olla auki, joten enköhän ainakin osittain seuraa kisoja kirjojen luvun ohessa.

Andrzej Sapkowski: Haltiain verta

Andrzej Sapkowski voitti juuri Tähtifantasia-palkinnon toisen kerran peräkkäin ja mielestäni ansaitusti, sillä niin Viimeinen toivomus (arvostelu) kuin Kohtalon miekkakin (arvostelu) ovat loistavia osoituksia kuinka perinteisiin aineksiin nojaava fantasia voi olla omaperäistä ja erottuvaa. Tänä vuonna suomeksi julkaistu Haltiain verta (puolankielinen alkuteos 1994) on rakenteeltaan edeltäjistään poikkeava. Se ei sisällä novellimaisia tarinoita, vaan on yhtenäistä kerrontaa. Liekö johtuu juuri lukemistani Tolkien-teoksista, mutta olin yllättynyt kuinka paljon havaitsin kirjassa Tolkien-vaikutteita etenkin epäihmisten roduissa, mutta myös ryhmittymien vastakkainasetteluissa. Sapkowski kuitenkin höystää tekstejään jopa riettaan sorahtelevalla huumorilla että vahvoilla, mutta inhimillisillä naishahmoilla.

Nilfgaard ja Neljä kuningaskuntaa ovat sotatilanteessa, Cintran valtakunta menetetty, sen hallitsija kuollut ja haltiasissit nousseet ihmisiä vastaan. Kohtalo tuo Cintran hallitsijasuvun perillisen Cirin noituri Geraltin suojelukseen ja piiloon ensin noiturien koulutuspaikkaan ja myöhemmin temppeliin. Haltiain verta omaava tyttönen on enemmän kuin mitä hänestä odotetaan ja noituri joutuu pyytämään Cirin kouluttamiseen apua velhoilta. Kuningaskunnat on kuitenkin puolillaan poliittisia juonitteluja ja Geralt saa huomata, että Cirin olinpaikka kiinnostaa monia ja hänen perässään on salaperäinen Rience taustavoimineen. Kaiken lisäksi useat ennustukset povaavat rankkoja aikoja.

Noiturin tarina senkun synkkenee kirja kirjalta. Haltiain verta tarjoaa sodan raakuuksia, poliittista peliä ja jopa suunnitelmia kansanmurhasta aiemmissa osissa esiintyneiden hirviöiden kanssa kamppailemisen sijaan. Geralt, joka kirjassa antaa reippaasti tilaa Cirille, säilyttää yhä noiturin mystisyytensä, mutta ne pienet tiedonmurut mitä hänestä annetaan, tekee hahmosta entistä kiinnostavamman. Haltiain veren seikkailulliseen tunnelmaan repeää välillä synkkiä kuiluja. Cirin koulutus on pääosin hauskaa ja kepeää luettavaa, mutta rikkoutuu silloin tällöin painostavilla unilla. Cirin enteistä ei puhuta suoraan, kuten ei ensimmäisessä kirjassa Iolankaan, mutta ne kuten haltiaennekin ovat pelottavia. Sapkowskin on sanottu ottavan kantaa juutalaisvastaisuuteen ja toiseutta kohtaan tunnettuun epäluuloon, ja mielestäni se näkyy kirjassa, jossa uhkakuvina mainitaan esimerkiksi haltiarodun totaalinen tuhoaminen ja velhojen kastroiminen. Hahmoissaan ja heidän mielipiteissään Sapkowski tarjoaa kuitenkin harmaan sävyjä. Kirjan dialogi on entistä hiotumpaa ja osuvampaa, kuten Cirin psykokinesia-harjoituksessa:

"… Se meni oikein hyvin. Vielä voimakkaammin, oma pikku rumilukseni, älä pelkää. Tempaise kori maasta ja paiskaa se kunnolla tuon vajan seinää vasten, niin että höyhenet pöllyävät. Älä kyyristä selkää! Pää pystyyn! Juhlallisesti, mutta ylpeästi! Rohkeasti vaan! Voihan hemmetti…"
"Oho… Anteeksi. Minä taisin… luovuttaa voimaa vähän liikaa…"
"Pikkuisen. Älä hermostu. Tule tänne. No niin, pikkuinen."
"Entä… entä tuo vaja?"
"Sellaista sattuu, ei siitä pidä välittää. Ensiesiintymisesi saa ihan hyvän arvosanan. Vaja? Se ei ollut mitenkään erityisen kaunis. En usko, että kukaan jää kaipaamaan sitä. Kas hei, arvon neidit. Kaikessa rauhassa, ei hätää. Mistä moinen meteli ja kohke? Eihän ole sattunut mitään kummempaa. Rauhallisesti, Nenneke! Mitään ei ole sattunut, kuten sanoin. Pitää vain korjata pois tuo lautakasa. Siitä saadaan hyvää polttopuuta."

Vastaavanlaiset kuivan humoristiset, lähes yhden hahmon keskusteluna esitetyt kohdat saavat nauramaan ääneen. Otin ilolla myös vastaan bardi Valvatista paljastuvat uudet puolet.

Sapkowski keskittyy kirjassa tilanneasetelman kuvaukseen ja Haltiain verta tuntuukin sarjan keskiosalta enemmän kuin itsenäiseltä kirjalta. Siinä pedataan tulevia tapahtumia samalla kun on jo päästy edellisten kivijalkateosten vihjaamiin asetelmiin. Koin tarpeelliseksi palata Viimeiseen toivomukseen ja Kohtalon miekkaan muistellakseni runsasta hahmokaartia nimineen ja heidän aiempia rooleja. Hemmetin Sapkowski. Pitäisikö tässä ruveta puolaa opiskelemaan, että pääsisi seuraaviin kirjoihin käsiksi nopeammin. Englanninnoksetkaan kun eivät ole yhtään pidemmällä ja häviävät varmasti laadussa Kärkkäisen loistavalle käännöstyölle. Järjestän yhden naisen mielenosoituksen, jos tämän sarjan kääntäminen jätetään kesken.

