Anne Leinonen: Metsän äiti

Anne Leinosen Metsän äiti on tuore teos, se ilmestyi reilu viikko sitten. Luin esittelytekstin ja tarina alkoi kiinnostaa. Tarkastelin kansikuvaa, ja pidin sitä yhtenä parhaista vähään aikaan nähdyistä. Kansi on pelottava ja kiehtova. Etenkin ylösalaisin oleva Ä-kirjain värisytti. Siinä oli jotain pahaenteistä, ja sitten katse kiinnittyikin sumussa seisovaan hahmoon.

Riina palaa työskentelemään kotiseudulleen Vihainperän kylään, jonka menneisyydessä tapahtunut nuoren naisen murha painaa yhä hänen muistoissaan ja vaikuttaa kylän ilmapiiriin. Murhaaja saatiin kiinni, mutta oliko sittenkään kyseessä oikea henkilö. Riina näkee näkyjä tulevasta ja menneisyydestä, vaan hänelle itselleenkään ei ole selvää mitä ne tarkoittavat. Näkyjen näkeminen on suvun painolasti, hänen seonnut äitinsä liittyy niihin jotenkin. Kyläläiset vaikenevat ja jopa kehottavat Riinaa lähtemään pois. Mutta metsä vaatii kuitenkin sovitusta.

Tarina kulkee pääosin nykyisyydessä, mutta välillä poiketaan menneissä vuosissa, alkaen 1960-luvulta. Päähenkilö Riina on hieman alisuorittaja, joka itsekin arvioi omaa menestymistään. Hyvin inhimillinen hahmo siis. Hänen ja äitinsä välinen suhde korostaa kriittisyyttä, mikä lopulta kuitenkin nostaa esille myös hahmon vahvuuden ja itsenäisyyden. Riinan suku, sen oudot ja metsään vahvasti kiinni olevat naiset ovat kirjan suola, mutta kerronnan tyyli nousi ylitse kaiken muun.

Minua pelotti hemmetisti lukiessani kirjaa. Kirosin itseäni, että menen lukemaan tällaista teosta yötä vasten, mutta kun kerran varhain iltasella aloitin, en voinut sitä lopettaakaan ennen kuin viimeinen lause oli luettu yhden jälkeen yöllä. Metsän äiti yllätti jännittävyydellään. Toki tiesin Leinosen kyvyn pukea asioita tiiviiseen tunnelmaan, joka koskettaa monesti jopa pelkistetyllä tavalla, mutta en osannut odottaa pelkoa. Näin muutama päivä sitten kirjailijan luonnehtivan, että Vihainperässä on jotain twinpeaksmäisyyttä ja täytyy myöntää, että näin kyllä on. En itse ollut aikoinaan kovin innostunut Twin Peaksista, elin voimakkainta ”realismin aikakauttani” juuri silloin, mutta sarja jäi mieleen aika lähtemättömästi ja se oli pelottava. Joten sillä odotuksella voi tähänkin teokseen käydä käsiksi.

Koin huvittavana kuinka ahdistavan tutulta Riinan kotiympäristö tuntui lapsuusmuistojeni pohjalta, lehtipinkat, vaatteet, raanu ja kerniliina muiden mukana, mutta myös positiivisesti luonto, suot, metsät, hiljaiset tiet. Sanat tuntuivat todellisen aistittavilta ja mytologia oli mukana tarinassa saumattomasti, joskin lopun kierre oli sitten uuskummallinen. Voin ongelmitta suositella Metsän äitiä eteenpäin luettavaksi. Vahvatunnelmainen suomalainen kirja. Ja Ä-kirjainkin selittyy.