Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde

Robert Louis Stevensonin Tohtori Jekyll ja herra Hyde on Klassikko isolla koolla. Alkuperäinen englanninkielinen pienoisromaanimittainen teos, The Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde, ilmestyi 1886 ja suomennettunakin jo 1800-luvun puolella 1897. Minun Otavan kustantama versio (60-luvun käännös) kylläkin väittää, että eka käännös olisi ilmestynyt vasta 1911 nimellä Salaperäinen ovi, mutta kyseessä on ilmeisesti ensimmäinen painos kyseiseltä kustantajalta. Millainen varsinainen ensimmäinen käännösversio lie ollut laadultaan, ehkä se löytyy jostain todettavaksi. Ainakin Salaperäinen ovi on saatavilla Project Gutenbergista.

Tarinan kerronta kulkee tohtori Henry Jekyllin ystävän ja asianajajan Gabriel John Uttersonin näkökulmasta, kun tämä lähtee selvittämään miksi kunnioitetun ystävän käytös on muuttunut omituiseksi ja mikä yhteys hänellä on pahamaineiseen, Lontoo kadulla öisin tapahtuneisiin hämäriin tapahtumiin yhdistettyyn rujoon herra Edward Hydeen. Utterson epäilee Jekyllin joutuneen rikoksen uhriksi, mutta totuus onkin huomattavasti kamalampi.

Kirjassa on voimakas viktoriaanisen ajan käyttäytymiseen liittyvä sävytys, hyvän ja pahan erottaminen ja moraalisuus, sekä myös kaksinaismoraali: ulkoisen kunniallisuuden ja sisäisen himon kaksintaistelu. Sen voi tulkita allegorisena yksilön sisäisenä kamppailuna tai kirjaimellisesti kauhutarinana siitä miten kunnianhimoisen tiedemiehen järjenhiven pettää. Jekyllia ja Hydea on varmasti pohdittu yhdessä jos toisessakin akateemisessa tutkielmassa ja luonnollisesti myös sen vaikutusta kirjallisuuteen yleensäkin on tarkasteltu. Ja onhan se vaikuttanut. Kirja on inspiroinut lukuisia muita kirjailijoita, teatterikäsikirjoittajia/ohjaajia, elokuvantekijöitä, taiteilijoita jne.

Jekyll ja Hyde oli suosittu jo aikanaan, eikä sen suosio ole vähentynyt tänäkään päivänä. Wikipedia osaa kertoa, että tarinasta olisi tehty mm. yli 123 filmiversiota. Itse olen onnistunut näkemään ainakin John Barrymoren tähdittämän mykkäelokuvan, vuoden 1941 Spencer Tracy -version, Jerry Lewis -parodian, Christopher Leen pääosittaman version 70-luvun alusta sekä Mary Reillyn, joka kertoo vastaavan tarinan. TV:n puolelta tulee mieleen ensisijassa BBC:n modernisoiman ja James Nesbittin näyttelemä Jekyll. Varmaan muitakin versioita on kohdalle osunut, vähemmän mieleenjäävästi.

Tohtori Jekyll ja herra Hyde kuvaa yläluokkaista Lontoota. Rikollisuus liittyy pimeisiin katuihin ja pahuus näkyy Hyden ulkomuodon rujoutena. Tavallaan käsite pahuuden näkymisestä ulkoisesta olemuksesta poikennee siitä, mitä esimerkiksi Mary Shelley omassa tohtori Frankensteinin luomassa hirviössään tahtoi kertoa. Sekin teos tosin pitäisi lukea uusiksi, sillä muistikuvat ovat häilyviä. Kuten aikalainen H.G. Wells, myös Stevenson on sisällyttänyt oman aikakautensa tieteellistä ja kulttuurista ilmapiiriä teokseensa, lisättynä kristillisellä maailmankuvalla, mikä on kiehtovaa tämänkin päivän näkökulmasta, joskin kohtalaisen naiivia. Jekyllin pahuus on enemmänkin moraalin puutetta, eikä Hydekään oikeasti shokeeraa verrattuna siihen miten pahuus kuvataan nykykirjallisuudessa tai elokuvamediassa (esim. Hannibal).

Klassikkona Tohtori Jekyll ja herra Hyde on ehdottomasti pakkolukemista.