Noituri-sarjasta on kehittymässä juonellisesti monisyinen saaga, josta löytyy niin huumoria kuin rankkojakin hetkiä. Toivottavasti saamme seuraavan osan (kääntäjän työnimi: Ylenkatseen aika, myöhemmin päivittynyt lopulliseksi nimeksi Halveksunnan aika!) jo ensi vuonna.

Wayne G. Hammond & Christina Scull (toim.): Hobitti Tolkienin silmin

Hobitti Tolkienin silmin on Wayne G. Hammondin ja Christina Scullin toimittama kattava katsaus J.R.R. Tolkienin Hobitti-kirjaa varten tekemiin kuvituksiin. Kirja ilmestyy suomeksi ihan lähiaikoina. Minulla on siitä viime vuonna julkaistu englanninkielinen versio, The Art of the Hobbit. Teos on ns. kahvipöytäkirja, normaalia suurempi, painavahko taidekirja, joka sisältää taitesivuja, runsaasti kuvia ja on pakattu tyylikkääseen pahvikoteloon.

Kirja sisältää yli sata kuvaa J.R.R. Tolkienin piirroksista. Osa on hahmotelmia yhdestä ja samasta aiheesta, kuten haltiakuninkaan portista (alla yksi versio niistä), lopullisia Hobitti-kirjoissa painettuja kuvia, karttoja ja riimukirjoituksia. Hammond ja Scull kertovat kuhunkin piirrokseen liittyviä yksityiskohtia.

Jos sattuu omistamaan Hobitti eli Sinne ja takaisin -kirjasta Tolkienin kuvittaman painoksen, kuten minä (arvostelu), lopulliset kuvaversiot ovat jo tuttuja. Hobitti Tolkenin silmin -teoksella on silloin oikeastaan lisäarvoa enimmäkseen tosifaneille. Itse en kokenut saavani paljoa irti esimerkiksi muutamien viivojen hahmotelmista. Tolkien muuttuvat näkemykset mm. Repunpäästä ja Bilbon kotikukkulasta on toki mielenkiintoista katsottavaa, vaikkakaan ne eivät dramaattisesti poikkea toisistaan. Tolkien saa kontolleen kunniaa fantasiakirjallisuudessa yleisesti käytössä olevasta perinteestä liittää kartta kirjan alkuun (minun Hobitissani kartat ovat tosin keskellä kirjaa).

 

Jos sattuu omistamaan Tove Janssonin kuvittaman Hobitti-painoksen, ehkä silloin kannattaa tuplakappaleen sijaan hankkia tämä teos nähdäkseen kirjailijan omat näkemykset maailmastaan. Mikä olisi sen aidompaa.

Maisemien ja arkkitehtuurin piirtäjänä (esim. Beornin sali) Tolkien on amatööriksi hyvä, vaikkakin hänellä itsellään oli taipumusta vähätellä osaamistaan. Hän on selvästi käyttänyt piirroksiin aikaa, kuten koko Keski-Maan luomiseen. Tämä käy ilmi myös Tolkienin elämäkertakirjasta (arvostelu), jossa kuvataan kuvittamiseen liittyviä vaiheita. Hobitti Tolkienin silmin on Hobitin 75-vuotisen taipaleen kunniaksi julkaistu teos, joka tarjoaa paikoin komeaa katseltavaa ja faneille lisäteoksen kokoelmiinsa. Tämän vuoden Hobitti-buumissa sen julkaisu osuu lisäksi muutenkin oivalliseen markkinasaumaan.

Tähtifantasia-palkinto 2012 Sapkowskille

Finnconissa julkistettiin tämän vuoden Tähtifantasia-palkinnon voittajaksi Andrzej Sapkowskin Kohtalon miekka (Noituri 2). Voitto on toinen peräkkäinen Sapkowskille ja ansaittu sellainen, vaikka tulikin hieman yllätyksenä, että palkinto meni samalle kirjailijalle kuin edellisvuonna. Arvosteluni kirjasta löytyy täältä.

Kunhan lehdistötiedote palkinnon perustelusta ilmestyy, niin liitän sen tähän loppuun. Luen parhaillaan Noituri-sarjan kolmatta osaa, Haltiain verta ja ainakin alku tuntuu lupaavalta sekin.

Lainaus valintaraadin perustelusta:

Puolalaisen Andrzej Sapkowskin novellikokoelma on omaleimainen fantasiateos, jossa viihdyttävä kerronta yhdistyy syvällisiin pohdintoihin. Kirjan jokainen tarina on loppuun asti hiottu. Yhdessä niistä muodostuu episodimainen kokonaisuus, jossa novellit täydentävät toinen toisiaan. Tästä huolimatta ne toimivat myös itsenäisinä teksteinä.
[...]

Teoksen tarinakooste tarjoaa Sapkowskille mahdollisuuden esitellä monia teemoja sekä käyttää useita näkökulmia. Tämän mahdollisuuden kirjailija tiedostaa ja hyödyntää hyvin. Esillä ovat aiheet rotuennakkoluuloista aina rakastamisen vaikeuteen ja oman identiteetin rakentumiseen. Kokoelman läpi kulkee vahvana lapsen saamisen teema. 

Sapkowskin fantasiamaailma on elävä, modernisti kirjoitettu, ja se yhdistelee sekä kielellisesti että kerronnallisesti uutta ja vanhaa. Kirjailija lainaa aineksia eurooppalaisista saduista ja kansantaruista, mutta loppuratkaisut ovat usein totutusta poikkeavia – eikä niitä väännetä väellä ja voimalla perinteisen fantasiakaavan tyyliin. Näin tarinoiden yllätyksellisyys säilyy loppuun asti.

Tiedotteen voi lukea kokonaisuudessaan Risingshadowsta.

