Katsaus lukuvuoteeni 2010

Tänä vuonna olen lukenut kirjoja ahkerasti. Viime vuonna tuli luettua 63 kirjaa, tänä vuonna 114. Muutama kirja on lisäksi kesken, mutta niiden loppuunlukeminen menee ensi vuoden puolelle. Suurin muutos lukutottumuksiini tuli e-kirjan lukulaitteen hankinnan myötä toukokuussa. Olen kirjoittanut käyttökokemuksistani pidemmän raportin kuvien kera, mutta näin vuoden päätteeksikin voin todeta, että olen ollut hankintaani tyytyväinen. Taskukokoinen, kevyt ja taustavaloton laite on ollut erinomainen niin matkoilla kuin kotonakin. Henkilönä, jolla on aina kirja mukana laukussa, olen huomannut, että ohutta, 200g painavaa laitetta on helpompi kuljettaa kuin jopa pokkaria, eikä se rähjäänny reissussa. Olen hankkinut e-kirjoja mm. niin BookDepositorysta kuin suoraan kustantajiltakin, yhden sain jopa kirjailijalta itseltään. Lisäksi Hugo-paketin kaikki ehdokaskirjat tulivat sähköisessä muodossa. Vaikka sähköisten kirjojen osuus kokonaismäärästä (olen ostanut tänä vuonna n. 160 kirjaa) jääkin vielä kohtalaisen pieneksi, viime vuoteen verrattuna määrä on yli kaksinkertaistunut.

Päätin esittää vuoden lukemisistani hieman grafiikkaa.

Lukemistani kirjoista 66 on ollut miehen kirjoittama, 48 naisen kirjoittama. Olen näköjään hieman tasapainottanut sukupuolten eroa arvosteluissani, sillä arvostelluissa kirjoissa ero miesten hyväksi on vain 52-46. En valitse kirjaa sen mukaan onko sen kirjoittanut mies vai nainen, mutta välillä tuntuu siltä, että kustannusmaailmasta pulpahtaa enemmän tai ainakin näkyvämmin ja isommalla kohulla miesten kirjoittamia kirjoja. Kirjojen kielivalinnassa sen sijaan näkyy tarkoituksellinen valinta, mikä johtuu siitä, että kiinnostavia kirjoja käännetään aivan liian vähän tai jälkijunassa. Se, että olen tänä vuonna lukenut peräti lähes 40% kirjoista suomeksi, kertoo sen, että minulla on rästissä melkoinen määrä myös aiemmin käännettyjä kirjoja, joita pikkuhiljaa luen. Suomenkielisistä vain noin neljännes on tänä vuonna ilmestyneitä kirjoja. Muutamia 2010 julkaistuja aion tosin lukea vielä ensi vuonnakin, joten käännösvuosi ei jää näin vähään.

Ahkerimmat lukukuukauteni ovat olleet heinäkuu (15 kirjaa) ja lokakuu (13 kirjaa). Helmikuu oli tällä rintamalla hiljaisin kuukausi kolmella luetulla kirjalla. Tänä vuonna ei tullut yhtään nolla-kuukautta, kuten viime vuonna kävi niin, etten toukokuussa ehtinyt lukea yhtäkään kirjaa.

Alla oleva grafiikka kertoo millä vuosikymmenellä lukemani kirjat on julkaistu. Varhaisin kirja on ilmestynyt alunperin 1800-luvulla (Dickensin Saiturin joulu). 1910-luvulla ilmestyi Charlotte Perkins Gilmanin Herland (arvostelu) ja 1920-luvulla puolestaan Hope Mirrleesin Lud-in-the-Mist (arvostelu). Loput kirjat sijoittuvat viimeisten 60 vuoden janalle. Eniten on tullut luettua 2000-luvun kirjoja, joista merkittävä osa on tietenkin vuonna 2009 julkaistuja Hugo-ehdokkaita. Samanlainen piikki tulee näkymään 2010 julkaisuissa ensi vuonna, jos päätän lukea kaikki Hugo-ehdokkaat, sen lisäksi, että siihen kertyy myös vuoden 2011 uutuudet.

Mutta itse kirjat ovat tietenkin numeroita tärkeämpiä, ja monta erinomaista kirjaa on tänäkin vuonna vastaan tullut. Olen kuitenkin muuttunut kriittisemmäksi vuosien mittaan, ja yhä vähemmän löytyy niitä teoksia, jotka todella salpaavat hengen. Voin kuitenkin onnekseni sanoa, että yksi teos teki niin; Paolo Bacigalupin Pump Six and Other Stories -novellikokoelma (arvostelu).

Nämä erityismaininnan saavat kirjat eivät ole virheettömiä, eivätkä ehkä miellyttävimpiä, hauskoimpia, helpoimpia tms. lukukokemuksia. Ne ovat kirjoja, joissa on "se jokin" -erityispiirre, ne jättivät vaikutuksen.

 Kirsten Imani Kasain Ice Song (arvostelu) ja Hope Mirrleesin Lud-in-the-Mist (arvostelu) 

 Michael Moorcockin Katso ihmistä! (arvostelu) ja Ian Tregillisin Bitter Seeds (arvostelu) 

Vuoden erityiskiitos seuraavista käännöksistä Kirjavalle ja Likelle:

Patrick Rothfussin Tuulen nimi (arvostelu) ja Steph Swainstonin Kuolemattomien kaarti (arvostelu) 

Arvostelin blogissani tänä vuonna 98 kirjaa. En listaa kaikkia arvostelujani, vaan ne löytyvät helpoimmin sivupalkin Vuonna 2010 arvioidut kirjat -kategorian kautta. Kiitos kaikille teille tuhansille (hiljaisillekin) blogivierailijoilleni, toivottavasti olette mukana ensi vuonnakin.

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA!

M. Rickert: Map of Dreams

Map of Dreams on kokoelma M. (Mary) Rickertin vuosien 1999-2006 välillä kirjoittamista novelleista. Kirja sisältää 17 novellia, Christopher Barzakin kirjoittaman kirjailijan esittelyn ja Gordon Van Gelderin kirjoittaman jälkipuheen.

• Who is M. Rickert?
• Map of Dreams
• Introduction - Annie Merchant
• Dreams: Dreaming Sun
• Leda
• Cold Fires
• Angel Face
• Night Blossoms
• Nightmares: Feeding the Beast
• Bread and Bombs
• Art is not a Violent Subject
• Anyway
• A Very Little Madness Goes a Long Way
• Waking: What I Saw, When I Looked
• The Girl Who Ate Butterflies
• Many Voices
• More Beautiful Than You
• Peace on Suburbia
• Rising: Flight
• Moorina of the Seals
• The Harrowing
• The Super Hero Saves the World
• The Chambered Fruit
• Afterword

Oletko koskaan lukenut kirjaa, joka on unenomaisen kaunis, taianomainen, mutta samalla hyvin realistinen, runollinen, kuvaileva, välillä hiljainen, välillä äänekäs, intohimoinen ja sensuelli? Map of Dreams on tätä kaikkea. Se on myös ruma, raaka ja ahdistava, kaikki puettuna asuun, josta ei ota selvää minkä värinen se on. Rickertin novellit eivät ole ihan science fictionia, niistä voi löytää maagista realismia, ehkä hieman fantasiaa, mutta yhtä kaikki, jättäisin luokittelut sikseen.

