Ajan pyörän suomentaminen edelleen jäissä

Karisto ilmoitti kutakuinkin noin vuosi sitten, ettei jatka Robert Jordanin Ajan pyörä -sarjan suomentamista. Kaksi viimeisintä kirjaa, The Gathering Storm ja Towers of Midnight ovat siis edelleen kääntämättä ja ensi vuoden alkupuolella ilmestyvä saagan viho viimeinenkin osa, A Memory of Light, ilmeisesti jää myös ilman käännöstä. Ellei Karisto muuta mieltään.

Vuoden mittaan kääntämättä jättäminen on puhututtanut ja kesällä aloitettiin adressikin. Nimiä on vain kerääntynyt vähänlaisesti siihen nähden, että sillä olisi vaikutustakin (onko tämänkaltaisilla adresseilla yleensäkään?). Itse luen kirjat englanniksi, joten en ole huolissani saanko tietää miten sarja päättyy, mutta kirjahyllystäni löytyy joka ikinen suomennettukin osa, ja kovin ikävän vaillinaiselta sarja nyt tuntuu kun ratkaisuosat jäävät puuttumaan. Eniten harmittaa tietenkin niiden henkilöiden puolesta, jotka eivät kirjoja lue englanniksi.

Olen jo aiemminkin sanonut, että ymmärrän kyllä, että kustantaja tekee päätöksiä kannattavan liiketoiminnan kannalta, mutta eikö positiivisella imagolla ole enää mitään arvoa? Entä asiakaspalvelulla? Eikö Karistoa (kuka lie päätöksestä siellä vastaakin) oikeasti hävetä mitä tekivät niille uskollisille asiakkailleen, jotka vuosien varrella ovat sarjan osat ostaneet? Ei, en minä ole idealisti. Kunhan vain huvikseni kysyin kolkuttaako kenenkään omatuntoa.

Lisäksi Ajan pyörä ei näytä olevan ainoa sarja, jonka Karisto on lopettanut kesken loppusuoralla. Myöskään Tad Williamsin Varjojen marssin kahden viimeisen kirjan käännöksiä ei ole toistaiseksi näkynyt Kariston julkaisu-uutisissa, eikä päätöstä julkaisemisesta ole tehty. Harmi senkin puolesta. Tähän mennessä käännetyt kun löytyvät hyllystä nekin.

Aikaisemmat blogikirjoitukseni aiheesta kommentteineen:

Ajan pyörää ei enää suomeksi Karistolta

Ajan pyörää suomeksi 2011 (päivitetty 8.2.2010, kun tulikin tieto, ettei suomentaminen jatku)
Adressi: Ajanpyörä kirjasarjan suomentamista ei saa jättää kesken

Peter V. Brett: Brayan's Gold

Peter V. Brett viittaa The Great Bazaar -tarinassaan (The Great Bazaar and Other Stories: arvostelu) päähenkilön Arlenin kohdanneen joskus lumidemonin. Brettin betalukija pyysi kirjoittamaan myös tuon tarinan lukijoille, ja tuloksena on Brayan's Gold, Subterranean Pressin julkaisema kuvitettu pitkä novelli.

Arlen on nuori Messenger-oppilas, joka pääsee kokeneen, mutta ryypiskelyyn taipuvaisen Curkin seuraksi muutaman yön yli kestävälle työmatkalle. Viime hetkellä matkan määränpää muuttuu kaukaiseksi ylhäällä vuorilla sijaitsevaksi Brayan's Goldiksi ja Arlenin ja Curkin tehtävänä on viedä sinne kaivostoiminnassa tarvittavaa dynamiittia. Matka on vaarallinen, sillä öisin maasta nousevat demonit tappavat varmaakin varmemmin kaikki varomattomat ja huonosti loitsumerkeillä suojautuneet kulkijat. Arlenilla on menneisyydessä hankittu sitkeä vihollinen, yksikätinen kividemoni, joka yhä seuraa häntä. Lisäksi lastin vuoksi on odotettavissa myös ryöstelijöiden olevan kiinnostuneita Messengereistä.

Brayan's Gold on mielenkiintoinen sivutarina The Demon Cycle -sarjassa. Sen voi lukea itsenäisenä tarinana, vaikka jotkut kohtaukset viittaavatkin ensimmäisen kirjan, The Painted Manin tapahtumiin. Pitkä novelli täydentää Bazaarin tavoin debyytin aika-aukkoja. Itse sarjan kannalta Brayan's Gold ei ole välttämätön hankinta, mutta siitä saa halutessaan hieman lisää tietoa mitä Arlenin elämässä tapahtui ennen kuin hänestä tuli varsinainen Messenger. Tarinan on hyvin yksinkertainen ja suoraviivainen. Minua eniten häiritsi kuinka helppoja ratkaisuja Brett teki henkilöiden kohdalla. Tämä tarina ja The Great Bazaar and Other Stories, kuin myös toistaiseksi puoliksi luettu The Desert Spear, ovat olleet hienoisia pettymyksiä The Painted Manin jälkeen. Brett ei sittenkään tunnu antavan eeppiselle fantasialle mitään erityisen uutta ja innovatiivista, vaikka demonit sinänsä ovatkin mielenkiintoisia. Niiden ansiosta sarjaa kannattaa lukea ja unohtaa puutteet henkilöhahmoissa.

Brayan's Gold on kiva pikku välipalapurtava Brettin sarjan faneille, mutta ei mikään välttämättömyys. Novellin kuvitusta voi vilkaista Subterraneanin sivulta alaosasta. Kustantajan sivulla on joko trade-version kansikuva tai sitten luonnosversio. Minulla on kirjasta limited-versio, jonka kansikuva on tuossa yläpuolella.

Blogitiedotus

(Vuodatuksessa)

Blogiini tulevat kommentit julkaistaan - ainakin toistaiseksi - hyväksynnän kautta, syynä mainos- ja spämmikommenttien jatkuva pommitus. Älä siis huolestu, jos olet kommentoinut ihan asiallisesti eikä kommenttisi ilmaannu heti näkyviin. Kyllä se sieltä tulla tupsahtaa, kun olen käynyt klikkaamassa nappulaa :)

DON'T SPAM

READ BOOKS!

Gail Carriger: Blameless

Blameless on Gail Carrigerin kolmas kirja Parasol Protectorate -sarjassa. Ensimmäisen kirjan Soullessin arvostelu löytyy täältä ja toisen kirjan Changelessin arvostelu täältä.

