Neil Gaiman: Tähtisumua

Pidin Tähtisumua-elokuvasta. Yleensä pyrin lukemaan kirjan ennen elokuvaa, mutta jostain syystä tulin katsoneeksi tässä tapauksessa elokuvan paljon ennen kuin tartuin lopulta kirjaan. Neil Gaimanin Stardust julkaistiin vuonna 1999 ja suomennos ilmestyi 2000. Elokuva valmistui 2007 ja Gaiman oli siinä tuottajana ja lausunnoista päätellen hyväksyi käsikirjoittajien kirjaan nähden tekemät lisäykset ja muutokset. Minulla on kirjasta vuoden 2007 pokkaripainos elokuvakannella, mistä en kovastikaan pidä, mutta omistan kirjan myös alkuperäiskielisenä ja Charles Vessin kuvittamana ja se on upea! Liitän kirjan 2015 aakkoshaasteen G-kirjaksi ja I Spy Challenge 2015 -haasteen kohtaan 12 eli Celestial Body (tähti).

Voittaakseen ihastuksensa sydämen, Tristran Thorn lupaa noutaa tälle maalaiskylää ympäröivän Muurin toiselta puolen, haltioiden maasta taivaalta pudonneen tähden. Tristranilla on omassa menneisyydessä jo linkki maahan, ja kun hän lähtee toteuttamaan toivettaan, hän näkee asioita, joita ei osannut kuvitellakaan ja päätyy elämää suurempaan seikkailuun.

Tähtisumua on tunnelmallinen kirja. Siinä on brittiläistä viktoriaanisuutta, satua, taikuutta ja haltiamaa, jossa on tummia sävyjä ja uhkakuvia. On koomisuutta hipovaa valtataistelua ja ikuisen nuoruuden tavoittelua. Monien satujen tapaan tarinan väkivalta on roisia, mutta kirjoitettu lastenkin luettavaan muotoon, vaikka lastenkirjasta ei ole suinkaan kyse. Tristran on välillä hieman kömpelö sankari, jonka seikkailumatka on kasvattava. Vähän niin kuin Bilbo Baggins, mutta ilman matkaseuruetta. Toki matkantekijä törmää aina apureihin siinä missä juonitteleviin vihollisiinkin. Gaiman on pistänyt Tähtisumuun paljon perinteisiä fantasiaelementtejä ihan satuklassioista saakka, mutta mitenkään kliseiseltä tarina ei tunnu. Kiitoksia kirjailijalta satelee mm. Hope Mirrleesille, lordi Dunsanylle ja C.S. Lewisille. Tähtisumua ei missään vaiheessa kasva eeppisiin mittakaavoihin, se on pienimuotoinen ja omalla tavalla verkkainen ja oivaltava. Ja Gaimanin tuttu rouva Hempstock kiertää tässäkin kirjassa. Hauska bongaus.

En voinut olla vertaamatta kirjaa elokuvaan ja osittain elokuva onnistuu paremmin, sillä se on vauhdikkaampi sekä humoristisempi ja lisäykset, kuten kapteeni Shakespeare, eivät suinkaan huonontaneet tarinaa. Myös kolmen noidan kompinaatio, Lilim saa enemmän vahvuutta ja uhkaavuutta elokuvassa, paitsi käsikirjoituksen ansiosta, myös Michelle Pfeifferin hienon roolityön ansiosta. Sen sijaan pidin kirjan Yvainesta enemmän kuin elokuvan, ei sillä, etteikö Claire Danes suoriutuisi ihan hyvin omasta roolistaan. Mutta koskapa romantiikka ei ole minun pirtaani, niin kirja onnistui kahdessa päähahmossa esittämään tarinan siedettävämmässä muodossa. Elokuvan näyttelijäkaarti on hieno aina Ian McKellenin kertojaosuutta myöten.

Pidin kirjan lopusta huikeasti. Se jätti ehkä hieman onton tunteen, mutta juuri sen koin olevan pointti. Elokuva ei päässyt samaan. Suomennos on pääosin ok, mutta muutamat kohdat ja puutteet pistivät silmään. Ensinnäkin Gaimanin ja Vessin omistuskirjoitus on jätetty pois suomennoksesta (ainakin pokkariversiosta). Kuvitettu kirja on omistettu Brian ja Wendy Froudille sekä Alan Leelle. Gaiman on omistanut kirjan myös Gene Wolfelle ja tämän nykyisin edesmenneelle vaimolle, Rosemarylle. Käännösteksti on ajoittain kömpelöä, eikä se tee oikeutta Gaimanin tyylille. Lisäksi siellä täällä on hieman oikaistu tai jätetty jotain suomentamatta. Esimerkkinä kirjan alkupuolelta Tristranin syntymiseen johtanut tilannekuvaus: 

She placed a hundred burning kisses on his face and chest, and then she was above him, straddling him, gasping and laughing, sweating and slippery as a minnow, and he was arching and pushing and exulting, his head full of her and only her, and had he known her name he would have called it out aloud.

Tyttö painoi sata polttavaa suudelmaa pojan kasvoille ja rinnalle ja nousi sitten hajareisin tämän päälle henkeään haukkoen ja nauraen, hikoilevana ja liukkaana kuin pikkukala. Dunstan kohotti selkänsä kaarelle, työnsi ja nautti tytöstä, vain ja ainoastaan tytöstä.

Kiitospuheessa on suomennettuna Gaimanin kiitokset Charles Vessille, jota hän luonnehtii nykypäivän lähimmäksi vastineeksi viktoriaanisille keijukaismaalareille (keijukainen ja haltia ovat kääntäjälle ongelmallisia käsitteitä). Niinpä. Vaan missä ne Vessin piirtämät kuvat, joita ihastella? 

Ei niitä ole käännöksessä, valitettavasti. Olisi ollut hienoa, jos tässäkin Gaimanin kirjassa olisi kuvitusta, kun muutamassa muussakin on. Joka sivun värikuvitus olisi ilmeisesti kuitenkin ollut tyyris tikki suomalaiselle kustantajalle (?), joten ne on jätetty pois. Osa kirjan satumaisuudesta ja varsinkin visuaalisuudesta häviää sen mukana. Joka tapauksessa suositeltava kirja Gaimanilta jälleen kerran.

Aakkoshaasteen G-kirja