Kirja alkaa nimikkonovellilla Map of Dreams, jossa heti ensimmäiseksi saamme todeta äidin menettävän tyttärensä sala-ampujan satunnaiseen luotiin. Samassa tilanteessa kuolee myös kaksi muuta henkilöä ja salamurhaaja itse. Tapahtuma on järkyttävä ja siitä toipuminen ei ole helppoa. Ampujan surmaaman naisen kirjailija-aviomies lukee kirjoittamaansa tarinaa, kuinka vaimonsa menettänyt mies astuu ulos ajan rajoitteesta ja löytää jälleen tiensä puolisonsa luokse. Annie uskoo kirjailijan kertovan tositarinaa, ja ryhtyy kaikin keinoin selvittämään ajan luonnetta ja kuinka pääsisi takaisin yhteen tyttärensä kanssa. Matka vie hänet aboriginaalien unimaailmaan sekä aikaan, ja maksaa hänelle totuuden. Matkan aikana Annie ryhtyy kirjoittamaan, ensin oman tarinansa, sittemmin tämän kokoelman muut tarinat, joiden kertojat vaihtuvat.

Rickertin tarinoissa kertojat ovat tärkeitä ja heillä on oma äänensä. Ajoittain heidän tarinaansa saatetaan ottaa näkökulma ulkopuolelta, mikä useimmiten lisää tarinan outoutta. Esimerkiksi Ledassa nainen kertoo tulleensa joutsenen raiskaamaksi. Hänen miehensä ja lehtiuutisten kautta kyseenalaistetaan naisen sanat, mutta naisen omasta näkökulmasta kaikki on totta. Jää lukijan harteille koota omat ajatuksensa tarinasta ja päättää mihin uskoa, mihin ei.

Useissa kokoelman tarinoissa on uskonnollissävytteinen juoni. On ilmiintyvä Neitsyt Maria, pedofiilipappi ja useampaan otteeseen enkeleitä. Enkelien teot eivät aina ole järkeenkäyviä, mm. Many Voicessa ne kehoittavat surmaamaan. Jälleen kerran asetetaan vastakkain mitä normaalimaailma uskoo ja ajattelee, ja miten tarinan pääkertoja asian näkee.

Minulle kokoelman novelleista ylitse muiden nousivat Bread and Bombs, Anyway ja The Girl Who Ate Butterflies. Ensimmäinen on lähitulevaisuuteen sijoittuva tarina, jota kerrotaan lasten näkökulmasta. Lapset elävät maailmassa, jossa aikuisilla on tuhoisia ennakkoluuloja, ajatus lentäen matkustamisesta on käsittämätöntä ja lumi on pelottavaa ja vaarallista. Anyway on tarina naisesta, jolle annetaan mahdollisuus tasapainottaa maailma, mutta se vaatii häneltä henkilökohtaisen valinnan. The Girl Who Ate Butterflies kertoo hieman erilaisesta tytöstä, jolla on hieman erilainen maku. Kaikki Rickertin tarinat ovat upeasti kirjoitettuja, kuvailevia ja täynnä yksityiskohtia. Joidenkin tarinoiden loput ovat minun makuuni liian "kauniita" (ei tarkoita "onnellisia"). Kaipasin välillä hieman rosoisuutta loppuihin. Kirja oli kohtalaisen raskas lukea, sillä jokainen novelli vaati keskittymään. Kokoelmaa ei voi lukea iltaviihdykkeenä noin vain. Ehkäpä olisi ollut parempi lukea tarina silloin tällöin, ei kaikkia yhteen menoon. Joka tapauksessa, M. Rickert on ehdottomasti kirjailija, jolle valtavirtakirjailijana voisi ehdottaa jopa suuria huomionosoituksia. Genrekirjailijana hän on kohtalaisen tuntematon, vaikkakin on saavuttanut useita palkintoja. Ehkäpä suurempien tunnustusten aika on vielä edessä.

Kage Baker: Dark Mondays

Dark Mondays on Kage Bakerin vuonna 2006 julkaistu novellikokoelma. Novellit on kirjoitettu vuosien 2004 ja 2006 välillä. Kirjan rajoitetussa erikoispainoksessa on novellien lisäksi Dark Mondays and Peculiar Tuesdays -essee, jossa Baker kertoo novellien taustoista ja kirjoittamisesta. Minulla oli luettavana normaali painos.

• The Two Old Women
• Portrait, With Flames
• Monkey Day
• Calamari Curls
• Katharine's Story
• Oh, False Young Man!
• So This Guy Walks Into a Lighthouse
• Silent Leonardo
• The Maid on the Shore

Ensimmäinen tarina, The Two Old Women kertoo vanhasta naisesta pienessä kalastajakylässä armottoman meren rannalla, ja siitä mitä kaipaus ja yksinäisyys saa ihmisen tekemään, jos hallussa on ripaus taikakeinoja. Teoilla on kuitenkin seuraamuksensa, eikä kilpailija menneisyydestä luovuta hetkeksikään.

Portrait, With Flamesissa Shadow luo itsensä uudestaan, mutta millaista päämäärää kohden?

Monkey Dayssa pikkupoika Patrick osoittaa Isä Souzalle ja opettajalleen uskon ja järjen voiman. Siihen tarvitaan jopa King Kongin apua.

Calamari Curls kertoo oudosta pikkukaupungista, jossa herra Brightin ruokalaa uhkaa uusi tyylikkäämpi kilpailija naapurissa. Hänen pitää turvautua kaupunkilaisten vieroksuman shamaani Betty Step-In-Timen apuun säilyttääkseen asemansa ja elinkeinonsa. Nunas Beach osoittautuukin erikoisemmaksi kuin normaaliksi kaupunkipahaiseksi.

Katherine's Story on tarina ei-niin-onnellisesta Katherinesta vuosina 1937-1940; hänen elämästään avioliitossa vaimona, äitiydestään erikoiselle lapselle ja tulevaisuudenvalinnastaan.

Madame Rigby on nerokas keksijä Oh, False Young Man!-novellissa. Hän esittelee näyttelyään, jossa teknisesti liikutettavat pienet asetelmat ihmisineen ja eläimineen ilahduttavat yleisöä. Samaan aikaan hänen muita suunnitelmiaan on toteuttamassa apuna omatoiminen automaatti-ihminen, jota ei erota aidosta. Tarina pohjautuu kirjailijan mukaan Nathaniel Hawthornen vuonna 1852 julkaistuun Feathertop -novelliin.

So This Guy Walks Into a Lighthouse on Edgar Allen Poen keskeneräinen tarina, jolle Baker on luonut omanlaisensa mahdollisen lopun. Tarina sijoittuu vuoden 1796 alkuun, ja sitä seurataan päiväkirjamuodossa kertojana toimivan majakanvartijan kautta. Hänen rauhaansa tunkeutuu häiritsemään sekalainen joukko haaksirikkoutuneita ja vielä sekavammaksi meno äityy, kun mukana olevan tohtorin ihmevekotin alkaa pukkaamaan paranneltuja pykmejä ulos tiheään tahtiin.