J.R.R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin

J.R.R. Tolkienin The Hobbit, or There and Back Again -kirjan ensijulkaisusta on kulunut 75 vuotta. Suomeksi teos ilmestyi ensimmäisen kerran 1973, tosin Hobitti eli Sinne ja takaisin -nimellä vasta 1985. Luin kirjan edellisen kerran 10 vuotta sitten ja uudelleenluku tuntui nostalgiselta. Vaikka Hobitti on luokiteltu lastenkirjaksi, se sopii mitä erinomaisimmin myös aikuiselle lukijalle. Aikoinaan Hobitti ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta kuin aiemmin lukemani Taru sormusten herrasta, mutta huomasin nauttivani siitä joka tapauksessa enemmän nyt kun kokemusta fantasiakirjallisuudesta on kertynyt taustaksi. Paperisen suomennoksen lisäksi luin kirjaa myös englanninkielisenä ekirjana rinnakkain. Molemmat kirjat sisältävät Tolkienin omakätisen kuvituksen.

Hobitti Bilbo Reppuli asustelee rauhassa kotikolossaan, eikä muiden hobittien tavoin perusta seikkailuista ja matkanteosta. Niitä hänellä kuitenkin on edessä kun velho Gandalf saapuu vierailulle tuoden perässään 13 kääpiötä. He ovat lähdössä etsimään muinoin kääpiöille kuulunutta, nyttemmin lohikäärmeen hallussa olevaa Yksinäisellä Vuorella sijaitsevaa aarretta ja Bilbo pestataan joukkoon mestarivoroksi. Gandalf luottaa Bilbon kykyihin ja niinpä pikkuruinen hobitti huomaa olevansa pian vaarallisissa tilanteissa kaukana kotoa.

Kirja jakautuu useaan episodimaiseen seikkailuun. Alun esittelyn jälkeen ensimmäinen seikkailu on kolmen peikon kohtaaminen. Haltioiden luona Rivendellissä vietetyn lepohetken jälkeen seuraava seikkailu koetaan Sumuvuorilla, jossa Bilbo kohtaa hiisien lisäksi myös Klonkun (mikä myöhemmin johtaa Taru sormusten herrasta -kirjan tapahtumiin). Pienen hengähdystauon matkalaisille suo karhumainen Beorn, minkä jälkeen Gandalf eroaa seurueesta. Synkmetsässä Bilbo ja kääpiöt kohtaavat hämähäkkejä ja haltioita vähemmän hauskoissa merkeissä, mutta Järvikaupungin ihmiset suovat heille jälleen taukoa temmellyksistä, ennen lohikäärme Smaugin kohtaamista Yksinäisellä Vuorella. Senkin jälkeen on vielä edessä Viiden Armeijan Taistelu.

Hobittin kieli on vanhahtavaa, mutta pidän Kersti Juvan suomennosta eloisana ja sitä on miellyttävä lukea, vaikkakin painokseni sisältää jonkin verran sinänsä merkityksettömiä kirjoitusvirheitä. Kerronnallisen tekstin keskelle sijoitetut runot/laulut tahtovat usein jäädä heikommalle keskittymiselle, mutta nyt keskityin niihin erityisesti ja luin ne vielä lisäksi erikseen englanniksi. Käännökset ovat ihan hauskoja ja kuvaavia siinä missä alkukielisetkin, mutta ovathan ne erilaisia, jotkut laulut enemmän, jotkut vähemmän. Silti tunnelma pysyi koossa ja erityisesti Thorin Tammikilven kääpiöseurueen Yli sumuisten kylmien vuorien noiden -laulun sanoissa on kaihoa ja tunnelmaa, jos monissa muissa lauluissa on hauskalta kuulostavaa riimittelyä ja rallatusta. Tolkienin piirrokset ovat kiehtovia, vaikka välillä omat mielikuvat poikkeavat niistä. Suomennoksen keskiaukeamalle sijoitettu kartta on olennainen ja sitä tulee seurattua tarinan edetessä. Viimeisin piirros Bilbosta kotikolossaan on hieman huvittava, sillä piirroksen mittasuhteet ovat todella oudot. Sen sijaan maisemapiirrokset, kuten esimerkiksi Sumuvuoret Kotkanpesästä nähtynä, ovat loistavia.

Hobitti on perinteinen (pitäisi varmaan sanoa: perinteet aloittava) sankarifantasiatarina, jossa hyvä ja paha kohtaavat toisensa. Taru sormusten herrasta -kirjaan nähden kyseessä on pienimuotoisempi, ei läheskään eeppisiä mittakaavoja saava teos, mutta itse koen senkin osaksi kokonaisuutta TSH-trilogian ja Silmarillionin kanssa. Hobitti on kevytluonteinen, vaikka se sisältääkin pelottavia ja surullisiakin kohtauksia. Kirja on hieman synkempi ja raaempi kuin mitä muistinkaan. Kuten matkantekofantasiaan kuuluu, päähenkilö oppii itsestään jotain matkalla ja niin myös Bilbo Hobitissa, ja se muuttaa häntä ja tekee hänestä myös muiden silmissä erilaisen. Tarinan lohikäärme ei tehnyt minuun juurikaan vaikutusta, mutta Klonkku-kohtaus nosti kylmiä väreitä selkäpiihin, kun tiesin mitä tuleman pitää vuosia myöhemmin, kun Frodo astuu mukaan kuvioihin.

Taru sormusten herrasta sai aikoinaan rajuimman tunnereaktion aikaan mitä koskaan kirja on minulle aiheuttanut ja myös Hobitti jättää jälkensä. Sen maailma ei unohdu, se palaa mieleen, se tulee uniin, sinne kaipaa uudestaan… olin vähällä aloittaa TSH-kirjojen ja Silmarillionin lukemiset uusintana. Ei ihme, että Tolkien on tänäkin päivänä yhä yksi genren luetuimmista ja rakastetuimmista kirjailijoista.

