British Fantasy Society julkaisi tänään tämän vuotiset palkintoehdokkaansa. Romaanikategoriassa jaetaan kaksi palkintoa; August Derleth -palkinto parhaalle kauhukirjalle ja Robert Holdstock -palkinto parhaalle fantasiakirjalle. Tässä osa kategorioista, loput kuten sarjakuva ja tv/elokuva-ehdokkaat löytyy tämän linkin takaa.
Fantasia-romaani:
Breed, KT Davies
City of Stairs, Robert Jackson Bennett
Cuckoo Song, Frances Hardinge
A Man Lies Dreaming, Lavie Tidhar
The Moon King, Neil Williamson
The Relic Guild, Edward Cox
Kauhu-romaani:
The End, Gary McMahon
The Girl With All the Gifts, M.R. Carey (arvostelu)
The Last Plague, Rich Hawkins
No One Gets Out Alive, Adam Nevill
Station Eleven, Emily St John Mandel
The Unquiet House, Alison Littlewood
Pienoisromaani:
Cold Turkey, Carole Johnstone
Drive, Mark West
Newspaper Heart, Stephen Volk
Water For Drowning, Ray Cluley
Novelli:
A Change of Heart, Gaie Sebold
The Girl on the Suicide Bridge, J.A. Mains
Ptichka, Laura Mauro
A Woman’s Place, Emma Newman
Antologia:
The Alchemy Press Book of Urban Mythic 2, ed. Jan Edwards and Jenny Barber
Horror Uncut: Tales of Social Insecurity and Economic Unease, ed. by Joel Lane and Tom Johnstone
Lightspeed: Women Destroy Science Fiction Special Issue, ed. Christie Yant
The Spectral Book of Horror Stories, ed. Mark Morris
Terror Tales of Wales, ed. Paul Finch
Kokoelma:
Black Gods Kiss, Lavie Tidhar
The Bright Day Is Done, Carole Johnstone
Gifts for the One Who Comes After, Helen Marshall
Nick Nightmare Investigates, Adrian Cole
Scruffians! Stories of Better Sodomites, Hal Duncan
Palkinnot jaetaan FantasyConissa 25. lokakuuta, 2015.
Kaksi vuotta on vierähtänyt viimeisimmästä Kirjasta elokuvaksi -katsauksestani ja jotain on tässä välissä tapahtunutkin. Aikaisemmat kirjoitukseni aiheesta löytyy seuraavien linkkien takaa:
Osasta näkemistäni elokuvista olen kirjoittanut erikseen, monia valmistuneista en ole nähnyt. Useat käsitellyt kirjasovitukset eivät ole edenneet ollenkaan. Kirjasta elokuvaksi/tv-sarjaksi on joskus todella hidasta puuhaa, eikä kaikki edes toteudu optioista huolimatta.
Startz on kuitenkin vihdoin näyttänyt virallisesti vihreää valoa Neil Gaimanin American Godsille eli Unohdetuille jumalille ja tv-sarja on ottanut harppauksen eteenpäin toteutuksessa. Gaiman kuuluu tuotantoporukkaan, joten jälki saattaa olla kelpoistakin. Yllätys, yllätys: minäpä en ole vieläkään lukenut kirjaa, mutta onneksi tv-sarjan tähtäimessä on vuoden 2016 loppupuolisko, joten tässä on vielä aikaa.Gaiman on kynäillyt myös tarinan nimeltä How to Talk to Girls at Parties, jota ollaan nyt siirtämässä elokuvaksi. Kuvaukset alkavat syksyllä ja universumin vaarallisimmassa paikassa, Croydonissa, seikkailee pääosissa Nicole Kidman. Hmm.
Viime syksynä Neil Gaiman vahvisti myös Anansi Boysin (Hämähäkkijumala) brittitoteutuksen mahdolliseksi useampi osaiseksi minisarjaksi, jossa olisi tunnin jaksot. Muita mahdollisia Gaiman teoksiin pohjautuvia filmatisoineja valkokankaalle tai telkkariin ovat Sandman, Hansel & Gretel (arvostelu), The Ocean At the End of the Lane (arvostelu), The Graveyard Book (Hautausmaan poika) sekä The Books of Magic, Interworld, Signal to Noise ja Good Omens (Hyviä enteitä). Näitähän riittää.