Tämä arvostelu spoilaa osittain sarjan aiempia kirjoja!

Sieluton Alexia Tarabotti eli Lady Maccon herättää Lontoon seurapiireissä närkästystä, sillä hän on jättänyt ihmissusimiehensä, joka epäilee häntä uskottomuudesta. Infant-Inconvenience -tilassa olevan Alexian kimppuun hyökätään, ja vampyyreja on epäileminen. Kun Alexian hyvä vampyyriystävä, lordi Akeldama katoaa teille tietymättömille, eikä puolisostakaan juuri iloa ole, Alexia lähtee keksijä Madame Lefouxin kanssa Italiaan selvittämään salaperäisiltä Temppelin herroilta, miksi hänen persoonaansa kohtaan halutaan jälleen hyökätä. Mutta onko Alexia turvassa Englannin ulkopuolellakaan?

Alexia Tarabotti jatkaa kahdesta ensimmäisestä kirjasta tuttuun tapaan seikkailujaan iloisesti sekamelskaisessa ihminen-ihmissusi-vampyyriyhteisössä kuningatar Victorian hallituskaudella. Kirja on täynnänsä näpäkkää pikkuhuumoria ja ylikorostettuja brittiläisiä maneereja, esimerkkinä lordi Macconin juomisongelma:

"Sheep!" Madame Lefoux's voice came over suddenly high, as though she were suppressing an inclination to giggle. "Yes, as in baaaa." Professor Lyall frowned. Sheep were a serious business, and he failed to see the source of Madame Lefoux's amusement.

"Let me understand this correctly. You are a werewolf with a keen interest in sheep breeding?" A little bit of a French accent trickled into Madame Lefoux's speech in her glee.

Professor Lyall continued bravely on, ignoring her flippancy. "I preserve the nonviable embryo in formaldehyde for future study. Lord Maccon has been drinking my samples. When confronted, he admitted to enjoying both the refreshing beverage and the 'crunchy pickled snack' as well. I was not pleased."

Vaikka Blameless ei anna juurikaan mitään uutta kahteen edelliseen kirjaan nähden, Carriger onnistuu pujauttamaan tarinaan pari auki jäävää pientä yksityiskohtaa. Niiden vuoksi tätä sarjaa ei voi keskenkään oikein lopettaa, vaikka ihan suosikkilukemistostani ei ole kyse. Onneksi paranormaali romantiikka -puoli pysyy yhä tässäkin osassa hillityissä rajoissa, eikä aiheuta suuria ongelmia lukiessa. Hahmot ovat osittain karikatyyrisia, löytyy tyhjäpääsiskoja ja äiti, kuten konsanaan austenmaisissa teoksissa, mutta silti lukukokemus on varsin siedettävä. Alexiasta on tulossa kolmen kirjan jälkeen jo kohtuu tuttu hahmo, joka sieluttomuutensa vuoksi on varsin käytännöllinen ajatusmaailmaltaan. Hieman enemmän olisin toivonut tältä kirjalta, joka tuntui varsin tapahtumaköyhältä loppujen lopuksi. Tapahtumia toki oli, mutta pieni osa varsinaisesti merkittäviä ja juonta eteenpäin vieviä. Sieluttomuuteen ja sieluihin liittyvät seikat eivät oikeastaan ole saaneet juurikaan valaistusta tähän mennessä, vain vihjailuja, mutta toivossa on hyvä elää, että seuraavassa kirjassa saadaan lisää tietoa.

Blameless on edeltäjiensä tavoin viihdyttävää ja hauskaa luettavaa, silloin kun ei halua mitään turhan paljon pohdiskelua herättävää kirjallisuutta. Kirjaa lukiessa voi iloisella mielellä nauttia vaikkapa kupposen teetä ja kurkkuvoileivän. Neljäs osa Heartless ilmestyy ensi kesänä ja viides osa Timeless loppusyksystä.

Aakkoshaasteen C-kirja.

George R.R. Martin: Dying of the Light

George R.R. Martin aloitti Dying of the Lightin kirjoittamisen vuonna 1974. Hän jätti tarinan kuitenkin pariksi vuodeksi kesken, mutta toivuttuaan sydänsuruistaan ja rakastuttuaan uudestaan, hän kirjoitti kirjan loppuun. Kirja julkaistiin vuonna 1977 ja se on Martinin ensimmäinen kokopitkä romaani. Mainitsen tarkoituksella rippeen kirjailijan henkilökohtaisesta elämästä, koska se tuntuu vaikuttaneen myös yhteen kirjan teemoista.

Do not go gentle into that good night.
Rage, rage against the dying of the light.
-Dylan Thomas

Dying of the Light sijoittuu Martinin kehittämään Thousand Worlds -maailmaan. Dirk t’Larien saapuu Worlorn-planeetalle selvittääkseen miksi hänen entinen rakastettunsa Gwen Delvano on kutsunut hänet sinne. Dirk ei ole päässyt yli heidän erostaan ja elättelee toivetta, että Gwen – hänen Jennynsä – haluaa palata yhteen. Perillä hän joutuu pettymään kuultuaan, että Gwen on nykyisin High Kavalaan -planeetalta kotoisin olevan Jaantony Vikaryn vaimo. Dirkille kuitenkin avautuu pikkuhiljaa Kavalaanin heimojen erikoinen ihmissuhdetraditio, eikä hän ole lainkaan varma, onko Gwen lopultakaan onnellinen Jaanin kanssa. Hetken aikaa menneisyydessä kukoistanut Worlorn-planeetta on matkalla kohti galaksin reunaa ja menettämässä valonlähteensä. Se muuttuu vähitellen pimeäksi ja kylmäksi, asuinkelvottomaksi planeetaksi, jota asuttaa enää harvat ihmiset. Kuolevan planeetan punaisessa valossa nämä asukkaat käyvät omaa kamppailuaan käyttäytymiskoodien ja ikivanhojen mukanaan tuomiensa käsitysten ja traditioiden säilyttämiseksi. Dirk käy taistelunsa paitsi ulkopuolista uhkaa vastaan, myös sisäisesti itsensä kanssa.