Bilbo ja Smaug -kansikuvalla varustettu Tolkienin kuvittama painos taitaa ainakin toistaiseksi olla lopussa, mutta Tove Janssonin kuvittamaa laitosta löytyy kirjakaupoista ja syksyllä on ilmestymässä ilmeisesti elokuvakannellinen versio. Ekirjaversioita löytyy englanniksi pariakin tyyppiä. Olipa kyseessä sitten mikä tahansa painos, Hobitti on ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos. Mielummin ennen elokuvan katsomista.

J.R.R. Tolkienin elämäkertakirjan arvostelussa mainitsin, että kirjailijan poika Christopher ei arvosta ohjaaja Peter Jacksonin elokuvallisia näkemyksiä Tolkienin kirjoista. TSH-leffoista minä pidin ja jännityksellä odotan millaista jälkeä Jackson on saanut aikaiseksi Hobitista. Ensimmäisen elokuvan trailerista päätellen muutoksia on tulossa, mutta ovatko ne ratkaisevasti häiritseviä, vai elokuvaan hyväksyttävissä olevia draamallisia ratkaisuja? Joka tapauksessa trailerin kääpiöiden Far over the misty mountains cold -laulu on tenhoavan kaunis, sitä voisi kuunnella kerta toisensa jälkeen. 

Far over the misty mountains cold
To dungeons deep and caverns old
The pines were roaring on the height,
The winds were moaning in the night.
The fire was red, it flaming spread;
The trees like torches blazed with light.

Yli sumuisten kylmien vuorien noiden,
syvyyksiin ikiluolien, onkaloiden
Kävi kohina harjun hongikossa
ja tuuli ujelsi yössä, jossa
tulen puna hohti, lieskat leimusi kohti,
puut säihkyivät soihtuina aarniossa.  

Lähipäivinä tulossa vielä yksi Tolkien-arvostelu eli lyhyt katsaus Hobitti Tolkienin silmin -teokseen.

Humphrey Carpenter: J.R.R. Tolkien: elämäkerta

Aina silloin tällöin luen elämäkertoja, yleensä tiedemaailmaan liittyen, mutta myös muiden merkkihenkilöiden. Genreblogissani olen arvostellut muutamia kirjailijoiden elämään ja elämäntöihin liittyviä teoksia, kuten Hope Mirrlees, Joanna Russ ja Jack Vance ja nyt on vuorossa yksi tunnetuimmista genrekirjailijoista: J.R.R. Tolkien, jonka syntymästä on tänä vuonna kulunut 120 vuotta. Humphrey Carpenterin kirjoittama elämäkerta julkaistiin alun perin vuonna 1977 ja suomeksi 1998. Kirjasta on ilmestymässä uusintapainos lähikuukausina. Kyseessä on ns. virallinen elämäkerta, johon kirjoittaja on saanut materiaalin ja tuen Tolkienin perheeltä. Tolkien ei teoksen mukaan itse täysin hyväksynyt elämäkertoja, ainakaan kirjallisuuden tutkimuksessa.

”Yksi voimakkaimmista mielipiteistäni on”, hän kirjoitti kerran, ”että kirjailijan elämän tutkiminen on täysin turha ja väärä lähestymistapa hänen teoksiinsa”.

John Ronald Reuen Tolkienin Taru sormusten herrasta on yksi minuun voimakkaimmin vaikutuksen tehnyt kirja (luin trilogiana). Siksipä oli mielenkiintoista huomata, kuinka tavanomaista elämää sen kirjoittaja on elänyt. Tolkien on tehnyt arkisia ratkaisuja, perustanut perheen, luonut akateemista uraa sen kummemmin matkustelematta tai seikkailematta. Tolkienin lahja oli hänen kykynsä ymmärtää kieliä ja kiinnostuksensa mytologioihin ja kansantaruihin. Näin suomalaisena voi tuntea huoletta ylpeyttä suomen kielen ja kansalliseepoksemme Kalevalan vaikutuksesta Tolkienin kirjalliseen tuotantoon.

Arkisen elämän valopilkkuina Tolkienille näyttää olleen miesten keskiset keskustelut, Inklings-kirjallisuusryhmän kokoontumiset ja etenkin ystävyys toisen kuuluisan kirjailijan C.S. Lewisin kanssa. Vaikka ystävyys sittemmin viileni, on Tolkien selvästi hakenut tasoistaan älyllistä seuraa. Perhe-elämä ei pystynyt tuota tarvetta tyydyttämään tai korvaamaan. Kirjassa korostuu usein Tolkienin olleen henkilö, jonka ajatuksenjuoksua kaikki eivät ole kyenneet ymmärtämään, jos vaikka epäselvästä puheesta selvää saivatkin.

Voimakkaan itsekritiikin omaavan kirjailijan kirjoittamiseen liittyvät kohdat ovat lähes tuskaisaa luettavaa, niin jahkaileva ja katkonainen Tolkienin työskentely tuntuu olleen. Mutta tuskin deadlinen tavoitteluista olisi syntynyt sitä mitä Tolkien jälkeensä jätti. Tolkienin teokset ovat tarvinneet sen pohjatyön mikä on vuosikausia kypsynyt hänen päässään ja akateemisella urallaan. Tosin sama jahkailu oli kirouksena myös hänen akateemisessa työssään. Allegorioita inhoava ja välillä ristiriitaisia mielipiteitä lausunut Tolkien on ehkä itsensä kohdalla ollut oikeassa siinä, että kirjailijan elämän kautta ei kannata arvioida tämän kirjallista tuotantoa, mutta ainakin minusta oli kiinnostavaa saada tietää ne hänen elämässään eteen tulleet seikat, jotka sittemmin siirtyivät mielikuvituksen värjääminä klassikoihin, joita yhä tänä päivänä luetaan ja arvostetaan. Ja sitä paitsi, välillä lapsenomaiseksi huumoriltaan heittäytyvä kirjailija vaikuttaa hyvinkin hobittimaiselta.