Silent Leonardo on vaihtoehtohistoriatarina Leonardo da Vincista, toisen henkilön näkökulmasta kerrottu kertomus tarinan sisällä.

The Maiden on the Shore on kokoelman pisin tarina, ja sen voisi luokitella pienoisromaaniksi. Kertojahahmona toimii laivalle töihin pestautuva John, joka valottaa kapteeni Henry Morganin taisteluista espanjalaisia vastaan Karibianmerellä ja Panaman valloituksesta. Mukana on ripaus rakkautta, kun John ihastuu tulisieluiseen tyttöön, joka on Morganin verta ja lihaa... tai sitten ei.

Kage Bakerilla on oma erikoinen tyylinsä kirjailijana. Hän sekoittaa tarua ja todellisuutta tavalla, josta on vaikea välillä erottaa mikä on tästä maailmasta mikä ei. Samalla kun tyyli hämmentää se myös kiehtoo. Kokoelma on tasoltaan hyvin tasainen. Sen tarinat eivät ole suuria ja tunteita kuohuttavia, eivätkä ne aukea heti, vaan haastavat lukijan käyttämään omaa mielikuvitustaan, selittämään tarinat itselleen. Ja selityksiä voi joissakin olla useita.

Pidin ehkäpä Katherine's Storysta eniten, sillä se jätti minut eniten hämilleni. Baker nakkasi ohimennen kriittisellä hetkellä päin kasvoja Orson Wellesin kuunnelman Maailmojen sodasta ja sen jälkeen koko tarina sai mielessäni kaksi tulkintaa, mainstreamin ja science fictionin. Myös The Two Old Women yllätti loppua kohden, kun tarinan todellinen luonne ratkesi. Silent Leonardo oli muuten mielenkiintoinen tarina, mutta sen loppu tuntui hieman antikliimaksilta.

Kaikki tämän kokoelman tarinat jättivät miettimään mitä kirjailija halusi sanoa tai millaisen mielikuvan hän halusi lukijoilleen antaa. Bakerin novellit ovat hienosti ja älykkäästi kirjoitettuja. Suositeltava kokoelma, vaikka ei sisälläkään yhtään The Company -novellia.

Adam Roberts: I am Scrooge

Suunnitelmissani oli ensin arvostella Charles Dickensin Saiturin joulu/Joululaulu -kirja, mutta kun sain sen luettua, se tuntui niin loppuunkuluneelta, että päätin etsiä jonkun toisen jouluaiheisen teoksen. Minulla ei ole mitään Dickensin kirjaa vastaan, se on hauskan synkeä pikkutarina, jossa on onnellinen loppu. Hyvä mieli kaikilla jne. kuten joulun sanomaan kuuluukin. Se on vain julkaistu niin useana painoksena ja mukaeltu niin moneen elokuvaan, että kaikkihan sen jo tuntee. Sen sijaan uskoisinpa, että Saiturin joulun pohjalta oman mukaelmansa tehneen Adam Robertsin I am Scrooge - A Zombie Story for Christmas on aika monelle tuntematon, samoin oli minullekin. Kirja on julkaistu vuonna 2009. Adam Robertsin moni Finnconin kävijä muistanee viime vuoden Finnconista, vaikkakin hän tuntui jäävän hieman GRRM:n ja Alastair Reynoldsin jalkoihin.

Kuten sanottu I am Scrooge pohjautuu Dickensin Saiturin jouluun, mutta paljon myös Richard Mathesonin Olen legendaan (arvostelu), jota kirjan nimikin jäljittelee. On jouluaatto ja Scrooge on yhtä kärttyisä ja hapan kuin aiemminkin, eikä hänestä löydy anteliaisuuden ripaustakaan. Hänen kollegansa Marley, joka on kuollut ja kuolleista noussut, ilmestyy Scroogelle, joka päästää hänet manan majoille jälleen kerran. Zombiet ovat päässeet valloilleen ja niiden lisääntymistä ei tunnu pysäyttävän mikään. Ikävästi kolkuttelevat Scroogenkin ovea. Mutta jokin johdatus hengillä on Scroogelle. Menneiden joulujen henki, Nykyisen joulun henki ja Tulevien joulujen henki ilmestyvät myös kitupiikille, tosin hieman eri järjestyksessä kuin olisi loogista, ja auttavat Scroogea selvittämään mitä piilee zombie-epidemian takana. Onko Scroogesta edes henkien avulla joulun pelastajaksi, löytääkö hän joulun rauhan?

Adam Roberts on tehnyt pikkunokkelan tarinan, jossa on viittauksia useaan kirjalliseen ja musiikilliseenkin teokseen. Välillä huumori on satiiria, välillä bennyhillmäistä puujalkavitsailua, josta ei heru edes hymyn poikasta. Braaaaiiiins-huutojen määrästä tulee kyllä hyvin selväksi mistä zombiet tykkää ja kyllähän näitä mässäilykohtauksiakin kirjassa kuvataan ihan kiitettävällä tavalla. Scrooge on menettänyt dickensiläisen scroogemaisuutensa, eikäpä kirja muutenkaan paljoa ihmishahmojen syvyydellä juhli. Kirjan ainoa anti on näppärä sanailu ja sanoilla kikkailu, joissa se usein myös onnistuu. Aina ei humpuukia-hoetanta ole sitä miltä se kuulostaa, saahan sitä mietteissään yskäistä:

"Rumours, sir. Bad, bad, bad intimations. Some malign evil is seeping through the foggy streets this very night, sir."

"Bah!" coughed Scrooge, for the fog got in his throat and agitated a slight tracheal infection from which he suffered. But although his reputation was one of utter inhumanity, he wasn't such a sour old puss. He even felt a certain sympathy for his trembling clerk. "Hmm," he pondered aloud. The an objection occurred to him. "Bu-" he started to say, before another cough "kh!" caught in his gullet.

Virittääkö I am Scrooge joulutunnelmaan? No ei hemmetissä, eikä tarkoituskaan ilmeisesti ole. Tästäpä syystä ei tätä oikein joululukemiseksi voi suositella muille kuin niille, jotka jouluksi haluavat jotain poikkeavaa, zombie-faneille (onko heitä?), tai joille jouluntunnelman luomiseen ei tarvitse olla mitään hempeitä "maassa rauha ja kaikilla hyvä tahto"-tarinoita. I am Scroogesta ei tullut ainakaan minulle joka jouluista lukemista, eikä sen lukemiseen tänäkään joulunalusena onneksi kovin kauaa mennyt, kirja kun on vain reilut 150 sivua pitkä.

Vaikka olen jo ehtinyt korvia myöten kyllästyä Dickensin Saiturin joulun eri variaatioihin tässä valmistautuessani joulukirjan arvostelua varten, meinaanpa vielä kuitenkin katsoa tänä jouluna yhden mukaelman tarinasta, ja odotan sitä vieläpä kuin kuuta nousevaa! Doctor Whon jouluspesiaali esitetään 25.12. (ei tietenkään Suomen kanavilla, turha toivoakaan) ja sen nimi on - mikäs muukaan kuin - A Christmas Carol. Mitä olisikaan joulu ilman Doctor Whota!