En ole ollut erityisemmin kiinnostunut Lev Grossmanin The Magicians -trilogiasta, mutta SyFy on ollut ja toteuttaa tv-tuotannon. Sarjan ensimmäisen kirjan pohjalta valmistuu 12 jaksoa ja pääosissa on Jason Ralph. Traileri löytyy täältä.
Luin Madeleine L’Englen A Wringle in Timen (Hyppy ajassa) jokunen vuosi sitten, ja kirjassa oli hyviäkin puolia, joskin ihan ei kolahtanut. 2003 tehty tv-elokuva ei ollut kovinkaan onnistunut, joten saa nähdä mitä jälkeä Disney saa aikaiseksi uusinnassa, jos yleensä saa aikaiseksi mitään. Käsikirjoitusvaiheessa ollaan vielä. Viimeisin Disney-leffa oli niin ärsyttävä kokemus, että enpä tiedä haluaisinko tätä nähdä muuta kuin genresivistyksen vuoksi.
Wolfgang Petersen on lähtenyt johdattamaan John Scalzin Old Man’s War -maailmaan pohjautuvaa Ghost Bricadesia kohti tuotantoa. Projekti oli välillä hyllyllä, mutta ilmeisesti kohti uutta yritystä ja tv-sarjaa mennään.
Arthur C. Clarken Childhood’s Endin eli Lapsuuden lopun (arvostelu) siirtäminen 6 tuntiseksi minisarjaksi on toteutunut. Ensimmäinen traileri on katsottavissa ja sarjan esitys alkaa SyFylla joulukuussa 2015. Sarjan kotisivut löytyy täältä. Näyttelijöinä mm. Mike Vogel ja Charles Dance. Tämä on must!
Pikku prinssi (arvostelu) on animoitu jo aiemminkin, mutta huhtikuussa esiteltiin Cannesin elokuvafestivaaleilla uuden 3D-version traileri ja Ranskassa elokuvan voi nähdä jo parin viikon kuluttua. Kuuluisia nimiä löytyy ääninäyttelijöiden joukosta. Traileri katsottavana täällä.
J.K. Rowlingin Fantastic Beasts and Where to Find Them -kirjasen elokuvasarjan kuvaukset alkavat syksyllä, pääosissa Eddie Redmayne ja Katherine Waterston. Ensimmäinen 3D-leffa ilmestyy marraskuun 18. päivänä 2016. Odotan tätä todella paljon, sillä J.K. Rowling on itse käsikirjoittamassa elokuvaa.
M.R. Careyn kohtalaisen hyvä post-apokalyptinen zombietrilleri, The Girl with All the Gifts (arvostelu) kääntyy elokuvaksi nimellä She Who Brings Gifts. Kuvaukset ovat ilmeisesti alkaneet ja pääosissa on uusi kasvo 12-vuotias Sennia Nanua. Tutumpia näyttelijöitä edustavat Gemma Arterton, Paddy Considine ja Glenn Close. Odotan kiinnostuneena, mutta suosittelen lukemaan kirjan ensin. Tulisikohan kirja suomeksikin, hitti kun on, ja elokuvakin tulossa...
En ole juurikaan kiinnittänyt katsauksissani huomiota sarjakuvien elokuvasovituksiin, mutta nyt on tullut vastaan yksi, jonka otan esille. Ranskalainen science fiction-sarjakuva Valérian and Laureline (Pierre Christin ja Jean-Claude Mézières) on saanut Luc Bessonin innostumaan ja ottamaan seuraavaksi projektikseen. Vaikka Dane DeHaan and Cara Delevingne, joita pääosiin kaavaillaan, eivät varsinaisesti saa minua innostumaan, enkä ole sarjakuvaankaan vielä tutustunut, niin tätä voinee muiden innokkaiden reaktioiden perusteella kuitenkin odottaa. Pitänee etsiä suomennetut sarjakuvat jostain käsiin.
James S.A. Coreyn The Expanse-sarja on edennyt jo pitkälle ja SDCC:ssa tässä kuussa julkaistiin traileri, jonka voi katsoa täältä. 10-osainen sovitus saapuu SyFy-kanavalle joulukuussa. Vaikka en niin ihastunutkaan itse sarjan ensimmäiseen kirjaan, Leviathan Wakesiin (arvostelu), niin olen kiinnostunut näkemään tv-version. Ehkä jopa lukemaan seuraavan osankin.