Dying of the Light on todellinen kasvutarina, mutta siinä ei kasveta aikuisuuteen tai sankaruuteen, vaan sisäiseen oivallukseen. Martinin henkilöhahmot eivät ole yksiselitteisiä, heistä löytyy niin realistisia piirteitä todellisuudesta, että täytyy kiitellä kirjailijan tarkkanäköisyyttä. Dirk, Gwen tai Jaan eivät ole automaattisesti pidettäviä hahmoja, heitä on opittava sietämään sellaisina kuin he ovat. Varsinkin Jaanin teyn-kumppani, Garse, on hahmo, jota voisi olla kohtalaisen helppo inhotakin, mutta hänen tiettyjen piirteidensä ansioita on mahdoton kiistää.

Worlorn on tunnelmallisesti kuvattu planeetta, joka eri kaupunkeineen ja alueineen avautuu lukijalle audiovisuaalisellakin tasolla. Martinilla on jo alusta alkaen ollut hallussaan kyky luoda tekstiä, joka sopisi myös katsottavaksi. Muutamat kirjan yksityiskohdat kiehtovat niin suomalaisena kuin yleensäkin fanina. Worlorn-planeetan yksi historiallisista tutkimusmatkailijoista on astronomi Ingo Haapala, jonka mukaan Haapala’s City on saanut nimensä. Kun koostin Martinille kysymyksiä Finnconiin 2009, yksi kysymykseni koski miten hän oli tullut valinneeksi kyseisen nimen kirjaan. Valitettavasti Martin ei muistanut asiaa. Niinpä teoriani, että nimi on peräisin suomalaissyntyiseltä kanadalaiselta, joka perusti USA:ssa joulupukin maan, jäi ilman vahvistusta (ehkä minun pitäisi lähettää hänelle sähköpostia ja kysyä asiaa uudestaan...). Olennaisena osana maailmanluontia kirjassa on kulttuurien ja planeettojen historiankuvaus, joka saattaa ensin tuntua irralliselta, mutta vaikuttaa paljon hahmojen syihin ja motivaatioihin.

Kirjan loppu on puhuttanut monia lukijoita. Martinin yksi suurimmista ansioista tarinankertojana on hänen taitonsa lopettaa tarina, oli kyseessä sitten novelli tai romaani. Hienosta lopusta huolimatta Dying of the Lightissa on havaittavissa hienoista epätasaisuutta. Kirjan alkupuoli on enemmän tilanteen kuvausta ja rakentelua kuin toimintaa ja sortuu ajoittain romantisointiin. Ymmärrän sen sopivan niin kirjan maailmaan kuin kasvutarinaankin, mutta minun rajani on sen suhteen kohtalaisen matalalla, joten katson sen miinukseksi. Myös kirjan ainoa naishahmo on valitettavasti hahmoista heikoiten kuvattu. Jos rakastaminen ja sen monet kasvot on yksi teemoista, niin myös Dylan Thomasin jalanjäljissä kuolema. Kuolema on kirjassa kuin runo, planeettaa myöten.

Dying of the Lightissa, kuten useissa muissakin Martinin ennen Tulen ja jään laulu -sarjaa kirjoittamissa teoksissa, on havaittavissa piirteitä jotka toistuvat ja ovat periytyneet myös fantasiasarjaan. Kavalarien heimokäyttäytyminen muistuttaa dothrakeja etäisesti ja Bretan Braith on ilmiselvä Sandor Cleganen esiaste. Dying of the Light on erinomainen science fiction -tarina realistisilla henkilöhahmoilla ja elävästi kuvatulla (kuolevalla) maailmalla. Kirja kestää reilusti useammankin lukukerran ja itse asiassa aukesi näin tosella kerralla jopa paremmin teemojensa suhteen kuin ensimmäisellä kerralla. Kirja oli aikoinaan niin Hugo kuin British Fantasy Award -ehdokkaanakin ja sitä voisi jo melkeinpä kutsua klassikoksi. Nyt äkkiä suomennosta kehiin!

Ulla Viertola: Rautasynty

Ulla Viertolan Rautasynty herätti esittelytekstillään kiinnostukseni kirjaa kohtaan, ja kansikuvakin miellytti silmiäni. Kirja on uuden uutukainen, julkaistu joulukuussa 2010.

Tarinan päähenkilö on nuori Avra, joka on lapsesta saakka elänyt pappien sääntöjen alla Jurah Pelastajan luostarissa. Tähän saakka Avra on tyytynyt osaansa, mutta nyt epäilys on pikkuhiljaa alkanut kalvaa mieltä. Haluaako hän todellakin pyhittää mahdollisesti lyhyen elämänsä palvotulle Pelastajalle ja sovittaa tämän kokemaa petturuutta? Avran mieltä vahvistaa myös salaperäinen hahmo, jonka hän tapaa kärsiessään rangaistusta. Samaan aikaa Raudan ja kullan maan kuningas kuolee ja käynnistyy ruhtinaitten välinen valtataistelu, jossa ei säästytä verenvuodatukselta. Tahtomattaan Avrakin joutuu mukaan välienselvittelyyn. Ajoittain tapahtumia katsotaan myös ruhtinaiden näkökulmasta sekä raudanväen, Kyrrin kartanon väen ja rahvaan silmillä. Oman roolinsa Avran kohtalossa luo tytön Haane-täti, erikoinen ja kuunoidaksi kutsuttu, jonka kautta avautuu läpi kirjan kulkeva rahvaan uskoma myytti Auringon puolisoista Havasta ja Blejasta.

Rautasynty herätti monia ajatuksia. Tavallaan tarinassa on paljon tuttua kotimaista tuntua; mielikuvat tapahtumaympäristöstä keskittyy muinaiseen Suomeen rakennusten ja esineiden kuvausten kautta, kuin myös paikannimien perusteella. Raudan ja tulen maata ei kohdisteta sijainniltaan, joten jää lukijan oman mielikuvituksen varaan mihin sen kokonaisuutena sijoittaa. Kirjan ehdottomasti parasta antia on maailmanluonti, siitä erottuvat yksityiskohdat; kodikkuuden tuntu, maalaiselämä ja saunan lämmittäminen. Rakennusten ja esineistön kuvaus onnistuu, vaikka täytyy myöntää, ettei minulla ole asiantuntemusta muutakaan väittää. Kirja ei onnistu kuitenkaan nousemaan erinomaiselle tasolle henkilöhahmojensa vuoksi.