HYVÄÄ JOULUA!

Dmitri Gluhovski: Metro 2033

Dmitri Gluhovskin Metro 2033 -kirjan takaliepeessä kerrotaan, että kirja on julkaistu alunperin internetissä ja että sen pohjalta on tehty myös suosittu konsolipeli. Kirja on saanut jatko-osan nimellä Metro 2034 ja elokuvakin on sunnitteilla. Käännöstä on tukenut Suomalaisen kirjallisuuden tiedotuskeskus FILI.

Vuonna 2033, ydinsodan jälkeisessä maailmassa, jäljelle jääneet elävät Moskovan metrotunneleissa, eristyksessä ja suojassa maanpinnan tappavalta säteilyltä. Metroon on syntynyt lukemattomia hallintoja, uskonnollisia, aatteellisia ja kulttuurisia ryhmittymiä, joiden yhteiselo ei ole aina mutkatonta. Metro on kuin Venäjä pienoiskoossa. Asemat ovat asutettuja, tunnelit vaarallisia ja salaperäisiä. Maanpinnalla säteily on saanut aikaan mutaatioita, uusia organismeja ja vaikuttanut evoluution kulkuun. Ihminen on enää vain pieni osa uutta, erilaista ja vaarallista maapalloa. Nuori Artjom matkaa läpi koko Metron oppien ja kokien koko ihmiskunnan rippeiden kirjon. Hänellä on tehtävä, jota hän ei itsekään täysin ymmärrä.

Kirjassa ei kerrota onko tuho kohdannut koko maailmaa, mutta näin voi olettaa käyneen. Koska henkilöt spekuloivat muiden suurten kaupunkien metrojen mahdollisesta asutuksesta, lukija voi arvella, että myös mm. Euroopassa ja Amerikassa on elossa ihmisiä, eritymässä kukin tahollaan omaan suuntaansa. Metrossa tapahtuu selittämättömiä asioita, joita jää miettimään ovatko ne todellisuutta vai suljetussa tilassa asuvien hallusinaatioita ja joukkosuggerointia. Toisaalta kirjailija antaa ymmärtää, että jotkin mysteerit voisi selittää tieteellisestikin.

Metro 2033 on kahtiajakoinen kirja. Toisaalta se sisältää erinomaista tunnelma- ja ympäristökuvausta. Teksti on pohdiskelevaa ja siinä tulee erinomaisesti esille ajatus, että vaikka ihmiskuntaa kohtaisi millainen tragedia, ei ihmislajin perusluonne muuttuisi miksikään. Syntyisi yhä uudelleen ja uudelleen yhteiskuntaa jakavia klikkiytymiä, niin poliittisia kuin uskonnollisiakin, jotka taistelevat keskenään sen sijaan että kamppailisivat yhdessä eloonjäämiseksi. Ajatus sinänsä on masentava ja vielä masentavammaksi sen tekee tieto, että tällainen ilmapiiri, joka sai ihmisen kaipaamaan pikemminkin jopa menneisyyden pysähtyneisyyttä kuin muutosta, oli todellisuutta Venäjällä pitkään, ehkä alueittain vieläkin. Eikä ajatus ole tuntematon länsimaissakaan, päätellen tämän päivän dystopiakirjallisuudesta. Metron joidenkin tunneliosuuksien kuvaus on niskavilloja kihelmöittävää. Yliluonnolliset elementit pelottivat jonkin verran, mutta myös ihmisten aatteellinen käyttäytyminen asemien tiukkoine passitarkistuksineen ja rajoituksineen. Kirjassa oli kuitenkin vähän kauhuelementtejä, mm. kuvatut mutaatiot lähinnä hymähdyttivät. Ajoittain teksti muuttui satiiriksi, mm. silloin kun kuvattiin kommunistisen liittouman pyrkineen saamaan valtaansa koko metron. Epäonnistuttuaan, he uskottelivat kovasti, että heille itseasiassa riittää aatteen väkevä palo yhdellä metrolinjalla.

Metro 2033 epäonnistui vakuuttamaan minua maanpäällisellä osuudellaan. Meillä on sen verran kokemuksia säteilylle altistumisista, että on vaikea uskoa nisäkkäiden suurten evoluutiotapahtumien nopeaan kehitykseen. Kokonaan uusien lajien syntyminen ei tunnu uskottavalta kirjan antamassa aikakehyksessä. Niinpä kirjastonhoitajat, niin karmaisevia kuin toisessa yhteydessä olisivatkin, eivät vakuuttaneet. Samoin kuin mustat jäivät epätodellisiksi. Ajoittain minua häiritsi myös hieman vanhahtava ajattelutapa, joka paistoi läpi tekstin. En tiedä kuinka tahatonta se oli, kuinka paljon kirjailijan tarkoituksellisesti luomaa. Ristiriitaisesti osa kirjasta oli hyvinkin modernia scifiä, osa 80/90-luvun tyyliä, ehkäpä jopa varhaisempaa. Suuri plussa siitä, että kirjan etukannen taakse oli painettu metrokartta, sillä sitä todellakin tarvittiin välillä tapahtumien seuraamisessa.

Metro 2033 on ajoittaisista heikkouksistaan huolimatta kuitenkin hyvin kirjoitettu ja tarina pitää mielenkiintoa yllä. Ehdottomasti suositeltavaa science fictionia naapurimaasta.

Alla englanninkielinen uutiskatsaus kirjailijasta ja kirjasta:

Robert Silverberg: Kuningas Gilgameš

Gilgameš-eepos ei ollut minulle sisällöllisesti tuttu ennestään kun aloitin Robert Silverbergin tulkinnan kyseisestä maailman vanhimmasta säilyneestä runoelmasta. Kuningas Gilgameš on, Silverbergin omien sanojenkin mukaan, mitä todennäköisimmin historiallinen henkilö, joka eli ja hallitsi Urukin kaupunkivaltiota vuosina 2800-2600 eaa. Uruk sijoittuu Etelä-Irakiin Warkan kaupungin seutuville nykymaantieteen mukaan. Kirja on samalla ensimmäinen varsinainen teos, jonka olen lukenut Silverbergiltä, joten en tunne hänen tyyliään ennestään.

Kuningas Gilgameš kertoo päähenkilön elämästä, seikkailuista ja urotöistä, sekä ennen kaikkea hänen yksinäisyydestään, kuolemanpelostaan ja tavoitteestaan saavuttaa kuolemattomuus. Tarina on pitkälti historiallinen kertomus, jota on hieman väritetty fantasialla. Kirjan voi lukeakin kokonaan historiallisena siten, että fantasiaosuudet ovat pelkästään uskomuksia; ihmisillä on taipumus kokea monenlaisia yliluonnollisiakin kokemuksia uskon voimalla. Gilgamešin ja hänen temppelin papittarensa suhde on selkeästi valtataistelua, eikä sillä ole mitään tekemistä jumalien tai jumalattarien kanssa, vaikka se sen varjoon puetaankin. Kuolleiden kun voi julistaa saavuttaneen jumaluuden tuosta vain. Yksi mielenkiintoisista kohdista Kuningas Gilgamešissa, ja siten myös alkuperäisessä Gilgameš-eepoksessa, on tarina vedenpaisumuksesta, joka tuntuu siirtyneen myös Raamattuun.