Vaan avaruusoopperan suurin tulossa oleva hitti on The Martian ja Matt Damon. Kirja oli viihdyttävä (arvostelu) ja traileri kiinnostava, joten eiköhän se tule nähtyä. Ensi-ilta koittaa lokakuussa Suomessa. Suosittelen jälleen lukemaan kirjan ennen leffaa.
Dan Wellsin kauhukirjallisuutta edustava I am not a Serial Killer oli kohtalaisen paljon esille ilmestyttyään ja taisi olla palkinnoillakin. Elokuvaa on työstetty viitisen vuotta, mutta vasta nyt on valittu näyttelijäkaartia.
Philip K. Dickin tuotannon filmatisointi jatkuu ja ensimmäinen näyte Man In the High Castlesta (Oraakkelin kirja) on julkaistu. Kyseessä on Amazonin tuotantoa, enkä oikein tiedä onko se nähtävissä toteutuessaan myös Eurooppassa, mutta jos on niin pitäähän se katsoa. SDCC:ssa julkaistu traileri on katsottavissa esim. Tor.comin kautta. Kirjan suomennos pitäisi ehtiä lukea ennen syksyä.
Ann Leckien Ancillary Justice (arvostelu) on optioitu tv-sarjaksi. Siitä on vielä pitkä matka toteutukseen, joten saa nähdä toteutuuko. Kim Stanley Robinsonin Mars-trilogia on saanut sekin tuulta purjeisiin Game of Thrones tuottajan Vince Gerardiksen ja Spike TV:n ansiosta.Tv-sarjaa odotellessa.
Andrzej Sapkowskin Witcher-sarja (Noituri) olisi Twitter-viestin mukaan elokuvasovitettavana Tomasz Baginskin käsissä. Olen erittäin varautunut tämän suhteen. Minun mielikuvani Geraldista ei kestä paljoa muutoksia. Anne McCaffreyn Pern-sarjaa on yritetty jo kauan muuttaa visuaaliseen muotoon ja nyt Warner Bros on optioinut sarjan tehdäkseen siitä mahdollisen tuoteperheen. Saas nähdä. En ollut innostunut kirjoista (arvostelu), enkä myöskään ajatuksesta elokuva-sarjasta.
Margaret Atwood saa myös osakseen huomiota. Darren Aronofsky on työstämässäMaddAddam-trilogiaa HBO:lle tv-ruudulle.Olemmeko innoissamme? En osaa sanoa, vaikea materiaali työstettäväksi. Ja sitten Patrick Rothfussin The Name of the Windin huhutaan tulevan tv:seemme. 20th Century Fox on optioinut tv-oikeudet ja sarjaa pukkaa jos pukkaa.
Pienenä bonuksena vielä yksi eeppinen avaruusscifipätkä, joka ei varsinaisesti pohjaudu kirjaan, vaikkakin on mytologinen kirjallisuuden hahmo. Ruairi Robinsonin Leviathan -lyhyt filmi herätti huikeaa suosiota ja nyt se ollaan siirtämässä pitkäksi elokuvaksi Neill Blomkampin ja Simon Kinbergin toimesta. Katsotaan millaista jälkeä syntyy, mutta tämä reilun kolmen ja puolen minuutin pätkä on huikea sekä tunnelmaltaan että visuaalisesti. Katsokaa!
Mitä unohtui? Vinkkejä tulevista kirjojen sovituksista isoille tai pienille ruuduille otetaan kiinnostuneena vastaan.
Saki eli Hector Hugh Munro (1870-1916) oli minulle tuntematon kirjailija ennen Vaskikirjojen tämän vuoden tammikuussa julkaisemaa kokoelmaa Avoin ikkuna ja muita tarinoita. Kokoelma sisältää 13 lyhyttä tarinaa sekä Erkka Leppäsen kirjoittaman esipuheen kirjailijasta. Esipuheessa valotetaan Sakin kirjallisia ansioita ja tyyliä, joskin kirjailijan yksityiselämä on hyvin vähäisten tietojen varassa, sillä kertoman mukaan hänen sisarensa hävitti henkilökohtaiset kirjoitukset Sakin kuoleman jälkeen. Minulla on kokoelmasta ekirjaversio.