Useissa suomalaisissa genren kirjoissa olen kokenut samankaltaisen ongelman henkilöhahmojen kanssa, kuin mitä koin nyt Rautasynnyssä. Olemmeko me suomalaiset joko oikeasti tai myyttisesti niin yksitotista kansaa, ettei meistä tai meiltä irtoa moniulotteisia hahmoja. Moni saattaa pitää tästä jäyhyydestä, mutta minulla se tökkii, ja kaiken lisäksi se tuntuu kuluneelta. Kirjan päähahmo Avra on persoonaton. Naivius on asia erikseen, mutta että "tynnyrissä kasvanut"? Silti hänestä olisi pitänyt huokua myös voima, jota ei oikeastaan edes selitetä riittävällä tasolla. Kirjan takakannessa kerrotaan, että Rautasynty on kasvutarina, mutta ei se juurikaan siltä tuntunut. Myöskin ruhtinaat olivat kovin yksipuoleisia. Kun hahmoa alleviivaten aliarvioidaan, se suorastaan tyrkyttää lukijalle tietoa, että tämäpä hahmo onkin ihan muuta kuin surkimus, ja jos ei sitä muuten usko, niin pistetään hahmolle nimi, joka paljastaa hahmon luonteen. Kirja antaa häivähdyksen naisen asemasta ja naisten hyväksymästä ajatusmaailmasta, mikä sopii kirjan kuvaamaan aikakauteen, mutta syvemmälle tähän puoleen ei päästä. Uskon, että Ulla Viertolan Rautasynnylle löytyy useita lukijoita, jotka pitävät kirjasta enemmän kuin minä. En tainnut olla sittenkään oikeaa kohdeyleisöä, vaikka esittelyteksti houkuttelikin. Rautasynty on kuitenkin sujuva lukukokemus, eikä minulla käynyt kertaakaan mielessä, että olisin lopettanut sen kesken. Kyllä se sen verran piti hallussaan.

Joko kohta tanssitaan lohikäärmeiden kanssa?

Joitain kirjoja sitä odottaa ilmestyväksi enemmän kuin toisia, ja se ei liene salaisuus niille, jotka ovat blogiani pidempään jo seurailleet, että minä odotan George R.R. Martinin A Dance with Dragonsia. Enkä ole ainoa. Luin A Feast for Crowsin heti sen ilmestyttyä, pariinkiin otteeseen, mutta siitä on nyt jo noin 5 vuotta. Daenerysin ja Branin osuuksien lukemisesta on vielä pidempi aika, puhumattakaan Tyrionista. Toki olen antanut itselleni luvan spoilaantua niiden lukujen osalta, mitkä Martin on lukenut Dancesta eri tilaisuuksissa, mutta eiväthän ne kerro paljoakaan siitä mitä kirjassa oikeasti tulee tapahtumaan.

Olen ollut koko odotusajan optimistinen. Maailmassa on sen verran paljon hyviä kirjoja, että aika ei käy pitkäksi, vaikka yksi kirja ei vuodessa parissa ilmestykään. Mutta kyllä sitä jo oikeasti haluaisi lukea jatkoa tarinalle, johon on tykästynyt. Viimeisen viikon aikana on tullut monta vihjettä ja suoraankin sanottua tietoa siitä, että A Dance with Dragons olisi todellakin valmistumassa ihan lähiaikoina. Tarkoittaako se sitten viikkoa vai kuukautta vai useampaa kuukautta, sitäpä on vaikea ennustaa. Minä toivon, että kyse olisi muutamista viikoista. Pistin nimittäin taas arvuuttelua pystyyn, ja oma veikkaukseni A Dance with Dragonsin brittipainoksen julkaisupäiväksi on 20.5.2011. Tuo on ehkä hieman optimistinen toive, mutta todennäköisesti en pety, jos se ei toteudukaan. Onhan tässä jo niin paljon harjoitusta matkan varrella tullut. Olen aika ajoin pohdiskellut mikä mahtaisi olla viidennen Tulen ja jään laulu -kirjan suomenkielinen nimi, ja luulenpa, että Kirjavalla se voi olla jo päätettynäkin, mutta itse tyytyisin Lohikäärmetanssiin. Katsotaan sitten sopiiko tuo nimi, kun kirjan on saanut luettua.

Kage Baker: Sky Coyote

Sky Coyote on Kage Bakerin The Company -sarjan toinen osa, joka sijoittuu 1700-luvun alkuhetkiin, noin 150 vuotta ensimmäisen kirjan In the Garden of Idenin (arvostelu) jälkeen. Tämän kirjan aikana tajusin, että tarinassa mainitut Joseph ja Lewis ovat samoja henkilöitä kuin Rude Mechanicals -kirjassa (arvostelu). Joseph soitteli kellojani jo Idenissä, mutta vasta nyt ajattelin häntä samana henkilönä.

   "You'll understand this story better if I tell you a lie."

Kirjan päähenkilö on Joseph, yksi varhaispaleoliittisella kaudella (kivikaudella) Companyyn värvätty ja kyborgiksi muutettu henkilö. Edellisessä kirjassa päähenkilönä ollut Mendoza esiintyy myös tässä kirjassa, mutta sivuhahmona. Tuhansia vuosia Companylle työskennellyt Joseph siirretään Uudelle Mantereelle, Amerikkaan pelastamaan Chumash-intiaaneja, joiden kulttuuri on vaarassa kadota valkoisen miehen jalkoihin. Companylle on taloudellisesti kannattavaa hankkia tietoa intiaaneista, kun nämä vielä ovat olemassa ja turmeltumattomia tulevien valloittajien uskonnolle, kulttuurille ja tavoille. Joseph saapuu heidän luokseen Sky Coyoteksi, taivaskojootiksi naamioituneena, sillä kyseinen hahmo on yksi heimon jumalista. Tämän avulla intiaanit saadaan luovuttamaan itsensä kaikkinensa Companya hyödyntämään. Alue, joka jonain päivänä tunnetaan Kaliforniana, kiinnostaa kasvillisuutensa puolesta myös Mendozaa, kasvitieteilijää, joka on juuri ja juuri toipunut sydänsuruistaan. Mendozan ihmisallergisuus sen kun vain lisääntyy entisestään, mutta tällä kertaa mukana matkassa on myös tulevaisuudesta saapuneet Company-ihmiset, jotka johtavat Alta California -tukikohtaa. Nämä ihmiset vieroksuvat kyborgeja ennemmän kuin Mendoza heitä, jos vain mahdollista. Tulevaisuuden ihmiset ovat bakteerikammoisia, elävien olentojen tappamista vastustavia vegaaneja, joilla ei ole huumorintajua, eikä oikein kulttuuriakaan.

