Ouramoinen on maineikas soturi, joka kuulee Kultalan valtakunnasta, joka on täynnä rikkauksia. Niinpä hän lähtee etsimään paikkaa ja kohtaa matkallaan muun muassa vihollismieliset Tuonelan hallitsijan Kuramoisen ja Kärhäkän, joiden kanssa hän joutuu taistelemaan, kuin myös Ahdin kauniin tyttären Hetteettären, jonka kanssa hän lemmiskelee. Matkalla Ouramoinen mittelee voimiaan Kouko-jättiläisen kanssa ja joutuu maanaliseen valtakuntaan maahisten luo. Vaan Kultala ei liene se paikka mihin Ouramoinen lopulta asettuu, vaikka viisauden se jättää.
”Ouramoinen on säihkyvä runoelma kaikille heille, joiden sydäntä lähellä ovat Suomen kansan vanhat runot, Beowulf, Paavo Haavikko, Eino Leino, Robert E. Howard ja Manowar!” (takakansitekstiä)Kalevala on tullut luettua joskus ennen ajanlaskun alkua ja vielä uudemman kerran aikuisena, joten pohjalla oli käsitys miltä Ouramoinen voisi kuulostaa. Miekkaa ja magiaa olen jokusen teoksen lukenut, ja voin sanoa, etten alagenren erityinen ihailija ole. Heavy metal -sanoituksista minulla on jokin käsitys armaalta 80-luvulta ja silloin sanoitukset tuntuivat aika… hölmöiltä. Saatoin kuunnella vääriä kappaleita. Beowulfia olen silmäillyt englanniksi, Eino Leinoa lukenut muutaman kokoelman verran ja Hymyilevästä Apollosta osaan pätkän ulkoa. Paavo Haavikosta tai Manowarista minulla ei ole mitään käsitystä. Että tällaisella kompetenssilla lähdin käymään Ouramoista läpi.
Jyrkäksen sankarirunoelmien kaltaista ei montaa ole tullut nähtyä, varsinkin Suomessa se on yksi todella vähäisistä, jos ei ainoa esikuvansa lisäksi. Niinpä sanoisin, että rohkea veto lähteä moista kirjoittamaan, sillä ennen muinoin julkaistut eepokset ovat klassikoita, joita arvostetaan. Luin Ouramoista ensin rytmittäen, ja sitten hain sisältöä. Kalevalainen kerrontatyyli rullasi varsin hyvin ja tarinan sankari käyttäytyy kuten urhoollisen soturin kuuluukin, ottaen yhteen vihollisen ja vastustajan kanssa, sekä lemmiskellen neitosten sylissä. Positiivisena loppuna on elämäntarinan kerronta ja iän myötä tullut viisaus.
Vaikka Ouramoisen lukeminen sujui sutjakkaasti ja tiedän hyvin sen esikuvien antamat painotukset ja perinteen velvoitteen, joita kunniakkaasti kirjassa sovelletaan, jäin kaipaamaan muuta. Ehkä Suomessa kaivattiin omaa maskuliinista soturieeposta, en minä sillä, etteikö se olisikin paikallaan. Lukijana minulle kuitenkin heräsi kysymys, että kun nyt sellainen kirjoitettiin, niin olisiko se voinut tuoda mukanaan jotain perinteisestä poikkeavaa, kuten vahvan naissoturin tai Ahdin pojan, johon Ouramoinen olisi ihastunut? Kun tämä ajatus pulpahti päähän, jäin siihen junnaamaan, enkä osannut arvostaa niin paljon perinteistä asetelmaa, kuin ehkä olisi pitänyt. Tänä päivänä jos lähdetään uutta luomaan, niin luodaan sitten kunnolla uutta.
En minä sillä näitä ajatuksia esille tuo, etteikö Ouramoinen olisi kelpo luettavaa. Se on. Ja nostan hattua kirjailijalle, joka kykenee tämän kaltaisen eepoksen kirjoittamaan, sillä se vaatii taustaosaamista ja taitoa. Minulta löytyy hyllystäni Jyrkäkseltä sekä Uniaika että Rutaimo, jotka jossain vaiheessa pitkin kevättä ajattelin lukea. Nyt kun Ouramoinen on pois alta, ehkä niihin on helpompi sopeutua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat iloinen yllätys!