Oletan, että Silverberg on ollut tunnelmallisesti uskollinen Gilgameš-eepoksen tarinalle, samalla tavalla kuin Ursula Le Guin Lavinian (arvostelu) kohdalla Vergiliuksen Aeneisille. Teokset muistuttavatkin siinä mielessä toisiaan, että molemmat pohjautuvat muinaiseen runoelmaan. Kirjailijat ovat selvästi perehtyneet erittäin perusteellisesti alkuperäisteoksiin ja se näkyy molempien omissa teoksissa. Mutta siinä missä Lavinia kiehtoi hiljaisella tavalla, Gilgameš yritti meluta enemmän. Kuningas Gilgameš ei onnistunut lumoamaan minua, vaikka pidin tarinan perusideasta kovinkin. Kuolemattomuuden etsiminen ja ihmisen sisäisen maailman löytäminen on erinomainen aihe, ja siitä on kirjoitettukin lukuisia teoksia. Koin Gilgamešin jäävän kuitenkin hahmona etäiseksi itselleni. En löytänyt hänen ponnistuksistaan saati urotöistä mitään kosketuspintaa, mihin tarttua. Gilgameš oli ja on oman aikansa tuote, vaikka kuinka uudelleen tulkittaisiin. Minulla kesti aikoinaan vuosi saada Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen luetuksi. Silverbergin Kuningas Gilgameš muistuttaa monin tavoin minua Sinuhesta. Myönnän kummankin kirjailijan ansiot tarinankertojina ja luovina taiteilijoina, mutta kummankaan teos ei päässyt pinnan alle, eikä kiehtonut kovinkaan paljon. Kuningas Gilgameš on kuitenkin kirja, johon kannattaa tutustua, jos historialliset romaanit kiinnostavat ja ehkäpä jo yleissivistyksenkin vuoksi.

Richard Matheson: Olen legenda

En ole vampyyritarinoiden suuri ystävä ja varsinkin viimeaikainen buumi romantisoiduista verenimijöistä on etäännyttänyt minut ennestään lajityypistä. Richard Mathesonin Olen legenda on kuitenkin kirjoitettu jo vuonna 1954, vaikkakin käännös ilmestyi vasta vuonna 2007 Vaskikirjoilta. Olen nähnyt kaksi eri elokuvaversiota, jotka on tehty kirjan pohjalta, mutta kumpikin poikkeaa kirjasta juonellisesti.

Robert Neville elää eristäytynyttä elämää. Hän on viimeinen ihminen keskellä verenhimoisia ylösnousseita kuolleita ja elävältä vampyyreiksi muuttuneita. Vain Neville on säästynyt tartunnalta, joka on vienyt hänen perheensä, naapurinsa ja tuttavansa. Kuukausiin Neville ei ole tavannut ketään toista terveenä säilynyttä. Joka ilta ja yön pimetessä vampyyrit odottavat häntä ulkona. Olen legenda kuvaa yksinäisen miehen selviytymistä niin fyysisesti kuin psyykkisestikin pelottavan ahdistavassa tilanteessa.

Olen legenda on lyhyt kirja ja sen verran mukaansa tempaava, että sen lukee muutamassa tunnissa. Tapa jolla Matheson kuvaa päähenkilön välillä toiveikasta, välillä turhautunutta ja masentunutta elämää, on realistinen ja hänen ahdinkonsa pystyy hyvin sekä ymmärtämään että jakamaan. Tämä on kauhutarina, joka pääsee myös pelottamaan, mutta samalla se on postapokalyptinen tieteistarina ja psykologinen trilleri. Kirjailija ei kuvaa tarinaa suoraviivaisesti alusta loppuun, vaan kerii sitä auki pikkuhiljaa paljastaen matkan varrella pieniä tiedonmuruja taustasta ja menneestä. Kerronnan tiiviydestä huolimatta kuvataan harvinaisen paljon päähenkilön sisäistä maailmaa tavalla, jota monet kirjailijat yrittävät moninkertaisilla sivumäärillä, onnistumatta.

Kun Neville yrittää tarinassa selvittää vampyyrien syntyä, käydään läpi monia myyttiin liittyviä yksityiskohtia ja romutetaankin niitä. Miksi juutalais- tai muslimivampyyrit kavahtaisivat ristiä? Mikä valkosipulin koostumuksessa aiheuttaa vampyyrin reaktion? Onko vampirismi biologisen sodankäynnin aiheuttama bakteerisairaus ja miten sen voisi parantaa? Lukija kokee kaikki Nevillen tuntemat onnistumiset ja turhautumat etsiessään selitystä miksi. Matheson ei tarjoa vastausta, mutta seuraamuksen kylläkin.

Olen legenda on erinomainen ja onnistunut tarina ajalta, jolloin vampyyrit olivat vielä pelottavia ja kiinnostavia, eikä aika ole ajanut tarinasta ohi.

Ian Tregillis: Bitter Seeds ja What Doctor Gottlieb Saw

Bitter Seeds on Ian Tregillisin esikoiskirja, joka aloittaa Milkweed Triptych -sarjan (trilogian siis). What Doctor Gottlieb Saw on sarjan maailmaan sijoittuva novelli, jonka tapahtumat ajoittuvat noin 1,5 vuotta ennen Bitter Seedsin ensimmäistä lukua. Novellin voi lukea joko ennen kirjaa tai sen jälkeen. Itse luin novellin Bitter Seedsin jälkeen ja molemmat tuotokset luin e-kirjoina (ePub).

Vuonna 1920 kolmella eri taholla joukko lapsia johdatetaan kohtaloaan kohti. 19 vuotta myöhemmin heidän polkunsa risteävät toisen maailmansodan myötä. Raybould Marsh on brittiläinen salainen agentti, joka huomaa jotain outoa olevan tekeillä saksalaisten keskuudessa. Saatuaan käsiinsä syrjäisellä farmilla kuvatun filminpätkän, jossa esitellään joukko saksalaisia nuoria yli-inhimillisine ominaisuuksineen, alkaa salainen Milkweed-organisaatio ryhtyä selvittämään saksalaisten übermenschien salaisuutta ja varustautumaan näitä vastaan. Kuvioon astuu Marshin opiskeluaikainen ystävä Will Beauclerk, jonka tehtävänä on valjastaa perinnöksi saatu kyky kommunikoida ja työskennellä Eidolonien kanssa isänmaansa palvelukseen. Eidolonit ovat ajan ja paikan ulottumattomissa olevia olentoja, henkiä, joiden viha ihmisiä kohtaan ei rajoitu saksalaisiin, mutta jotka vastapalvelua vastaan ovat oivallisia aseita sodassa.