Carpenterin J.R.R. Tolkien: elämäkerta on oivallinen teos tutustua fantasiakirjallisuuden isäksi kutsutun kirjailijan elämään, vaikka kirja sisältää jonkin verran toistoa muutamissa kohtaa, kun puolestaan monia seikkoja ei oikeastaan käsitellä pintaa syvemmältä. Tolkienin läheisten ystävien sodassa menetyksen merkitys ja vaikutus hänen elämäänsä jää mm. vaivaamaan, eikä kirjailijan tunnepuolta juurikaan aukaista. Ehkä kirjailija ei jakanut tuntemuksiaan herkästi. Rivien välistä voi lukea monia asioita hänen vaikeasta lapsuudestaan ja avioliittonsa myöhemmistä vaiheista. Vaikka Tolkien onkin ollut perheenisänä läsnä, hänen suhteensa vaimoonsa vaikuttaa erilliseltä ja etäiseltä (tai sen kuvan elämäkerrasta saa, vaikka vaimo oli hänen suuri rakkautensa). Ehkä se oli tyypillistä brittiyliopistopiireissä muutenkin. Tolkienin kirjallisen uran pääpiirteet tulevat kuitenkin hyvin esille.

Christopher Tolkien, J.R.R. Tolkienin nuorin poika, joka hoitaa nykyisin Tolkienin perikunnan omaisuutta ja julkaisee isänsä kirjoituksia postuumisti, on astunut viime viikolla esiin ja antanut haastattelun ranskalaiselle Le Monde -lehdelle, josta Examiner julkaisi osia englanniksi. Lehden mukaan Christopher Tolkien sanoutuu irti Peter Jacksonin ohjaamista Taru sormusten herrasta -elokuvista, sillä ne eivät ole sama tarina mitä Tolkien kirjoissaan kertoi. Samoin hän epäilee käyvän tulevan Hobitti-elokuvan kanssa. Vaikka luin TSH-kirjat ennen elokuvia ja pidin niitä loistavina, pidin myös Jacksonin visuaalisesti näyttävistä elokuvista. Valmistaudun parhaillaan Hobitti-elokuvaan lukemalla kirjan uudelleen. Arvostelu tulee lähiaikoina.

Ursula K. Le Guin: The Birthday of the World and Other Stories

Ursula K. Le Guinin The Birthday of the World and Other Stories -kokoelman (2002) myötä hainilaisten tarinoiden “urakkani” on päättymässä. Nyt pitäisi kutakuinkin kaikki olla luettuna. Kokoelman novelleista ainoastaan yksi eli Paradises Lost ei liity hainilaiseen maailmaan. Kokoelman pääteemana ovat seksuaalisuus ja ihmissuhteet.

• Foreword
• Coming of Age in Karhide (1995)
• The Matter of Seggri (1994)
• Unchosen Love (1994)
• Mountain Ways (1996)
• Solitude (1994)
• Old Music and the Slave Women (1999)
• The Birthday of the World (2000)
• Paradises Lost (2002)

Coming of Age in Karhide sijoittuu Pimeyden vasen käsi -kirjasta (arvostelu) tutulle Ekumeenin aikaiselle Gethenin planeetalle, jossa nuori getheniläinen Sov saapuu seksuaalisesti kypsään ikään ja kokee ensimmäisen kemmerinsä ja saa hetkittäisen sukupuolen. Le Guin esittelee tarkemmin normaalisti sukupuolettomien käyttäytymistä kemmer-hetken lähestyessä sekä päästää lukijat seuraamaa kemmertalon saloja. Ilmeisesti kirjailija koki, että tämä puoli tarinasta on syytä erikseen kertoa, mutta minulle siinä ei avautunut mitään lisäarvoa hainilaiseen maailmaan, päinvastoin, se vei jotenkin hohtoa getheniläisten omalaatuisuudesta.

The Matter of Seggri sisältää useiden eri kertojien kautta näkökulmia Seggrin planeetan kulttuuriin ja asukkaisiin Ekumeenin aikaan. Seggrillä on voimakas sukupuolinen jakautuminen, miehet ja naiset asuvat omissa yhteisöissään, naiset ovat planeetalla selvä enemmistö. Miehet viettävät fyysistä elämää, toimivat siittäjinä, eikä heille ole sallittu kouluttautua:

I asked Skodr why an intelligent man couldn’t at least come study in the college, and she told me that learning was very bad for men: it weakens a mans sense of honor, makes his muscles flabby, and leaves him impotent. “What goes to the brain takes from the testicles,” she said. “Men have to be sheltered from education for their own good.” 

Tarinassa seurataan tarvetta muutokseen ja saada päättää omasta kohtalosta. Novelli on kohtalaisen rankkaa luettavaa. Seggri on paikka, jossa osalla on hyvä asua, mutta josta osa maksaa liian suurta hintaa hyväksyttäväksi. Ja kuulostaako tutulta tuo lainauksen idea? Naisia on normimaailmassa kielletty opiskelemasta ja lukemasta ”heidän omaksi parhaakseen”. Välillä minusta tuntuu, että Le Guin on aika pirullisen kärkevä kirjailija, ja siksipä olisi mielenkiintoista tietää miten miespuoleinen lukija kokee tämän tarinan.

Unchosen Love sijoittuu Ekumeenin O-planeetalle, joka esitellään Sisämeren kalastaja -novellissa (arvostelu). O:lla avioliittoon kuuluu neljä henkilöä. Tarinassa kaksi voimakastahtoista henkilöä ajavat kahta muuta mukanaan avioliittoon ja nämä tuntevat olonsa ohjailluksi ja alistetuksi. Outo mysteeri puuttuu kuitenkin peliin leguinmaiseen tyyliin. Unchosen Love ei yllä Sisämeren kalastaja -novellin tasolle, sillä loppua lukuun ottamatta siitä puuttuu samankaltainen herkkyys.