Sky Coyote on astetta parempi The Company-kirja kuin In the Garden of Iden. Baker heittäytyy välillä komedian (teatteria ja piirrettyjä) puolelle, johtuen ehkäpä Josephista kertojahahmona, mikä sinänsä on huvittavaa, kun tietää Josephin menneisyyden tehtävät kirkon ja jopa inkvisition tehtävissä. Joseph äityy ajoittain olemaan vakavakin ja itse asiassa ne hetket minua kiinnostivat enemmän. Taustalla pyörii The Companyyn liittyvä salaperäinen tieto, johon Josephilla olisi mahdollisuus päästä käsiksi, jos hän vain haluaisi. Baker kuitenkin vain vihjailee asiasta ja laittaa Josephin toistaiseksi tyytymään tietämättömyyteensä. Kuitenkin Joseph tiedostaa, että vaikka he kyborgit ovat kuolemattomia, monia hänen aikalaisiaan cro magnoneja ja neandertalialaisia ei enää tunnu näkyvän missään tehtävissä. Myös Josephin oma värvääjä Budu on kadoksissa.

Takaumat Budun ja Josephin välillä ovat niitä mitkä oikeasti nostivat kirjan ja mahdollisesti sarjankin uudelle tasolle. Companyssa on jotain mätää, mutta mitä? Toivottavasti asia selviää tulevissa kirjoissa. Sky Coyoteen mahtui myös hetkiä, jotka ärsyttivät. Tulevaisuuden ihmisten pääjehu, nerokas, mutta karmaisevan neuroottinen Bugleg oli yksiulotteinen ja... ärsyttävä. Jos hän olisi oikeasti sellainen ihminen, jonka kanssa tulevaisuudessa pitäisi elää, niin "Ei, kiitos!". Toisaalta, asetelmaa tasapainottaa se, että myös kyborgit osaavat käyttäytyä alentuvasti apina-puheineen, ja ajoittain heistä tulikin mieleen jopa Michael Moorcockin Viimeisten aikojen valtiaat. Tosin vain tietyiltä osin, sillä kyborgit eivät ole samalla tavoin huvittelunhaluisia. Aluksi hieman hämmensi Bakerin tyyli pistää muinaiset intiaanit puhumaan hyvinkin modernilla tavalla, mutta tämä oli selvästikin tyylikeino, jota kirjailija oli päättänyt käyttää tarkoituksella. Kun siihen tottui, se tuntui ihan hienolta ratkaisulta. Epäilen kyllä, ettei se innosta kaikkia lukijoita. Vaikka Sky Coyote onkin mahdollista lukea yksittäisenä teoksena, sen sisältämä taustajuoni jää vihjailujen varaan ja reippaasti kesken, eikä oikein toimi samassa mitassa itse päätarinan intiaanien pelastamisen kanssa. Sky Coyote on hitusen In the Garden of Ideniä selkeämmästi sarjan osa (olettaen, että taustajuoni jatkuu tulevissakin kirjoissa). Pidin Mendozasta tässä kirjassa aiempaa enemmän, ja toivoisin, että sama linja pysyisi myös kolmannessa kirjassa Mendoza in Hollywood. Pikainen vilkaisu kirjan juoniselostukseen pisti minut kuitenkin odottamaan kirjaa hieman pessimistisemmissä tunnelmissa, mutta en lannistu. The Company -sarjassa on jotain mikä viehättää muutamista heikkouksistakin huolimatta.

Kage Baker: In the Garden of Iden

In the Garden of Iden aloittaa Kage Bakerin aikamatkailuun liittyvän The Company -sarjan. Kirja on julkaistu vuonna 1997. Sarja käsittää 8 varsinaista osaa ja 6 liitännäiskirjaa sekä joitain novelleja.

2300-luvulla joukko tutkijoita keksi aikamatkailun. Pystyäkseen hyödyntämään tätä tehokkaasti he päättivät kehittää myös kuolemattomat kyborgit, jotka eläisivät läpi ajan toimien Dr. Zeus Incorporated -yhtiön eli The Companyn (jota kutsutaan myös Gentlemen's Speculative Societyksi joissain kirjoissa) palveluksessa. Aikamatkailuun liittyy sääntö; kirjoitettua historiaa ei voi muuttaa, mutta siihen osaan mitä ei ole mihinkään tallennettu tietona, voi puuttua. Jos jokin kasvi tai eläin on kirjattu kuolleeksi sukupuuttoon, sitä ei voi muuttaa, mutta mikään ei estä tulevaisuudessa jostain oudosta paikasta löytämästä yllättäen samaista kauan kadoksissa ollutta lajiketta, jonka yhtiö on sinne vuosisatojen ja tuhansien jälkeen siirtänyt. Vaikuttamalla kirjaamattomaan historiaan Dr. Zeuksesta on tullut rikas ja vaikutusvaltainen yhtiö.

Dr. Zeus ei pysty muuttamaan ketä tahansa kyborgiksi, vaan siihen soveltuvat erityisesti lapset. Niinpä he poimivat eri aikakausilta lapsia, jotka vastaavat vaatimuksiin ja ovat vaarassa tai tulleet hylätyksi. Yksi näistä lapsista on Mendoza, joka nelivuotiaana 1540-luvulla pelastetaan yhtiöön Espanjan inkvisition kynsistä, pelastajana Joseph. Läpikäytyään muutosprosessin kyborgiksi, kuolevaisia ihmisiä karttava Mendoza lähetetään ensin Espanjaan vuodeksi luomaan identiteettiä tehtäväänsä varten ja sitten Englantiin Josephin ja toisen kyborgin, eläintieteilijä Neferin seurassa Tudor-kuningatar Mary I -hallituskaudelle. Hallitsijan puolisona on espanjalainen Philip ja suhtautuminen espanjalaisiin on hieman suopeampaa kuin Henry VIII:n aikaan, mutta silti kovinkaan leppoisat olot ei vierailijoilla ole. Kasvitieteilijänä Mendozan tehtävänä on pelastaa Sir Walter Idenin puutarhasta harvinainen paatsamapensaslajike tulevaisuutta varten. Kuvioita sekoittavat kuitenkin Idenin palveluksessa oleva Nicholas Harpole ja käynnissä oleva uskonnollinen protestanttien ja katolilaisten valtataistelu, sekä Mary I:n rajut uskonpuhdistustoimenpiteet. Ei häntä turhaan kutsuttu lisänimellä Verinen.