Vaikka sisarukset Klaus ja Gretel eivät olekaan ihan arjalaisen ihanteen mukaisia saksalaisia, he ovat kelvanneet tohtori von Westarpille epäinhimillisten kokeilujen kohteeksi ja selvinneet siitä. Heistä on tullut Götterelektrongruppen superihmisiä; Klaus kykenee muuttumaan massattomaksi ja kulkemaan kiinteiden esineiden läpi. Gretel on omituisempi tapaus. Hänelläkin on erikoiskyky, mutta hän ei tunnu olevan käskystä tai väkivalloinkaan hallittavissa. Kun viholliset kohtaavat sodassa, käytettävät keinot tulevat joskus kalliimmaksi kuin niiden käyttämättä jättäminen, ja silti ollaan vasta maksamisen alussa.

Ian Tregillis luonnehtii Bitter Seedsiä steampunkvaihtoehtohistoriaksi. Kuvaus taitaa olla ihan kohdillaan. Lukiessa tuli monia mielleyhtymiä: tohtori von Westarp muistutti niin tohtori Mengeleä kuin tohtori Moreautakin ja übermenschit X-menin porukkaa. Kun kirja päättyi ymmärsi kyllä miten nuo mielleyhtymät syntyivät, mutta kuitenkin tarina ja hahmot olivat sen verran omalaatuisia ja ennenkaikkea mukaansa tempaavia, että yhtäläisyydet eivät haitanneet. Ajoittain olin jopa yllättynyt siitä, kuinka tarina todellakin imaisi sisäänsä ja yhtäkkiä huomasi lukeneensa 100 sivua tuosta vain. Useat luvut päättyivät cliffhangereihin ja silloin tällöin käytiin välinäytöksissä katsomassa tilannetta muiden kuin henkilöhahmojen näkökulmasta.

Kirjassa ei ollut oikeastaan lainkaan hitaampia kohtauksia tai epätasaisuuksia. Vaikka näkökulma vaihteli pääosin Marshin, Willin ja Klausin välillä, vaihtaminen hahmosta toiseen sujui saumattomasti. Jokaisella hahmolla on oma äänensä. Marshin ja Klausin kerronnan läpi paistaa kuitenkin hienoinen tunteettomuus, olisin odottanut ainakin Klausille enemmän tunneskaalaa. Will onnistui siinä suhteessa paremmin. Gretel on tarinan mielenkiintoisin ja samalla ärsyttävin hahmo, joka tullee jatko-osissa vielä enemmän esille. Kirjan tunnelma on ajoittain hyvinkin raaka ja synkkä. En ehkä reagoinut joihinkin kohtauksiin niin voimakkaasti kuin kirjailija toivoo lukijoiden reagoivan, mutta pistettäköön se paatuneisuuden piikkiin.

Kun googlasin sarjan nimen (en tiennyt mistä kasvista oli kyse ja miksi), vastaan tuli yllättäen myös artikkeli, jossa kerrottiin kyseisen kasvin siementen olleen tehokäytössä toisen maailmansodan aikana pelastusrenkaiden ja -liivien täyttömateriaalina. Niiden sanottiin olleen merkittäviä, koska suuri osa taisteluista käytiin merellä. Tämän tiedon myötä kirjan nimi yhdistettynä sarjan nimeen ja kirjan tapahtumiin saa laajemman merkityksen. Bitter Seeds päättyy tavalla, joka antaa uumoilla suuntaa tapahtumien kulusta. Vaikka kirja ei ihan täysosuma olekaan, niin se on yksi tämän vuoden mielenkiintoisimpia luettavia. Kakkoskirjalta The Coldest War on lupa odottaa paljon.

Kun tarina alkaa kysymyksellä "Do you suppose it’s possible to murder God?", ainakin minun mielenkiintoni on herätetty. Tänä vuonna Tor.comin sivulla julkaistu novelli What Doctor Gottlieb Saw sijoittuu Milkweed Triptychin maailmaan ja kertoo tapahtumista ennen sarjan alkua. Tapahtumapaikkana on saksalaisen tohtori von Westarpin farmi, jossa psykoanalyytikko Gottlieb työskentelee yli-ihmisten parissa. Gretel tuottaa hänelle erityisesti päänvaivaa. Novelli valottaa lisää Gretelin hahmoa ja toimii Bitter Seedsin Klausin näkökulman vastapainona. Novellissa kerrotaan myös tarkemmin yhdestä kuolintapauksesta, johon kirjassa viitataan ja siten se täydentää varsinaista kirjan tarinaa.

Novellin voi lukea ilmaiseksi Tor.comin sivulta ja vaikka ladata omalle koneelle tai lukulaitteelle ja katsoa miten Tregillis itse kullekin sopii. Olen iloinen, että Tor jakaa näitä novellejaan myös ePubina.

Inside Game of Thrones -video (päivitetty 8.12.)

HBO hemmottelee nyt Tulen ja jään laulu -faneja, tai ainakin niitä jotka odottavat tulevaa tv-sarjaa innolla. Uusi videopätkä sarjasta on ilmestynyt, ja näyttää edelleen hyvältä. Tv-sarja on tulossa eetteriin USA:ssa ja Kanadassa huhtikuussa 2011. Canal+ Suomi ilmoitti tänään suunnitelmistaan lähettää sarjaa syksyn mittaan, alkaen mahdollisesti elokuussa. Pois ei ole suljettu aiempikaan aloitus. Helmikuussa tiedetään enemmän. Kaikki eivät tietenkään halua hankkia maksullista kanavaa sarjan vuoksi, eikä ladata jaksoja netistäkään, joten joutunevat sitten odottelemaan joko dvd:tä tai YLEn lähetyksiä. Näyttää kyllä siltä, että YLE esittää sarjan vasta 2012. Toivottavasti arvaukseni on väärä.

Päivitys 8.12. Ei ollut arvaus väärä. YLEltä saadun vahvistuksen mukaan YLE pystyy esittämään sopimuksensa perusteella sarjaa aikaisintaan keväällä 2012. Saattaa esittää myöhemminkin.

Käytinpä sitten vapaapäiväni napsuttelemalla pysäytyskuvia videosta, ja työn hedelmät on nähtävissä Tulen ja jään laulu -sivuston kuvagalleriassa: 206 kuvaa. Niissä on paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia, jotka saivat innostumaan. Tässä muutamia:

Mark Addy Robert *hik* Baratheonina on vakuuttanut joka kuvassa ja nyt myös äänenä. Nähdyn perusteella hän on ollut oivallinen valinta rooliin, vaikka moni sitä alunperin epäilikin. Kruunu on aika raflaava, mutta sopii ulkoasultaan Baratheonin suvun tunnukseen, hirveen.

Pidin alusta alkaen Michelle Fairleyn valinnasta Catelyniksi, sillä realistista on, että pohjoinen ja 5 lasta on jättänyt jälkensä. Fairley on upea nainen, jossa näkyy elämisen merkit. Mitä näyttelijänä olen häntä nähnyt, hän on erinomainen.

