George R.R. Martin: Dying of the Light

George R.R. Martin aloitti Dying of the Lightin kirjoittamisen vuonna 1974. Hän jätti tarinan kuitenkin pariksi vuodeksi kesken, mutta toivuttuaan sydänsuruistaan ja rakastuttuaan uudestaan, hän kirjoitti kirjan loppuun. Kirja julkaistiin vuonna 1977 ja se on Martinin ensimmäinen kokopitkä romaani. Mainitsen tarkoituksella rippeen kirjailijan henkilökohtaisesta elämästä, koska se tuntuu vaikuttaneen myös yhteen kirjan teemoista.

Do not go gentle into that good night.
Rage, rage against the dying of the light.
-Dylan Thomas

Dying of the Light sijoittuu Martinin kehittämään Thousand Worlds -maailmaan. Dirk t’Larien saapuu Worlorn-planeetalle selvittääkseen miksi hänen entinen rakastettunsa Gwen Delvano on kutsunut hänet sinne. Dirk ei ole päässyt yli heidän erostaan ja elättelee toivetta, että Gwen – hänen Jennynsä – haluaa palata yhteen. Perillä hän joutuu pettymään kuultuaan, että Gwen on nykyisin High Kavalaan -planeetalta kotoisin olevan Jaantony Vikaryn vaimo. Dirkille kuitenkin avautuu pikkuhiljaa Kavalaanin heimojen erikoinen ihmissuhdetraditio, eikä hän ole lainkaan varma, onko Gwen lopultakaan onnellinen Jaanin kanssa. Hetken aikaa menneisyydessä kukoistanut Worlorn-planeetta on matkalla kohti galaksin reunaa ja menettämässä valonlähteensä. Se muuttuu vähitellen pimeäksi ja kylmäksi, asuinkelvottomaksi planeetaksi, jota asuttaa enää harvat ihmiset. Kuolevan planeetan punaisessa valossa nämä asukkaat käyvät omaa kamppailuaan käyttäytymiskoodien ja ikivanhojen mukanaan tuomiensa käsitysten ja traditioiden säilyttämiseksi. Dirk käy taistelunsa paitsi ulkopuolista uhkaa vastaan, myös sisäisesti itsensä kanssa.

Dying of the Light on todellinen kasvutarina, mutta siinä ei kasveta aikuisuuteen tai sankaruuteen, vaan sisäiseen oivallukseen. Martinin henkilöhahmot eivät ole yksiselitteisiä, heistä löytyy niin realistisia piirteitä todellisuudesta, että täytyy kiitellä kirjailijan tarkkanäköisyyttä. Dirk, Gwen tai Jaan eivät ole automaattisesti pidettäviä hahmoja, heitä on opittava sietämään sellaisina kuin he ovat. Varsinkin Jaanin teyn-kumppani, Garse, on hahmo, jota voisi olla kohtalaisen helppo inhotakin, mutta hänen tiettyjen piirteidensä ansioita on mahdoton kiistää.

Worlorn on tunnelmallisesti kuvattu planeetta, joka eri kaupunkeineen ja alueineen avautuu lukijalle audiovisuaalisellakin tasolla. Martinilla on jo alusta alkaen ollut hallussaan kyky luoda tekstiä, joka sopisi myös katsottavaksi. Muutamat kirjan yksityiskohdat kiehtovat niin suomalaisena kuin yleensäkin fanina. Worlorn-planeetan yksi historiallisista tutkimusmatkailijoista on astronomi Ingo Haapala, jonka mukaan Haapala’s City on saanut nimensä. Kun koostin Martinille kysymyksiä Finnconiin 2009, yksi kysymykseni koski miten hän oli tullut valinneeksi kyseisen nimen kirjaan. Valitettavasti Martin ei muistanut asiaa. Niinpä teoriani, että nimi on peräisin suomalaissyntyiseltä kanadalaiselta, joka perusti USA:ssa joulupukin maan, jäi ilman vahvistusta (ehkä minun pitäisi lähettää hänelle sähköpostia ja kysyä asiaa uudestaan...). Olennaisena osana maailmanluontia kirjassa on kulttuurien ja planeettojen historiankuvaus, joka saattaa ensin tuntua irralliselta, mutta vaikuttaa paljon hahmojen syihin ja motivaatioihin.

Kirjan loppu on puhuttanut monia lukijoita. Martinin yksi suurimmista ansioista tarinankertojana on hänen taitonsa lopettaa tarina, oli kyseessä sitten novelli tai romaani. Hienosta lopusta huolimatta Dying of the Lightissa on havaittavissa hienoista epätasaisuutta. Kirjan alkupuoli on enemmän tilanteen kuvausta ja rakentelua kuin toimintaa ja sortuu ajoittain romantisointiin. Ymmärrän sen sopivan niin kirjan maailmaan kuin kasvutarinaankin, mutta minun rajani on sen suhteen kohtalaisen matalalla, joten katson sen miinukseksi. Myös kirjan ainoa naishahmo on valitettavasti hahmoista heikoiten kuvattu. Jos rakastaminen ja sen monet kasvot on yksi teemoista, niin myös Dylan Thomasin jalanjäljissä kuolema. Kuolema on kirjassa kuin runo, planeettaa myöten.

Dying of the Lightissa, kuten useissa muissakin Martinin ennen Tulen ja jään laulu -sarjaa kirjoittamissa teoksissa, on havaittavissa piirteitä jotka toistuvat ja ovat periytyneet myös fantasiasarjaan. Kavalarien heimokäyttäytyminen muistuttaa dothrakeja etäisesti ja Bretan Braith on ilmiselvä Sandor Cleganen esiaste. Dying of the Light on erinomainen science fiction -tarina realistisilla henkilöhahmoilla ja elävästi kuvatulla (kuolevalla) maailmalla. Kirja kestää reilusti useammankin lukukerran ja itse asiassa aukesi näin tosella kerralla jopa paremmin teemojensa suhteen kuin ensimmäisellä kerralla. Kirja oli aikoinaan niin Hugo kuin British Fantasy Award -ehdokkaanakin ja sitä voisi jo melkeinpä kutsua klassikoksi. Nyt äkkiä suomennosta kehiin!