In the Garden of Iden yllätti minut hieman, sillä se oli paikoin erilainen kuin mitä osasin odottaa tähän mennessä lukemistani Company-kirjoista. Kirjassa keskitytään melkoisesti Mendozan ja Nicholasin suhteeseen ja tällaiselle yltiöromantiikalle allergiselle henkilölle nämä osiot kirjasta olivat pettymys. Sen sijaan kuvaus Tudorin ajan Englannista ihastutti, joskaan se ei ollutkaan yksityiskohtaisen tarkkaa. Baker ei selvästikään lähde samoille linjoille kuvauksessaan kuin esim. Connie Willis aikamatkailukirjojensa historiaosuuksissa. Uskonnollinen paatoksellisuus saa myös kirjassa suuren osuuden ja vaikka se ei oikeastaan minua lukiessa hirveästi innostanut, ymmärsin sen merkityksen tarinan tunnelman ja juonen kannalta saatuani kirjan loppuun. Baker itse asiassa kehittää melkoisen onnistuneella tavalla inkvisiosta ja katolilaisuuden ja protestanttisuuden vastakkaisasettelusta tarinan kaaren, joka saa arvoisensa lopun. Kyseessä on Mendozan kasvutarina, jolla halutaan korostaa, että vaikka kyborgit ovatkin kuolemattomia, eivätkä enää ihmisiä lähtökohdastaan huolimatta, he ovat joka tapauksessa inhimillisiä tunteineen päivineen.

Kirjasta jäi hieman vaivaamaan aikamatkailuun liittyvät ongelmat (tai niiden puute), ja väkisinkin sitä etsi kohtia kyborgien toiminnassa, jotka olisivat voineet vaikuttaa historiaan. Kirjassa mainittiin ja kuvattiin monia kuolemattomien erikoislaatuisia ominaisuuksia, mutta koskapa he olivat tehtävässään olevinaan tavallisia ihmisiä, ei näitä kykyjä päästy äärimmäisyyksiin asti tutkailemaan. Bakerin kielenkäyttö on onnistunutta ja vanhahtava tapa puhua englantia on paikallaan, mikä luo mielenkiintoisen ristiriidan Bakerin muuten modernille tavalle ilmaista asioita. Tarinasta löytyy huumoriakin, vaikka puitteet Englannin surkeaa säätä myöten ovatkin hieman ankeat. Kyborgien radiolähetykset mm. Maryn ja Philipin häistä on hilpeä ripaus modernia mediaa keskiajalla. Vaikka pidin Bakerin Rude Mechanicals -pienoisromaanista (arvostelu) enemmän kokonaisuudessaan kuin In the Garden of Idenistä, ei sarjan aloituskirja ollut yhtään huono, vaan herätti kiinnostuksen mihin tästä eteenpäin sarjassa mennään. Olen jo aloittanut kakkoskirjan Sky Coyoten luvun ja siitä lähiaikoina myös arvostelu.

Aakkoshaasteen B-kirja.

Hugo- ja Legend-äänestykset alkaneet

Ilmoitus Hugo-äänestyskelpoisuudesta tuli. Viimevuotiseen sählinkiin nähden tehokas avaus tälle Hugo-vuodelle. Sitä pitäisi sitten varmaankin ryhtyä pohtimaan mitä kirjoja, novelleja, elokuvia ym. sitä onkaan lukenut ja nähnyt ja mitkä ovat vaikuttaneet. Joka vuosi, vaikka lukisi kuinka 100+ kirjaa, on olo, ettei ole lukenut tarpeeksi. Niin nytkin. Mutta näillä avuilla on mentävä ja hieman tässä on vielä aikaa tutustua nimeämisarvoisiin teoksiin, kun kustannusyhtiöt listaavat kelpoisiaan julkaisuja ja lyhyempiä/pidempiä listoja genren lukijoilta alkaa ilmestyä.

Hugo-palkinnot jaetaan tänä vuonna elokuussa Worldconissa (17. - 21.8.) Yhdysvalloissa. Tapahtuman nimi on Renovation. Ensimmäisen kierroksen nimeämisille on aikaa 26.3.2011 saakka ja Hugojen lisäksi nimetään myös entiseen tapaan John W. Campbell -ehdokkaat.

Cheryl Morgan on blogissaan herätellyt keskustelua pitäisikö nuorille suunnatuille kirjoille olla oma kategoriansa Hugo-palkinnoissa. Sen puolesta puhuu mm. se, että myös Young adult -kirjat saisivat enemmän arvostusta ja nuoret oppisivat lukemaan laadukkaita teoksia. Toisaalta moni on kyseenalaistanut sen, onko Hugo-palkittu YA-kirja todellakin nuorten valinta, vai meidän vanhojen köpöjen äänestämä teos. Keskustelu varmaankin jatkuu vilkkaana vielä pitkään.

Myös The David Gemmell Legend -palkinnon äänestys on alkanut. Palkinto jaetaan perinteiselle ja eeppiselle englanninkieliselle fantasiakirjalle, joka on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2010. Pitkälista ehdokkaista on nähtävillä täällä. Morningstar ja Ravenheart-palkintojen äänestykset avautuvat myöhemmin. Äänestysaikaa on maaliskuun loppuun saakka. Taitaapa jäädä aika vähiin minun tutustumiseni näihin ehdokkaisiin tänä vuonna.

Margaret Atwood: Orjattaresi

Orjattaresi on ensimmäinen lukemani kirja Margaret Atwoodilta. Kirja on ilmestynyt alunperin vuonna 1985 ja suomennettu sitä seuraavana vuonna. Minulla on kirjasta sekä englanninkielinen versio The Handmaid's Tale, että suomennoksen 3. painos. Luin pääasiassa kirjan suomeksi, tosin - kuten monesti aiemminkin - käännös suorastaan huusi välillä tarkistamaan, miten alkuperäinen teksti oli kirjoitettu.

