lauantai 18. helmikuuta 2017

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Johanna Sinisalon kirjoja ei ole tullut luetuksi viime vuosina, ne kun eivät pääsääntöisesti löydy ekirjoina ja vuonna 2013 julkaistu Auringon ydinkin piti hankkia paperikirjana luettavaksi. Kirja on ajankohtainen monessakin mielessä, mutta erityisesti siksi, että se julkaistiin 2016 englanniksi (The Core of the Sun) ja on ollut laajan kielialueen spefilukemistoissa suosituslistoilla. Viimeksi mm. tarjolla Arthur C. Clarke -ehdokkaaksi (kustantajan tai tekijän nimeämä). Minä luin kirjan Hugo-nimeämistä ajatellen, halusin arvioida nimeänkö kirjan suomalaisena teoksena omaksi ehdokkaakseni. Paljastan heti kättelyssä, että Auringon ydin tulee olemaan minun listallani.

Tarinassa eletään todellisuuden nykyhetkiä, mutta vaihtoehtoisessa Suomessa, joka 1800-luvulta lähtien on kehittynyt eri suuntaan. Suomi on suljettu valtio, Eusistokraattinen tasavalta, jossa noudatetaan tiukasti yhteiskuntarauhaa ja kansanterveyttä edistävää pakkopolitiikkaa. Riippuvuutta aiheuttavat nautintoaineet, kuten alkoholi ja kahvi on kielletty, mutta seksi sen sijaan helposti saatavissa. Naiset on jalostettu feminaisiksi, eloiksi, joiden tärkein tehtävä on mies, koti ja perhe. Syntymässään ihannerodusta poikkeavia naisia kutsutaan morlokeiksi. Miehet ovat maskoja tai poikkeavasti miinus-miehiä. Suomen rajojen ulkopuolelta kuuluu huhuja toisenlaisesta vapaasta maailmasta, josta ei tiedä onko tarua vai totta. Rajojen yli vuotaa läpi vielä myös yhtä nautintoainetta, chiliä. Kirjan päähenkilö Vanna on kapsu, chilin kapsaisiiniin koukussa oleva eloi-naisen näköinen morlokki, jonka miesystävä Jere toimii kapsaisiinin diilerinä. Vannan ja hänen aidon eloi-sisarensa Mannan kohtalot ovat kirjan pääjuonilinja, kapinallinen täydellistä chiliä kehittävä uskontokunta on poikkijuoni ja chili tarinan ydin.

Vuonna 2017, kun amerikkalaiset ostavat Margaret Atwoodin Orjattaresi (arvostelu) ja George Orwellin 1984 -kirjojen painoksia loppuun, Sinisalon Auringon ydin on myös ajanhermolla. Kirjassa on molemmista klassikoista teemoja, naisen alistettu asema ja valvontayhteiskunta etunenässä. Kun tähän lisää vielä H.G. Wellsin Aikakoneen (arvostelu) rodulliset ja luokkaerot kohdistettuna naiseen, on kasassa aineksia, jotka Sinisalo taitavasti kutoo vaikuttavaksi dystopiaksi ja omaääniseksi vaihtoehtohistoriaksi. Yksityiskohtaiset kuvaukset feminaisen kasvatuksesta ja elämästä antavat kuvan ylellisyyden valepukuun puetusta orjuudesta, perusasetelmasta, jonka Atwood esittää karummassa muodossa. Silti myös Auringon ytimen Vannan kirjeissä keriytyy auki pikkuhiljaa ja salakavalasti kaiken karmeus. Esimerkiksi naisten ja koirien koulutuksen ja jalostuksen vertailu, sterilisaatiokäytäntöjä myöten, on jokseenkin ällistyttävää luettavaa. Tarina ei ole kuitenkaan ilman toivoa ja chili näyttelee siinä suurta osaa.

En ole chilin erityinen ystävä, mutta ryhdyn sen kanssa tekemisiin aina silloin tällöin. Auringon ydin toimii erittäin voimakkaasti katalyyttina ryhtymiseen. Kirjaa lukiessa tulee vastustamaton halu chilipitoiseen ruokailuun. Perusjalapeñokin käy paremman puutteesta. Tarinan suola on kuvaileva kieli, Vannan kellarikokemukset ja erilaiset aistikuvaukset ihmisten reaktioista ovat erityisesti loistavia. Ihastelin niitä paljon. Saan usein kirjoja lukiessani visuaalisia mielikuvia, mutta Sinisalon teksti toi maku- ja hajuaistin mielikuvat voimakkaasti esille. Se on kohtalaisen harvinaista ja tervetullutta. Nykyisen teknologian läsnäolottomuus ei erityisesti korostu tarinassa, vaikka kirjailija tuo sen esille. Jälkeenpäin miettiessäni koin kirjan maailman tunnelman olevan jokseenkin seiskytlukulainen. Kirjassa on myös satiiria, joka tulee mm. mainosten ja kouluesseiden kautta parhaiten esille. En ole aivan tyytyväinen tarinan shamanismi-touhuiluun, se jotenkin ampuu yli tarinakehyksestä. Loppu on kuitenkin jännittävä ja langat pysyy hyppysissä sen verran hienosti, että heilautan tosiaan kirjan omalle Hugo-nimeämislistalle.

Epäilen, että aika moni suomalainen nimeää Auringon ytimen listalleen, mutta entä muu maailma ja etenkin amerikkalaiset. Guuglasin hieman miten kirja on otettu vastaan, ja useimmat lehti- ja blogiarvostelut ovat positiivisia. Kaikki vertaa kirjaa Atwoodin Orjattareesi. Muutama normilukija pitää loppua omituisena, ja ymmärrän sen itsekin. On vaikea sanoa, miten kirja on tavoittanut kansainvälisen fandomin, mutta toivossa on hyvä elää.

2 kommenttia:

  1. Tämä on yksi mun parhaita lukukokemuksia 2000-luvun kotimaisista romaaneista. Olen seurannut vastaanottoa englanninkielisessä maailmassa ja ollut tosi iloinen positiivisista arvioista. Vaikka teemojen tasolla on paljon yhtäläisyyksiä Atwoodin teokseen, ne ovat silti kirjoina hyvin erilaisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritin löytää "tavallisten" lukijoiden mielipiteitä ja niissä vähäisissä korostui maantiede. Ehkä Suomi on eksoottinen, kaukainen maa ja käännöskirjan lukeminen "tapahtuma". Kyllä, yhtäläisista teemoistaan huolimatta, Orjattaresi ja Auringon ydin ovat erilaisia. Uskoisin niiden vetoavan kuitenkin samaan lukijakuntaan.

      Poista

Kommentit ovat iloinen yllätys!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...