Drogo ei ole suosituin hahmoni Valtaistuinpeli-kirjassa, enkä tiennyt mitä ajatella Jason Momoan valinnasta rooliin, mutta pidän paljon siitä, miten hänet on meikattu ja miltä hän näyttää. Entertainment Weekly siteerasi Momoaa taannoin seuraavasti: “I lie naked in furs,” Momoa says... “I think I’m naked more than I talk.” ........ Um, a-ha, okei. Kelpaa :p

Olen tyytyväinen, että Hurtan palovammoja ei ole vähätelty. Rory McCann ei vastaa ehkä mielikuvani Sandoria, mutta odotan suuresti näkevänäni hänen ja Gregorin taistelukohtauksen, sekä hänen ja Sansan pikkukeskustelun. Ja sitä paitsi Hurtan....

kypärä on BAAAAAAAAD!

Kouran rintaneula on upea ja niin on myös Pikkusormen matkijalintu-rintaneula, mikä on puvustukselta hieno yksityiskohta!

Arya. Eipä tuosta kohtauksesta sen enempää, mutta kyllä tuo muistoja herätti siitä kun luin Valtaistuinpeliä ensimmäistä kertaa. Ajatus oli WTF! Epäilin luetunymmärtämistaitoani. Vaan ketä esittää patsas, jonka jalkoihin tyttönen nojaa? (piti tarkistaa: Baelor Siunattua)

Ja pitää vielä mainita loistava turnajaiskohtaus, jonka Westerosin Elio onnistui nappaamaan. Katsokaa noita lentäviä sälöjä!

Ja sitten ne kohdat, jotka eivät ihan niin paljon ihastuta, tai kenties enemmänkin kummastuttaa:

Mikä tuo on? Kukkasipuli... kaasunaamari? On se varmaan jossain kerrottu. Oikeastaan suunnittelulle plussaa, että ovat käyttäneet mahdollisuuden persoonalliseen näkemykseen. Kyseessä siis Lorasin kypärä.

Lorasin... tai siis Renly. Anthony Gethin on varmasti ihan hyvä näyttelijä, mutta ehkä kaikkein kauimpana mielikuvastani kuin kukaan muu näyttelijä, samoin kuin Alfie Allen on kaukana minun Theonistani. Mutta voinen pitää mielikuvani (ja pidänkin, vaikka näyttelijät vakuuttaisikin).

Näkymä Kotkanpesästä, Arrynin kotilinnasta. Keskellä oleva ympyrä on kuuovi. Kirjan lukeneet tietävät, että ihan kuvauksen mukaisesta ratkaisusta ei ole kyse, mutta eiköhän tuonkin vieressä saada yksi jos toinenkin kohtaus mielenkiintoisesti aikaiseksi. Ainakin kolmoskaudella, jos sellainen tulee.

Nyt sitten odottelemaan uutisia A Dance with Dragonsista. Kun näkee näitä kuvia tv-sarjasta, huomaa yllättäen, että monia yksityiskohtia on unohtunut. Pitäisiköhän aloittaa sarjan uudelleenluku tässä odotellessa...

Jonathan Stroud: The Ring of Solomon

Pidin melkoisesti Jonathan Stroudin Bartimeus-trilogiasta, joka ilmestyi 2000-luvun alkupuoliskolla ja on kokonaisuudessaan suomennettukin (Samarkandin amuletti, Golemin silmä ja Ptolemaioksen portti). Djinni Bartimeus palaa nyt viiden vuoden tauon jälkeen kuvioihin tässä trilogian esiosassa, The Ring of Solomonissa, joka sijoittuu kuningas Salomonin hallitsijakaudelle 950 ekr.

Kuningas Salomonia palveleva velho Khaba sitoo hyvällä itsetunnolla varustetun djinni Bartimeuksen palvelemaan kuningasta tämän rakentaessa Jerusalemia. Bartimeus ei olisi Bartimeus jos hän ei aiheuttaisi jotain hässäkkää, ja niinpä nytkin hän sekoittaa tapahtumia, joutuu rangaistuksi ja saa siinä samalla Khabasta itselleen vihollisen. Salomon kosiskelee Saban (Sheban) kuningatarta vaimohaareemiinsa, mutta kuningatar ei ole suostuvainen. Saatuaan Jerusalemista uhkavaatimuksen, kuningatar päättää surmauttaa Salomonin, ja lähettää Asmira-neitosen matkaan tehtävään. Mutta onnistuuko Asmira, sillä kuningas Salomonilla on hallussaan sormus, jonka mahti on suuri ja kaikki hallitsijat ja kansakunnat pelkäävät sitä? Kyseessä on itsemurhatehtävä, mihin Bartimeus joutuu sotketuksi, ja siitähän ei djinni tykkää.

En muista enää kaikkia yksityiskohtia trilogiasta, mutta tuskinpa Bartimeus on jättänyt kehumatta Nathanielille olleensa Salomonin palveluksessa, joten viittaus tähän tarinaan on olemassa jo ennen kuin teos on valmistunutkaan. Jonathan Stroudilla on mistä ammentaa tuleviakin kirjoja, sillä Bartimeus on 5000-vuotias ja siihen aikamäärään mahtuu jos minkäkinlaista tapahtumaa, johon djinni on voinut sotkeentua. The Ring of Solomonissa on paljon Stroudin tuttua hersyvää huumoria. Alaviitteet ova kohdillaan selittämässä mitä milloinkin itse tekstissä tarkoitetaan (välillä ehkä liikaakin, jos ei satu pitämään alaviitteistä). Bartimeuksen äly leikkaa hienosti ja puheessa sinkoilee sutkautuksia, jotka aiheuttavat hilpeyttä. Eikä djinnin itseriittoisuuden määrässäkään ole valittamista, vaikka välillä tuntuukin, että Bartimeus on pikkuisen mukautuvaisempi tässä kirjassa kuin trilogiassa. Muisti saattaa kylläkin pettää. Asmira on hieno hahmo nuorten kirjaan, vaikka itse pidänkin enemmän moniulotteisimmista henkilöhahmoista.

Vaikka pidän The Ring of Solomonia varsin onnistuneena kirjana, se ei ihan yllä Bartimeus-trilogian tasolle. Viiden vuoden odottelun jälkeen, olisin halunnut kirjalta hieman enemmän. Jonathan Stroud on toki kirjoittanut tässä välissä muutakin, joten koko aikaa hän ei ole käyttänyt uuden Bartimeus-tarinan kehittelyyn. Ehkäpä Bartimeus-trilogian hahmot sopivat paremmin yhteen ja heidän välilleen sai aikaiseksi paremmat tarinat, kuin Salomonin sormuksessa. Ehkä tuntemukseeni vaikutti myös se, että pidän Englantia mielenkiintoisampana tapahtumapaikkana kuin Jerusalemia. Silti tämänkin kirja on hauskaa luettavaa ja toivon, että myös se tulee suomennetuksi. The Ring of Solomonin voi lukea yksittäisenä teoksena, sillä siinä kuvataan tarpeeksi kattavasti mm. henkiolentoja ja niiden ominaisuuksia. Jälleen kerran yksi nuorten kirja, joka sopii mitä mainioimmin myös aikuiselle. Kannattaa vilkaista kirjan traileri:

Anthony Huso: The Last Page

The Last Page on Anthony Huson tänä vuonna ilmestynyt esikoisteos. Kirjaa on vaikea luokitella mihinkään kategoriaan, mikä osittain tekee siitä mielenkiintoisen, mutta mikä on myös yksi sen hienoisista heikkouksista.