Mountain Ways sijoittuu niin ikään Oon planeetalle. Siinä kaksi toisiinsa rakastunutta naista yrittää löytää ratkaisua päästä naimisiin ja saada liittoonsa neljä henkilöä, päätyen petokseen, jolla on omat seuraamuksensa. Mielenkiintoinen tarina, jossa jälleen kerran tarkastellaan kulttuurisia paineita menetellä oikein.

Solituden tapahtumapaikkana on Eleven-Soro, Ekumeenin äärilaidalla oleva kaukainen planeetta. Tuntemattoman kulttuurin tapoja saapuu seuraamaan ja raportoimaan Ekumeenille äiti kahden lapsensa kanssa. Tyttö ja poika kasvavat paikallisten tapojen mukaisesti. Le Guin on kehittänyt jälleen miehet ja naiset toisistaan erottavan kulttuurin, joka on myös hyvin tiukka käsityksiltään mikä on kunkin sukupuolen rooli. Solitude on monikerroksellinen tarina, jossa pinnan alla oman itsensä, sielun löytäminen on seikka, mihin Le Guin viittaa ekirjan lopussa olevassa haastattelussakin puhuessaan lapsuutensa yksinäisyyden hetkistä.

Old Music and the Slave Women palaa Four Ways to Forgiveness -kokoelman (arvostelu) Werelin ja Yeowen -maailmoihin. Esdardon Aya eli Old Music, joka mainitaan useammassa Four Waysin novellissa, esiintyy jälleen kerran tarinassa, jossa hän tulee sisällissodan tuoksinassa kaapatuksi propaganda-aseeksi ja tutustuu pariin orjanaiseen. Poliittinen ja kantaaottava tarina ei ihan pääse sille tasolle, jolle kaikki loistavan Four Ways to Forgivenessin novellit yltävät. Se jää hieman irralliseksi.

The Birthday of the World voi Le Guinin mukaan kuulua Ekumeeniin tai olla kuulumatta. Tarina kertoo kulttuurista, jota hallitsevat jumalat. Jumaluus on periytyvää, mutta sisäiset ristiriidat repivät sitä ja maailman ulkopuoleltakin saapuu muutoksen tuulia. Kiehtova tarina kulttuurista, jota hetken ajan pidin fantasiamaisena enteineen. Tarina osoittautuu kuitenkin hyvin scifimäiseksi lopulta.

Paradises Lost on kertomus sukupolvialuksen ihmisistä matkalla uuteen maailmaan. Maapallolta lähetettyjen jälkeläiset kasvavat steriilissä ympäristössä ja luovat muutamassa sukupolvessa oman maailmansa, jossa lähtömaailman käsitteet tuntuvat kaukaisilta ja oudoilta. Mitä on luonto ja eläimet, joita he eivät ole koskaan nähneet? Oman uskonnollisen kulttuuriympäristön kehittäneet matkaajat joutuvat päättämään jatkaako mielummin matkaa ympäristössä, joka on heille autuutta, vai kohdatako pelottava tuntematon planeetta ja ryhtyä uudisasukkaiksi. Kokoelman paras novelli, joka muistuttaa voimallisesti hainilaisesta maailmasta, vaikka sitä ei siihen joukkoon luetakaan. Tarinassa on jännitettä, joka pitää pintansa loppuun saakka.

The Birthday of the Worldissä käsitellään paljon seksiä ja erilaisten kulttuurien ihmissuhde- ja avioliittokäsityksiä. Se on yksityiskohtainen antropologinen lisäkatsaus moniin Le Guinin aiemmin luomiin maailmoihin ja sukupuolisuuden käsitteisiin. Neljä viimeistä tarinaa ovat minusta selkeästi parempia kuin alkupään tarinat, johtuen osittain niiden sisältämästä uutuuden viehätyksestä ja Old Musicin haikeasta pohjasävystä. Useammissa tarinoissa Le Guin yllättää hetkellisesti huumorillaan. Kokonaisuutena kokoelma ei yllä Four Ways to Forgivenessin tasolle ja sen antama lisäarvo hainilaiseen maailmaan ei osoittautunut niin merkittäväksi kuin olisin toivonut. Silti ihan mielenkiintoinen ja keskitasoa parempi, tarinoiden laadulta tasainen kokoelma jälleen Le Guinilta.

Octavia E. Butler: Kindred

Octavia E. Butlerin Kindred (1979) oli ensin valintani science fiction -haasteen aikamatkailukirjaksi, mutta luettuani sitä hetken totesin, ettei kyseessä ole scifi-kirja vaan fantasiaa, joksi kirjailija sen itsekin luokitteli. Niinpä vaihdoin haasteeseen kirjan, mutta luin silti myös Kindredin, joka heti alusta alkaen tuntui kiinnostavalta ja erilaiselta kuin aiemmin kirjailijalta lukemani Xenogenesis-sarjan Aamunkoitto, Puolipäivän riitit ja Imago.

Vuonna 1976 Kaliforniassa Dana Franklin viettää 26-vuotissyntymäpäiväänsä aviomiehensä seurassa, kun tulee yllättäen tempaistuksi ajassa taaksepäin 1800-luvun alkuun ja Marylandin osavaltioon, aikaan ja paikkaan, jossa tummaihoinen on automaattisesti orja, jollei hänellä ole vapautuspapereita. Dana ymmärtää pian, että hänet kutsui ajan taakse hänen valkoihoinen esi-isänsä Rufus Weylin, joka oli hengenhädässä. Dana pelastaa hänet, mutta ajassa siirtyminen ei jää yhteen kertaan, sillä Rufus tuntuu olevan usein vaikeuksissa ja Danan on varmistettava sukulinjansa ja itsensä olemassaolo olosuhteissa, jota hän ei olisi uskonut joutuvansa kokemaan.