Orjattaresi on dystopia vanhoillisuskovaiseksi totalirismiksi muuttuneesta USA:sta. Tarina on kuvaus yhteiskunnasta, jossa naisilta on poistettu itsenäisyys, yksilöllisyys, omistusoikeus ja itsemääräämisoikeus. Kertojahahmo on Frediläinen, isäntänsä nimen mukaisesti kutsuttu orjatar, jonka ainoana tehtävänä on toimia synnytyskoneena. Hänen tarinaansa seurataan tiukkojen rajojen hallitsemassa pienessä piirissä, mikä ei kuitenkaan estä menneisyyden muistelemista. Tarina alkaa keskeltä ja Frediläisen muistojen kautta pääsemmekin pala palalta vilkaisemaan miten tilanteeseen ajauduttiin. Poliittiset, yhteiskunnalliset ja uskonnollisaatteelliset kuviot taustalta selitetään sillä tasolla, että kokonaiskuva välittyy. Ydinsäteilyn ja myrkkyjen vaikutukset tuodaan esille taustatekijänä, niihin ei paneuduta sen tarkemmin. Tämä on tarkoituksenmukaista, sillä kertoja oli tavallinen amerikkalainen, joka ei niin tarkkaan ollut kiinnostunut mitä ympärillä tapahtuu tai jätti asioita huomioimatta. Kuvaus ihmisestä, joka tottuu alunperin haalean kylpyveden hitaaseen lämmittämiseen siten, että lopulta kiehuu kuoliaaksi, on uskottava. Toki niitäkin oli, jotka olivat nähneet tulevan ja tiedostivat asian ajoissa.

Koskapa Atwood kertoo tarinaa orjan näkökulmasta, saamme nähdä vain ripauksia siitä mitä muualla tapahtuu. Vastarintaliike on olemassa, vanhat ja epäkelvot ns. epänaiset työskentelevät säteilylle altistuneilla alueilla. Tiukasta fundamentalismista huolimatta, alkoholia ja prostituutiota on tarjolla etuoikeutetuille miehille. Miesten mahdollinen steriiliys on seikka, josta ei avoimesti keskustella ja jo sana "steriili" on tabu. Oli naiset sitten missä asemassa tahansa, jopa korkea-arvoisten miesten vaimoina, heidän asemansa on alisteinen. Vastarintaa voi turvallisesti tehdä vain omissa ajatuksissa ja sekin on kamppailua, koska alistetuilla on taipumus myös itsesensuuriin. Naurua käytetään tarinassa yhtenä kapinahengen työkaluna. Kirjassa minua huvitti kohta, jossa japanilaiset turistit kameroineen yrittivät kuvata punaisiin pukeutuvia ja kasvonsa peittäviä orjattaria. Frediläinen kutsuu japanilaisnaisten pukeutumista ajatuksissaan ironisesti länsimaiseksi. Kohtaus toi mieleen amish-yhteisön, joka elää omien tiukkojen sääntöjensä mukaisesti ja myös heitä turistit mielellään kuvaavat.

Atwood ei tarjoa yksiselitteistä päätöstä tarinalle. Lopussa hypätään ajassa eteenpäin, kansainvälisen historiantutkijoiden yhdistyksen symposiumin pöytäkirjaan, jonka kirjailija on päättänyt kuvata eri tyylillä. Teksti on humoristista, mutta se itseasiassa shokeeraa enemmän kuin varsinainen tarina. Se tuntuu lähemmältä todellisuudelta ja arkipäivältä. Epäröisin silti kutsua orjattarenkaan tarinaa epätodeksi, sillä naisten asemasta kautta historian löytyy kirjan kaltaisia, tai jopa vieläkin karmeampia esimerkkejä. Tämän päivän Amerikassa (eikä tietenkään pelkästään siellä) on uskonlahkoja ja -ryhmittymiä, joihin kuuluu tuhansia, jopa miljoonia ihmisiä, joiden ajatusmaailmasta Orjattaren tarina ei ole kaukana. Milloin heidän määränsä ja valtansa on niin suuri, että he pystyvät hallitsemaan paitsi USA:n presidenttiä, myös kongressia?

Vaikka Orjattaren käännös on pääosin hyvä, on Atwoodin teksti tuottanut kääntäjälle selvästi ongelmia paikoin. Yhdessä kohden hän on päättänyt selittää alaviitteellä alkuperäisen tekstin. Varsinkin viimeisen Historiallisia selityksiä -osan käännös on epäselvä. Hyppäsin välittömästi lukemaan alkuperäisen tekstin, jossa mm. viittaukset Chauceriin olivat selkeämmät. Kääntäjä on päättänyt muuttaa lausejärjestystä tai jättää jonkin sutkautuksen kokonaan pois, koskapa niiden kääntäminen ei olisi tuonut esille Atwoodin nokkelaa kielenkäyttöä.

Atwood on kirjoittanut hiljaisella tavalla kantaaottavan ja puhuttavan teoksen, joka ei ole aikojen saatossa menettänyt merkitystään. Se on yhä ja ehkäpä jopa enenevässä määrin ajankohtainen.

Aakkoshaasteen A-kirja.

M. Rickert: Holiday

Holiday on M. Rickertin toinen julkaistu novellikokoelma. Novellit on kirjoitettu vuosien 2003-2010 välillä, tosin vain yksi niistä, Was She Wicked? Was She Good, on viime vuodelta.

• Holiday
• Memoir of a Deer Woman (New Year's Day)
• Journey into the Kingdom (Valentine's Day)
• The Machine (May Day)
• Evidence of Love in a Case of Abandonment: One Daughter's Personal Account (Mother's Day)
• Don't Ask (Father's Day)
• Traitor (4th of July)
• Was She Wicked? Was She Good? (Summer - anniversary)
• You Have Never Been Here (Halloween)
• War is Beautiful (Veteran's Day)

The Christmas Witch (Thanksgiving/Christmas) Edellinen M. Rickertiltä lukemani kokoelma Map of Dreams (arvostelu) tuntui ajoittain raskaalta, sillä 17 novellia vaati enemmän keskittymistä, kuin mitä saman sivumäärän omaava yksittäinen romaani olisi vaatinut. Holiday-kokoelmassa novelleja on 11, mutta sen lukeminen oli huomattavasti helpompaa. Ei sen vuoksi, että tarinat olisivat olleet mitenkään kevyempiä ja kirjan nimen antaman mielleyhtymän mukaisesti leppoisia lomailujuttuja, vaan Rickert on onnistunut saamaan jokaiseen novelliinsa sujuvan tarinakaaren, eikä hän tällä kertaa jättänyt niin paljoa lukijan pähkäiltäväksi kuin aiemmin; tarpeeksi kuitenkin.