Esipuhe (Erkka Leppänen)
Reginald helmasynneistä: Nainen, joka kertoi totuuden (Reginald
on Besetting Sins: The Woman Who Told the Truth, 1904)
Gabriel-Ernest (Gabriel-Ernest, 1910)
Laploshkan sielu (The Soul of Laploshka, 1910)
Tobermory(Tobermory,
1911)
Sredni Vashtar(Sredni Vashtar, 1911)
Villiä musiikkia (The Music on the Hill, 1911)
Armon ministerit (Ministers of Grace, 1911)
Laura (Laura, 1914)
Avoin ikkuna (The Open Window, 1914)
Tarinankertoja (The Story-Teller, 1914)
Cernogratzien sudet (The Wolves of Cernogratz, 1919)
Siili (The Hedgehog, 1919)
Helvetillinen parlamentti (The Infernal Parliament, 1924)
Reginald on yksi
toistuvista hahmoista/kertojista Sakin novelleissa ja yksi on päätynyt tähän
kokoelmaankin. Reginald helmasynneistä kertoo satiirisen tarinan naisesta,
jonka totuuden puhuminen aiheuttaa närää puheiden kohteeksi joutuvissa. Tarina
on sinänsä hauskaa naljailua, mutta loppuosaa en ymmärtänyt suomennoksesta
lainkaan. Ehkä siinä on käytetty suomenkielistä sanontaa tai ilmaisua, mikä
minulle on täysin outo, mutta Nainen (isolla kirjoitettuna) viittaa koko
tekstin ajan totuudenpuhujaan, kun taas ”she” alkuperäisessä tekstissä kokkiin
ja sanaleikkiin: The cook was a good cook, as cooks go; and as cooks go she
went. Käännös: Kokki oli kokiksi hyvä, joten Nainen lähti hyvin. Käännöksen
vuoksi ainakin minulta meni viimeisen lauseen juju kokonaan ohi. Onneksi tarina
löytyi Project Gutenbergista tarkistettavaksi englanniksi.
Gabriel-Ernest
kertoo kunnanvaltuutettu/rauhantuomari Van Cheelesta, joka törmää outoon
poikaan, joka herättää pelottavia epäilyksiä. Laploshkan sielussa
mieshenkilölle aiheutuu päänvaivaa keppostelun jälkeen kuolevalle
kitupiikkituttavalle jääty kahden frangin velka ja Tobermoryssa puolestaan
puhumaan oppinut tarkkailevainen kissa aiheuttaa huolestumista hienoston
parissa, kun herkät salaisuudet uhkaavat tulla julkisuuteen. Sredni Vashtarissa
poika saa salaiseksi lemmikikseen hilleri/frettijumalan ja esittää tälle
toiveita ikävän serkkuholhoojansa suhteen. Ensimmäinen ja viimeinen näistä
tarinoista menee kauhun piikkiin ja kahdessa keskimmäisessä on
yhteiskuntasatiiria, jossa kolhitaan hyväosaisia ja heidän
kaksinaismoraalistakin tapakulttuuriaan.
Sredni Vashtarin
voi katsoa vuonna 1940 tehtynä mustavalkoisena reilun 10 minuutin pituisena
lyhytelokuvana
tai myös värillisenä vuoden 2013 versiona. Muitakin Sakin novelleja on filmatisoitu
(Hector Hugh Munro IMDb:ssa).
Villiä musiikkia
on myös kauhutarina, jossa nainen uhmaa itseään Pania, joka puolestaan näyttää julman
mahtinsa. Armon ministereissä nuori herttua kutsuu enkelit ottamaan julkisen
vallan hankalimmat edustajat valtaansa, mistä seuraa varsin muuttunut ja hauska
tilanne, kun alkuperäiset persoonat siirtyvät väliaikaiselle eläkkeelle
eläimiin. Sakin huumori pujahtaa esiin melkein huomaamatta, mutta sitäkin
terävämpänä ja perin brittiläisenä, kuten Armon ministereissä:
[Nuori Scaw'n
herttua] oli kiihkomielisen ja tiukan uskonnollinen omalla
mystiskäytännöllisellä tavallaan, joka oli säilynyt koskemattomana ja
horjumattomana poikaiän huikentelevaisten vuosien läpi. Hänen perheensä oli
tietenkin huolissaan asiasta vaikkakin tekemättä siitä numeroa.