Kindred on monitasoinen, hienosti kirjoitettu ja paikoin hyvin häiritsevä teos. Tarina alkaa kohtuullisen kevyellä tyylillä, vaikka tempaisut ajassa ovat sinänsä pelottavia. Kun viipymiset menneisyydessä pitenevät, eikä lukija tiedä pääseekö Dana takaisin nykyisyyteen turvaan, ahdistus alkaa lisääntyä. Aikamatkailua ei selitetä mitenkään, eikä se ole tieteellisesti hallittavissa (minkä vuoksi luokittelen kirjan fantasiaksi). Danan kautta lukija pääsee kokemaan millaista elämä on kun isäntä voi komentaa sänkyynsä milloin haluaa tai ruoskituttaa vääristä sanoista tai myydä orjan lapset maksaakseen velkoja. Dana on nykyaikainen nainen (70-lukulainen), mutta yllättävän nopeasti hän sopeutuu orjan asemaan, vaikkakin kirjailija antaa hänen pitää joitain etuoikeuksia, joita muilla aikalaisilla tummaihoisilla ei ollut. Danan sopeutuminen hämmentää minua. Se on selviytymiskeino ja Dana on älykäs oivaltaessaan pelisäännöt, mutta onko sujahtaminen toisenlaiseen, alistettuun rooliin niinkin ongelmatonta. Pelkäänpä, että olisin joutunut huomattavasti enemmän vaikeuksiin, mutta luotan kyllä Butlerin kykyyn afrikkalais-amerikkalaisena lähestyä teemaa asiantuntemuksella, jota minulla ei koskaan voi olla.

Danan suhde esi-isäänsä on monimutkainen. Rufus on aikakautensa kasvatti, orjaomistajan poika, josta itsestäänkin tulee orjien omistaja. Rufus on kaikenlisäksi epätasaisten perheolosuhteiden vinouttama, mutta Danan on silti huolehdittava hänestä. Dana inhoaa hänen tekojaan, mutta ei kykene vihaamaan poikaa/miestä. Asettumalla suojelijan rooliin valkoihoiselle, hän joutuu kärsimään tummaihoisten yhteisössä. Butler asettaa Danan asemaan, jossa tämän on pakko hyväksyä tapahtumat tapahtuvaksi, mutta lopussa hän kuitenkin heittää aikamatkailuun liittyvät ”pelisäännöt” roskiin ja tekee radikaalin loppuratkaisun. Danan ja hänen valkoihoisen aviomiehensä suhde on toinen seikka mikä erityisesti yhdessä kohtaa häiritsi minua. Sen kautta kirjailija antaa Danalle turvaköyden, joka poistaa hieman voimakkuutta niin tummaihoiselta hahmolta kuin myös naiselta. Hän on kuitenkin kaukana kädet sumpussa pelastusta odottavasta naishahmosta, joten kovin paljoa en tuosta miinusta anna.

Kindred ei ole helppo kirja, vaikka onkin sulavasti kirjoitettu ja mukaansa tempaava. Se pakottaa tarkkailemaan omia ajatuksia ja on ajoittain tapahtumiltaankin jännittävä ja pelottava. Loppujen lopuksi tarinassa on sittenkin yhtäläisyyksiä myös Xenogenesis-sarjan kanssa. Siinä Lilithin on periaatteessa yhtä lailla vastentahtoisesti tilanteessaan kuin Danakin, sopeutuen, mutta ei hyväksyen. Octavia E. Butler on ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirjailija ja Kindred on kirja joka sopii myös vähemmän fantasiaa tai tieteiskirjallisuutta lukevalle paperisena tai ekirjana.

Taikakirjaimet on muuttanut

Taikakirjaimet-blogi on muuttanut Bloggeriin. Syynä on Vuodatuksen toiminnalliset häiriöt, jotka joskus kestävät viikkokausia ja jopa kuukausia. Esimerkiksi juuri nyt en pääse omaan blogiini lainkaan, vaikka se näkyykin luettavana vaillinaisella layoutilla.

Kolmen ja puolen vuoden aikana kirjoitetut kirja-arviot ja muut jutut säilyvät Vuodatuksessa. En hävitä vanhaa blogia. Siirrän tekstit pikkuhiljaa myös tänne Bloggerin puolelle, mutta se on suhteellisen hidasta puuhaa.

Nyt vain toivon, että entiset lukijani löytävät halutessaan myös tänne uuteen paikkaan. Vuodatukseen laitan muuttoilmoituksen kunhan taas pääsen muokkaamaan blogiani.

Jo Walton: Ha'penny

Jo Waltonin Ha'penny on samaan brittiläiseen vaihtoehtohistorialliseen maailmaan sijoittuva tarina kuin Farthing (arvostelu), jonka luin pari vuotta sitten. Se on itsenäinen osa, mutta siinä esiintyy samoja henkilöhahmoja kuin edellisessäkin Small Change -sarjan kirjassa ja se spoilaa Farthingia, joten kirjaa ei kannata lukea ensimmäisenä. Sisällytän tarina Science fiction -haasteen kategoriaan 9 eli Aikamatkustus / Vaihtoehtohistoria / Rinnakkaisuniversumi

Poliisitarkastaja Carmichael saa pian Farthing Setin jälkeen uuden tapauksen tutkittavakseen Lontoossa. On yhä vuosi 1949 ja on kulunut kahdeksan vuotta siitä kun britit solmivat rauhan Hitlerin Saksan kanssa. Hitler on saapumassa vierailulle Lontooseen ja hänen suunnitelmiinsa kuuluu mm. käydä teatterissa katsomassa Hamlet-näytelmä. Näyttelijätär Lauria Gilmore ja hänen seurassaan ollut tuntematon mieshenkilö saavat surmansa pommiräjähdyksessä. Carmichael lähtee seuraamaan tapahtuman johtolankoja ja haastattelemaan henkilöitä selvittääkseen kuka tai ketkä ovat pommi-iskun takana ja mistä syystä. Hän törmää jälleen Englannissa vallitsevaan juutalaisvastaiseen aatemaailmaan. Yläluokkaisesta perheestään irtautunut Viola Lark valmistautuu rooliinsa tulevassa Hamletissa, jossa surmansa saaneen Gilmorenkin oli tarkoitus esiintyä. Lark joutuu hieman vastentahtoisesti mukaan Hitlerin päänmenoksi suunniteltuun juonitteluun, jota Carmichaelkin pikku hiljaa tutkimuksissaan lähestyy.