Jokainen Holidayn novelli liittyy pyhäpäivään tai juhlaan. Mutta kuten sanoin, kovin lomatunnelmaisia tarinat eivät ole. Heti ensimmäinen novelli ilmentää millainen matka on edessä, kun pikkuhiljaa avautuu varsin viattomalta tuntuvasta, kummitustytön näkevästä miehen tarinasta mitä karmaisevin lopputulos. The Machine -novelli on kreikkalaisen mytologian Philomelan ja Procnen tarinan uudelleensovitus. Alkuperäinen tarinakin sisältää lapsen raiskauksen ja kielen leikkuun, mutta Rickert pistää lukijan lapsen päähän tämän kaiken tapahtuessa ja heittää iloisen viattoman hetken ahdistavaan tavalla, joka saa väkisinkin kyyneleet silmiin, oli ne sitten myötätunnon tai vihan kyyneliä.

Tässä kokoelmassa Rickert käyttää paljon lapsia kertojina ja näkökulmat ovat sen mukaisia. Aikuisten ajatusmaailma ei aina aukea, eikä aikuiset aina ymmärrä. Lapset ovat aikuisten maailman ja ajattelutavan uhreja, ajoittain jopa kieroutumien ja hyväksikäytön kohteita. Kun päätöstarinassa pieni tyttö sekoilee puolitotuuksien kanssa, käsittämättä itse miten hänen sanansa voidaan tulkita, aikuiset tietenkin tulkitsevat sen pahimmalla mahdollisella tavalla, ja erottavat lapsen isästään. Was She Wicked? Was She Good? ei ole ihan perinteinen keijukaistarina, siitä kuten kaikista muistakin novelleista löytyy selkäpiitä karmivia osuuksia, kaiken viattomuuden ja kauneudenkin keskellä.

Kun Map of Dreamsissä minua välillä vaivasi tarinoiden loput, tässä kokoelmassa kaikki meni nappiin. Rickert on jälleen saanut aikaiseksi koskettavan koosteen tuotannostaan, enkä usko, että tämä kirja voi jättää yhtään lukijaansa kylmäksi. Kansikuvan lisäksi Tom Cantyn kirjaan tekemä unenomaisen kaunis kuvitus tukee kirjailijan käyttämää tyyliä, mutta on yhtälailla tarkoituksellisesti ristiriidassa tekstien sisällön kanssa. Kannattaa katsoa alla oleva Cantyn tekemä promovideo kirjan kuvituksesta. Videon tunnelma kertoo paljon myös kirjan tunnelmasta.

Aakkoshaaste

En ole koskaan aiemmin osallistunut mihinkään lukuhaasteisiin, mutta seurattuani blogeja, varsinkin ulkolaisia, olen huomannut haasteiden olevan kovin suosittuja. Yksikään törmäämäni haaste ei ole ollut minulle sopiva, mutta marjiksella oli viime vuonna käynnissä Kirjamielellä-blogissa Aakkoshaaste, joka vaikutti kiinnostavalta ja sopii tietyin ehdoin minullekin.

Tarkoituksena on lukea aakkoset läpi järjestyksessä kirjailijan sukunimen mukaan. Koskapa keskityn sf/f-kirjallisuuteen, pudotan heti alkuunsa aakkosista pois X, Å, Ä ja Ö-kirjaimet. Risingshadown tai Internet Speculative Fiction Databasen mukaan ei löydy genrekirjailijaa, jonka sukunimi alkaisi näillä kirjaimilla. Tyhjästä on paha nyhjästä.

Pikaisesti selailtuani, löysin lähes kaikki aakkoset omasta kirjahyllystäni. Q ja Y ja ehkäpä jokin muukin kirjain saattaa tuottaa hieman ongelmia, mutta jospa ne hoituisi tässä matkan varrella. Aion lukea haasteessa aiemmin lukemattomia kirjoja. Vuoden ensimmäisessä blogikirjoituksessani kerron muista lukusuunnitelmistani tälle vuodelle, jotka saattavat hidastaa aakkoshaastetta. Kuten muissakin suunnitelmissani aikataulu on varsin joustava; jos en tänä vuonna ehdi, niin jatkan ensi vuonna.

A:stahan se tietty alkaa...

Lukulistalla 1/2011 + lukusuunnitelmia

Viime vuonna minulla oli monenlaisia lukusuunnitelmia, mutta läheskään kaikki eivät toteutuneet. Suunnitelmia on myös vuodelle 2011, ja ehkä jotkin niistä toteutuu, jotkin eivät. Ensimmäinen aikeeni on lukea Finncon 2011 -kunniavieraiden Nalo Hopkinsonin ja Richard Morganin tuotantoa. Morganilta olen lukenutkin jo pari kirjaa ja häneltä on tulossa suomeksi ennen conia Musta mies, joka kuuluu ehdottomasti lukulistalle. Nalo Hopkinson sen sijaan on minulle tuntematon kirjailija ja odotan innolla tutustumista.

Tänä vuonna aikomuksissani on ottaa uusintalukukierrokselle George R.R. Martinin muu kuin Tulen ja jään laulu -tuotanto, joka löytyy listattuna täällä. Olen jokaisen kirjan kertaalleen lukenut, mutta sittemmin on tullut tarve lukea kirjat uudestaan. Jos en kaikkia tänä vuonna ehdi käydä läpi, niin jatkan 2012 puolella.

Myös Kage Bakerin The Company -sarja on jo jonkin aikaa vaatinut minua omakseen. Niinpä aloitan sarjan lukemisen aikajärjestyksessä, ja luen niin pitkälle tänä vuonna kuin rahkeet riittää tai mieli tekee.

Tammikuun lukulistalla ovat:

• M. Rickert: Holiday
• Kage Baker: In the Garden of Iden
• Ulla Viertola: Rautasynty
• George R.R. Martin: Dying of the Light

Näillä yritetään saada tämä lukuvuosi käyntiin, mutta matkaan saattaa tarttua muitakin kirjoja.