Gene Wolfe: Liktorin miekka

Voi huokaus minun blogipäivitysten kanssa. Olen auttamattomasti jäljessä. Luin Liktorin miekan jo helmikuussa, mutta blogiarviota pukkaa kevennettyyn malliin vasta nyt. Eli Liktorin miekka on Gene Wolfen Uuden auringon kirja -sarjan kolmas osa (The Sword of the Lictor, 1982), joka ilmestyi tämän vuoden tammikuussa (jopa ekirjana). Ensimmäisen osan, Kiduttajan varjon, arvio löytyy täältä ja kakkosen eli Sovinnontekijän kynnen arvio täältä. Liitän kirjan osaksi I Spy Challengea kohtaan 8. Weapon (miekka).

Severian saapuu Traakiaan, vuorensolassa sijaitsevaan laaksokaupunkiin, jossa hän ottaa liktorin hommat haltuunsa. Menneisyys painaa Dorcasin mieltä ja hän haluaa selvittää sen itselleen. Hänen ja Severianin polut erkanevat ja Severian toistaa vanhoja kaavojaan ja joutuu pakenemaan suunnaten pohjoisen vuorille peleriinien perään palauttaakseen Sovinnontekijän Kynnen niille, joille se hänen mielestä kuuluukin. Hän kohtaa mm. vanhan vihollisen ja uhriensa mieliä ahmivan alzabo-pedon ja joutuu huolehtimaan nuoresta pojasta, jolla on sama nimi kuin hänellä. Rankat koettelemukset eivät jätä häntä matkan jatkuessa, eikä menetyksiltä voi säästyä.

Liktorin miekan kanssa minulle kävi hieman samalla lailla kuin Daniel Abrahamin The Long Price Quartet -sarjan kanssa (A Shadow in Summer & A Betrayal in Winter ja An Autumn War & The Price of Spring). Ykkös ja kakkos osat olivat hienoja kokemuksia, kolmas osa veti jalat alta. Luin osia Liktorin miekasta uudelleen tätä arvion kirjoittamista varten, jotta yksityiskohtia palautuisi mieleen, ja jouduin toteamaan, että vahva positiivinen ensivaikutelma vain kasvoi. Wolfe on edelleen kirjailija, jonka tarinallisia ratkaisuja en osaa ajoittain vaalia, mutta onhan tämä pirun hienoa tieteisfantasiaa. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.

Severian muuttuu siedettävämmäksi kaikessa ristiriitaisuudessaan ja alkaa jopa tuntua "Sormuksen ritarilta" Kynnen vaikutuksen alta. Tolkienko lie vaikuttanut kirjailijaan, kun muistakin yhtymäkohtia saattoi huomata. Joka tapauksessa, pikku-Severian tuo tarinaan lisätunnetta aidolla tavalla ja kerronta oli vähemmän suoraviivaisen arvoituksellista. Tekstin kauneus on kuitenkin säilynyt. Kirja on ehdottomasti paras tähän mennessä ilmestyneistä ja joitain palkintoehdokkuuksiakin se saavutti. Taisi jotain voittaakin silloin 80-luvun alussa.

Olen edelleen sitä mieltä, että tämä sarja pitäisi lukea yhtenäisenä tarinana ja useamman kerran sen sisältämän monikerroksellisuuden ja symbolisuutensa vuoksi, jotta se avautuisi kunnolla. Taustalla jokin kaivertaa ja kaihertaa mieltäni:

"Kun tajusin poikasena ensimmäisen kerran, että kuun vihreä kehä oli itse asiassa eräänlainen saari taivaalla ja sen värit olivat peräisin nykyään jo ikivanhoista metsistä, jotka oli istutettu ihmiskunnan varhaisimpina aikoina, minussa syntyi pyrkimys päästä sinne, ja olin alkanut kaivata myös maailmankaikkeuden muille maailmoille saatuani tietää niiden olemassaolosta. Luovuin toiveestani osana (niin kuvittelin) aikuistumistani, kun sain tietooni, että vain mittaamattoman paljon minua ylempiarvoiset onnistuivat koskaan poistumaan Urdilta."

Saanko vastauksen viimeisessä osassa (The Citadel of the Autarch), joka toivottavasti ilmestyy ensi vuoden alussa suomeksi? Abrahamsin The Long Price Quartet -sarja sai mielestäni tyydyttävän loppuratkaisun viimeisessä kirjassa – ja odotin siltä Todella paljon (kumpa joku tajuaisi suomentaa sarjan!). Tämän sarjan neloseen on myös ladattuna odotuksia. Kirjahyllystä odottaa jostain maailman kolkasta käsiin saatu kirjanen The Castle of the Otterkin, jossa Wolfe ilmeisesti selittää maailmaansa ja vastaa sarjasta esitettyihin kysymyksiin. Varmasti teos ihan paikallaan, mutta en uskalla lukea sitä ennen viimeisen kirjan ilmestymistä.

Kovin harva tuntuu lukeneen tämän teoksen, mutta ainakin Booksyn Booking it some more -blogista löytyy arvio sekä Sovinnontekijän kynnestä että Liktorin miekasta. Allekirjoitan.