Viimeisessä osassa Severian ajautuu mukaan ascialaisten sotilaiden ja kansainyhteisön armeijojen väliseen sotaan ja haavoittumisten ja matkanteon keskellä Severian kohtaa vanhoja tuttuja ja tapahtumat menneestä palaa kietomaan nykyisyyyden ja tulevaisuuden yhdeksi vyyhdeksi. Autarkin linnoitus sisältää symboliikkaa, filosofiaa ja juonikuvioita, joista laajin on aikatasossakin mittava. Eri aikakaudet sekoittuvat keskenään ja Severianin kohtalo on kauan sitten lukkoonlyöty.
En tiedä. Tämän kirjan tai koko sarjan kohdalla minun on sanottava, etten tiedä mitä ajatella. Koko sarjan matkan ajan olen ihastellut joitain kohtia ja edellinen kirja, Liktorin miekka, oli kerrassaan hieno teos. Autarkin linnoitus oli mielenkiintoinen päätös tarinalle ja uppouduin mukaan pääsääntöisesti, mutta sitten kirjassa kuvattu käänne Severianin muuttumisessa pudotti minut kyydistä. Ymmärsin teknisesti, mutta en merkityksellisesti. Epäilin aiempien osien kohdalla, että kiinnitin huomiota yksityiskohtiin, joista en osannut sanoa olivatko ne tärkeitä vai ei. Ne olivat, mutta en silti oikein saanut kiinni siitä valtavasta hienoudesta, jolla tätä sarjaa on kuvattu.
Gene Wolfen kirjoitustyyli, niin tyylikästä ja älykästä kuin se onkin, ei lopulta lämmitä. Severian ei päässyt sittenkään ihon alle, enkä juurikaan ollut kiinnostunut hänen tai maailman kohtalosta. Haluaisin sanoa, että koin huikean lukuelämyksen kirjasarjan parissa, mutta en yksinkertaisesti kokenut. Tämä ei ollut se sarja, joka olisi iskenyt minuun, vaikka ajoittain lukeminen oli hyvinkin tyydyttävää.
Minulla on Wolfen kirjoittama esseekokoelma sarjan synnystä, nimeltä The Castle of the Otter, jonka aloittelin saatuani Autarkin linnoituksen loppuun. Ehkä se tuo lisänäkemystä sarjan erinomaisuuteen ja kaikkeen mitä en itsestään oivaltanut lukiessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat iloinen yllätys!