Tarina sijoittuu taikuutta sisältävään teollistuneeseen maailmaan. Kirjan päähenkilö on Caliph, nuori mies, joka vastahakoisesti joutuu ottamaan vastaan hallitsijan tehtävät. Maan poliittinen ja taloudellinen tilanne on uhkaava ja maa on ajautumassa pikkuhiljaa sisällissotaan, mikä asettaa kokemattoman Caliphin päätöksentekotilanteeseen; ollako hallitsija ja vahva sellainen vai luopuako tehtävästä. Toinen päähenkilö on Sena, nuori nainen, jota syntymästään saakka on koulutettu Shradnaen taikuuteen ja hän on erikoistunut verimagiaan. Pari tapaa yliopistossa ja heidän välilleen syntyy suhde, joka vuosien tauon jälkeen jatkuu myöhemmin kun Caliph on jo kuningas, jota Senan tehtävänä on vakoilla. Senalla on hallussaan myös salainen kirja, Cisrym Ta, jonka kirjoituksilla on mahtava voima. Avatakseen tekstit Sena tarvitsee Caliphia, jota hän rakastaa, mutta joutuu mahdollisesti myös pettämään saavuttaakseen päämääränsä. Sena ei halua olla kenenkään johdatettavissa, mutta omatkaan valinnat eivät välttämättä ole parhaita mahdollisia.

Huso on onnistunut luomaan mielenkiintoisen maailman. Maailman osat ovat monilta osin sellaisenaan jo tuttuja ja käytettyjä, mutta Huso yhdistelee niitä tavalla, joka tuntuu tuoreelta. Varkaiden kaupunginosan ja Ghoul Courtin pimeän puolen kuvaus omituisine hahmoineen on otteessaan pitävää luettavaa. Tavallaan se tuo tunnelmaltaan mieleen Scott Lynchin kaupunkikuvauksen, tosin ilman huumoria. Maailmaan liittyvät keksinnöt saavat nostamaan kulmakarvoja. Ajoittain mm. näin eläimistä pitävälle ihmiselle ne olivat rankkojakin luettavia. Todellisuudesta tuttujen, kuten zeppeliinien, junien ja sanomalehtien ohella (toi puolestaan mieleen Steph Swainstonin tavan käyttää sanomalehtiä hyväkseen Linna-sarjassa), Husolla on myös keksintöjä, jotka ovat ideoina tuoreita ja jotkut ahdistavia (mikä luettakoon tässä yhteydessä positiiviseksi seikaksi). Kuvatessaan eläimiä ja asioita Huso pitää lukijaansa varpaillaan, milloinkaan ei voi tietää mitä pientä lähes huomaamatonta erikoisuutta on luvassa. Toisaalta tyylillisesti maailma on sekalainen, mikä vaikuttaa hieman myös tarinan tunnelmaan. Kyse ei varmaankaan ole siitä, etteikö maailman kehys olisi kirjailijalla valmis kokonaisuus, vaan siitä, että se esitetään lukijalle sirpaleina, ja kokonaiskuvan jäsentämiseen pitää käyttää aikaa ja kiinnostavuusaste vaihtelee.

Tarinan poliittinen puoli on yksi kiinnostavimmista osa-alueista. Poliittiseen puoleen kuuluu maailman taloudellisen tilanteen ja siten myös raaka-ainevarojen ja ruokahuollon selvittely. Vieläkin kiinnostavammaksi nousee hienoisesti matemaattinen taikuusjärjestelmä, joka tuntuu välillä lähes tieteelliseltä, vaikka ihmeoutoja merkkejä ja kieltä viljelläänkin. Pinnat olisivat nousseet, jos ote taikuuteen olisi ollut vielä ripauksen tieteellisempi. Huson sivuhahmot ovat ajoittain mielenkiintoisempia kuin kaksi päähahmoa. Senan rooli kirjassa on kliseemäinen, mutta onneksi Huso on pikkuisen sävyttänyt tarinaa raakuudella, ettei hahmo latistu liikaa. Caliph epäonnistuu hahmona enemmän kuin Sena, mikä on sinänsä valitettavaa, koska tarinakehys ansaitsisi mielenkiintoisemmat päähahmot. Sitä en tosin mene sanomaan, etteikö genrekirjallisuus sisältäisi huomattavasti tylsemminkin kirjoitettuja hahmoja. Niihin nähden Caliph ja Sena ovat erinomaisia, mutta tässä tarinakehyksessä eivät niinkään. Heidän yhteiset kohtaukset ovat kirjan heikointa antia, joten olen tyytyväinen siihen, ettei niitä ole liian paljon. Ilolla laitoin merkille kuitenkin, ettei mainostettu rakkaustarina ole mitään ruusuista lässytystä, vaan ihan ajoittain todellisuudelta haiskahtavaa, vaikka hahmot ovatkin hieman poikkeuksellisia näin normimaailmaan nähden. Paikoin tummasävyiset ja raa'at tapahtumat korvaavat muutamia kliseisempiä jaksoja.

Kirjan alku oli vähällä saada minut luovuttamaan, mutta onneksi jatkoin pitemmälle, sillä tarinassa löytyi kuitenkin kohtauksia, joiden ansiosta kirja on varsin kelvollista luettavaa. En ole valmis liehuvin lipuin hehkuttamaan The Last Pagen erinomaisuutta, mutta siitä löytyy monia todella mielenkiintoisia elementtejä, joita vahvistamalla ja lisäämällä Huso saisi jatkosta vielä paremman. The Last Page on suositeltava lukukokemus. Seuraava kirja Black Bottle ilmestyy ensi vuonna ja se on mukana lukusuunnitelmissani.

Lukulistalla 12/2010

Vuoden viimeistä kuukautta viedään, vaan kirjat ne ei lopu. Toiveissa olisi saada luettua kaksi paaaaksua kirjaa Tad Williamsilta eli Shadowmarchin viimeiset kirjat.

Hauskan Bartimeus-sarjan kirjoittajalta, Jonathan Stroudilta on ilmestynyt uusi Bartimeus-kirja, jota parhaillaan luen. Hyvältä vaikuttaa. Anthony Huson The Last Pagen sain jo luettua viime kuun puolella, mutta yritän vielä miettiä mitä kirjoittaisin arvosteluun, joka ilmaantuu blogiini lähipäivinä - jos siis keksin mitä kirjasta sanoisin. Tänä vuonna ei blogissani ole joulukalenteria, mutta jotain jouluaiheista aion lukea ja arvostella. Viime vuonna sellainen oli Connie Willisin Miracle and Other Christmas Stories (arvostelu).

Tällä hetkellä lukulista näyttää tällaiselta:
Jonathan Stroud: Ring of Solomon
Tad Williams: Shadowrise
Tad Williams: Shadowheart

Saattaapa joukkoon eksyä tosin jokunen muukin kirja, sen jouluaiheisen lisäksi.

Mukavaa joulukuun alkua kaikille ikisuosikkini Kate Bushin: December Will Be Magic Again, eikö? :)