Ha'penny on rakenteeltaan Farthingia vastaava, Violan osuudet minä-muodossa ja Carmichaelin kolmannessa persoonassa. Dekkarimainen lähestymistapa on yhä käytössä, mutta syyllistä/syyllisiä ei tarvitse arvailla, sillä kirjailija paljastaa seikan jo heti alkuvaiheissa. Tarinan tärkeämpänä jännitysmomenttina onkin kuka onnistuu tehtävässään, sillä Walton luo vastakkaiset osapuolet, jotka molemmat saavat lukijan kannatuksen puolelleen. Minulla on Ha'pennyn suhteen sama ongelma kuin Farthinginkin: en päässyt sisään hahmoihin, enkä tuntenut oloani kotoisaksi heidän seurassaan. Carmichael ja Viola jäävät minulle etäisiksi ja kirjan tunnelma siten vajaaksi, sillä hahmot ovat pitkälti tarinan keskipiste. Etenkin Violan yhteydessä viritellään ristiriitaisten tuntemuksien ja valintojen dilemmaa, vapauden riistämistä ja pakottamista, mutta kevyeen tyyliin kirjoitettu tarina ruopaisee minulla vain pintatuntemuksia. Kevyt tyyli on selkeästi tarkoituksellinen, sillä ilmentää toisen päähenkilön selviytymistyyliä ja luulenpa, että ilman sitä kirja olisi reilusti synkempi. Mikä toisaalta ehkä olisikin ollut enemmän makuuni. Waltonin hahmot eivät ole yksiselitteisen pidettäviä, eikä loppuratkaisukaan yksioikoisen odotettava (tai riippuu siitä mitä kukanenkin odottaa), mistä kuitenkin erityispisteitä.

Ha'pennyn maailmassa on paljon epämiellyttävyyksiä, mutta vaihtoehtohistoriateosten loistavuus on siinä, että niissä saa muokata maailmaa todellisuudesta poikkeaviksi hyvässä ja pahassa niin paljon tai vähän kuin haluaa. Walton on tehnyt sen jopa uskottavan arkisesti. Sarjan kolmas kirja Half a Crown tullee lukulistalleni jossain vaiheessa sekin.

Science fiction -haaste

Kesäkuun tilannekatsaus scifi-haasteeseen

Vuodatus on takkuillut muutamia päiviä. Blogini on hieman riisutun näköinen (vanhat kuvat eivät näy toistaiseksi ja template on vaillinainen), mikä on tietenkin harmittanut. Välillä enemmän välillä vähemmän. Kuten viime aikoina muutenkin, olen etsinyt perspektiivia ongelmiin ja vastoinkäymisiin katsomalla Tähdet ja avaruus -lehden kautta bongaamaani infrapunakuvaa Linnunradastamme.

Klikkamalla kuvaa pääset katselemaan ja zoomailemaan korkearesoluutioista versiota. Silloinkin kun edessä näyttäisi oleva tyhjä kohta, zoomalla lähemmäs avautuu eteen satoja ja satoja tähtiä. Linnunradalla on arviolta yhteensä jopa 300 m-i-l-j-a-r-d-i-a tähteä. Maapallo ei ole kärpäsenpaskakaan edes omassa galaksissamme. Ja kuinka paljon niitä muita galakseja onkaan tunnetussa maailmankaikkeudessa? Niitäkin on yli m-i-l-j-a-r-d-i. Tervetuloa todellisuuteen ja suhteellisuuteen. Huolet kaikkoavat kummasti kun pysähtyy ajattelemaan mitä kaikkea tuolla muualla voi vastaan tulla. Onko jokaisessa miljardissa galaksissa ainakin yksi samanlainen aurinkokunta kuin mihin me kuulumme?

Science fiction antaa meille pienen mahdollisuuden päästää irti nurkkakuntaisesta maailmankatsomuksesta. Scifi-haaste on ajallisesti puolessa välissä. Joko joku ahkera on päässyt loppuun saakka tai pian pääsemäisillään? Minulla on ensimmäinen kierros puolta kirjaa ja kahta arvostelua vailla.

1. Nuorille suunnattu science fiction
Espoon Fantasia - Lauren Oliver: Delirium (Sini)

2. Aikuisten science fiction
Aamuvirkku yksisarvinen - Isaac Asimov: Säätiö

3. Hugo-voittaja
-

4. Science fiction -klassikko – julkaistu -1950
-

5. Science fiction -moderni klassikko - 1951-1992
Tahaton lueskelija - Kurt Vonnegut: Kissankehto

6. Steampunk
nadjan kirjasto - Alastair Reynolds: Pääteasema


7. Robotit / Kyborgit / Androidit
Luettuja maailmoja - Paolo Bacigalupi: The Windup Girl

8. Avaruusalukset / Alienit
Taikakirjaimet - Orson Scott Card: Ender's Game (ja Ender's Shadow)

9. Aikamatkustus / Vaihtoehtohistoria / Rinnakkaisuniversumi
-

10. Apokalyptinen / Dystopia / Utopia
-

11. Kyberpunk
nadjan kirjasto - William Gibson: Mona Lisa

12. Hullu tiedemies / Geneettiset kokeilut / Ympäristökatastrofit
Kirjaretket - Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde
Taikakirjaimet - Margaret Atwood: Herran tarhurit

Olkoon heinäkuu yhtä suosiollinen ja suosiollisempikin scifi-haasteeseen osallistumiselle. Niille, joilla on loma menossa parhaillaan, nautinnollisia ja rentouttavia hetkiä (kirjojenkin parissa). Jos jonkun haaste-arvostelu on jäänyt epähuomiossa linkittämättä, huikatkaa kommenteissa.