Robert Jordan & Brandon Sanderson: Towers of Midnight

Ajan pyörä -sarjan toiseksi viimeinen osa, Towers of Midnight on loppusanastoineen yli 850 sivuinen järkäle, jota lukiessa kädet välillä puutuivat. Brandon Sanderson on jälleen koonnut Robert Jordanin jäämistöstä tarinan, joka vie kohti viimeistä taistelua, Tarmon Gai'donia ja sarjan loppua. Mutta... jos välillä puutuivat kädet, niin puutui myös aivot. The Gathering Stormiin (arvostelu) verrattuna Towers of Midnight ei yltänyt sille tasolle, jota odotin. Huom! Arvostelu sisältää spoilereita yleisellä tasolla, ei yksityiskohtia.

Voisi sanoa, että ToM on Perrinin kirja, sillä hänen osuutensa lohkaisee ison osan tarinasta. Mikä oli sinänsä harmi, sillä vaikka Perrinin tarina pääsi vihdoin tilanteeseen, jota voi odottaakin viimeistä kirjaa ajatellen, niin susiunijahkailut olivat aivan liian rönsyllään. Eikä asiaa auttanut, että esimerkisi yhden luvun verran Morgase tarjoilee teetä porukoille ja jutellaan taktiikasta, ja monen luvun verran Faile haisee joko tyytyväiseltä tai tyytymättömältä ja kilpailee Berelainin kanssa miehestään. Viimeinen taistelu on tulossa ja rouva jaksaa olla huolestunut huhuista. Lisäksi jahkailut valkoviittojen kanssa olisi voinut tiivistää ja vielä kerran tiivistää. Tuntuu kuin Perrinin luvuissa puhuttaisiin ja suunniteltaisiin enemmän kuin tehtäisiin, vaikka yksi tai kaksi pientä kohokohtaakin nähdään.

ToM on myös Matin kirja, sillä tämä toinen ta'veren sai myös hieman enemmän näyttämöaikaa, kuin edellisessä kirjassa. Vaikka pidin Matin osioista enemmän kuin Perrinin, niin silti jahkailu jatkui. Oltiin kovasti menossa Ghenjein tornille pelastuspuuhiin, mutta ei sinne kovin nopeaa päästy. Ja cliffhanger, joka hänen tarinaosuuteensa jäi The Gathering Stormista, ei ollut kovinkaan onnistunut. Matin osiossa kuitenkin oli kirjan ehkä toiseksi rankin tapahtuma, josta hieman lisäpisteitä.

Randin hahmosta tuli tylsä, joskaan hän ei saanut minussa aikaan ärsytystä, mikä on sinänsä positiivista. Elayne pääsi vihdoin esille, kun The Gathering Stormissa häntä ei näkynyt, mutta osiot olivat harmittavan kankeita. Aivan kuin muut hahmot olisivat menneet askeleen pari eteenpäin, mutta Elayne taaksepäin. Egwenen osuudet eivät loistaneet kuten edellisessä kirjassa, mutta hän kuului ehdottomasti tarinan positiivisiin hetkiin. Pidän siitä, että Aes Sedait alkavat (hitaasti) oppia omaa rooliaan muuttuvassa maailmassa. Pidin myös Lanin osiosta, vaikka minua jaksaa edelleen ihmetyttää miksi sarjassa on niin paljon "en minä halua olla johtaja/lordi/sotapäällikkö/kuningas"-vinkumista.

Kirjan kohokohdat liittyivät taisteluihin pohjoisessa, Mustaan torniin ja Aviendhaan. Jokaisessa näissä osiossa onnistuttiin herättämään pelkoa ja huolta siitä mitä oli tapahtumassa. Niihin liittyi oikeasti sitä tunnetta mitä tarinan juonikuvion perusteella pitäisi olla koko tekstin ajan. Olen kylläkin sitä mieltä, että sekä Mustan tornin että Aviendhan osuudet olisivat pitäneet olla jo edellisessä kirjassa. Suuresti toivon, että Aviendhan osuuden tapahtumia ei vesitetä viimeisessä kirjassa.

Tarinaa olisi voinut tiivistää paljon, sillä nyt se ei anna tunnetta ja latausta. Kirjan tunnelmassa oli sodan pelon ja ahdistuksen sijaan liikaa valmistelua tulevaisuutta varten, ei eletty hetkessä, vaan jo tulevaisuutta. Liekö sitten tarkoituksellista Jordan/Sandersonilta, vaiko tahatonta vuotoa loppuratkaisusta. Pikku nippelit ja hahmojen hidas kuvaus ovat ehkä mannaa hard core Ajan pyörä -faneille, mutta tällainen tavallinen genrelukija ehtii kyllä pitkästyä melkoisesti, jos 850 sivun kirjassa alkaa tapahtua jotain vasta 500 sivun kieppeissä. Ja sittenkään ei niin paljoa kuin voisi odottaa sarjan toiseksi viimeiseltä osalta. Towers of Midnight oli kokonaisuutena pettymys, vaikka sisälsikin muutamia erinomaisia kohtauksia ja kirjan viimeiset 350 sivua olivat huomattavasti parempia kuin alku. Oli mukava huomata, että joitain sarjan alkupuolen tapahtumia vihdoin selitettiin ja saatiin päätökseenkin. Ajan pyörä -porukka alkaa pikkuhiljaa kokoontua viimeistä taistelua varten ja ToMin loppuosa lupaa paljon. Paljon jäi kuitenkin vielä auki. Pelkään, että viimeinen osa A Memory of Light on niin ruuhkainen ja kiireinen, että kaikkea ei ehdi omaksumaan. Tai sitten tarina lässähtää kuin pannukakku, ja varsinainen lopullinen taistelukohtaus vie n. 1000-sivuisessa kirjassa pari lukua ja lopuissa juhlitaan häitä ja synnytellään vauvoja, ToMin loppucliffhangerista huolimatta. Tai jospa tämän kirjan tunnelma muuttuukin toiseksi viimeisessä osassa ja saamme suloisenkatkeran lopun, jota ainakin minä odotan. Kävi miten kävi... kun näin pitkälle on päästy, niin onhan se sarja loppuun asti luettava.