”Valitettavasti
se voi vaikuttaa hänen bridgenpeluuseensa”, hänen äitinsä sanoi.
Tai Laurassa:
...”tiedättekö
oliko hänen suvussaan mielenvikaisuutta?”
”Mielenvikaisuutta?
En ole kuullut mitään sellaisesta. Hänen isänsä asuu West Kensingtonissa, mutta
uskoakseni hän on muuten tervejärkinen.”
Sopii vain
miettiä mikä Länsi-Kensingtonissa aiheuttaa moisen naljautuksen. Liekö se oli
jonkin sortin boheemia, taiteilijoiden aluetta 1800-luvun lopulla, sillä
ainakin Edward Elgar ja William Butler Yeats asustivat tuolloin siellä.
Laurassa kuoleva nainen pohtii siirtymistä eläimen hahmoon kuoleman jälkeen ja ystävä
toteaakin mitä sen jälkeen tapahtuu. Nimikkonovellissa Avoin ikkuna rouva
Sappletonin luo vierailulle saapunut mies saa kokea pelottavan hetken, kun rouvan
vuosia sitten kuolleet mies ja kaksi veljeä palaavat metsästyretkeltä. Ovela
lyhyt tarina, jossa lopussa huvittava jippo. Tarinankertoja on hauska kertomus
junassa matkustavista vallattomista lapsista, joita on vaikea saada pysymään
hiljaa, kunnes poikamies kertoo heille tarinan, jota täti pitää sopimattomana.
Loppu on kultaa. Hihittelin sille innoissani.
Cernogratzien
susissa legendan mukaan Cernogratzien linnan metsän läheisyydessä sudet ulvovat
kun suvun jäsen kuolee. Asetelmassa kotiopettaja väittää olevansa suvun
jälkeläisiä, mikä ärsyttää hänen työnantajiaan, linnan nykyisiä omistajia,
paronia ja paronitarta. Siilissä on myös
läsnä legenda hirtetyn miehen kummituksesta ja selvännäkijätär sen lopulta
näkeekin siilin hahmossa. Kokoelman viimeisessä tarinassa, Helvetillisessä parlamentissa, Bidderdale päätyy
Helvettiin vierailulle ja tutustuu paikan parlamenttiin. Sakin sarkasmin
kohteena ovat jälleen snobi yläluokka, politiikot ja naispuoleiset ihmiset,
lähinnä tädit.
Kaikki kokoelman
novellit ovat hyviä tai erittäin onnistuneita. Joidenkin kohdalla piti lukea
kahdesti ennen kuin ihastuin kirjailijan terävään sanailuun. Kauhuelementeistä tuli vain plussaa. Suomennokseen on
jäänyt parantamisen varaa, mutta silti ehdottomasti suosittelen, jos satiirinen
brittihuumori muutenkin puree ajasta riippumatta.
2015 Aakkoshaasteen H-kirja sai minut tarttumaan elämäni toiseen M. John Harrisonin kirjaan, kolme vuotta Nova Swing -kokemuksen jälkeen (arvostelu). Myös Vankityrmiä ja Louhikäärmeitä -blogin Jonaksen kirjoitus viime syksyltä muistutti kirjan olemassaolosta ja lukemattomuudesta. Pastellikaupunki (The Pastel City (1971), suom. 1996) ei ollut minulle lukukokemuksena yhtään sen helpompi kuin Nova Swingkään, mutta toisaalta hyvin erilainen.
Kirja aloittaa Harrisonin Viriconiumin maailmaan liittyvän sarjan. Maan olosuhteet ovat dystopiset, sivilisaation raunioita luonnonvarojen ehtymisen jälkeen myrkyllisini soineen ja suurine autiomaineen. Viriconiumin kuningaskunta, Pastellikaupunki, on tulevaisuuden Maan viimeinen kulttuurin keskus, jota hallitsee isänsä kuoleman jälkeen nuori kuningatar Jane, Mehvet Nian. Kuningasisän kokoama persoonallinen soturijoukko lähtee puolustamaan nuorta hallitsijaansa ja kaupunkia kilpailevaa hallitsijaehdokasta ja pohjoisen mekaanisia barbaareja vastaan välttämättömyyden pakosta pelastaaksen mitä vielä pelastettavissa on. Pastellikaupunki on tieteisfantasiaa, jossa fantasiamaailman kaltaiset päähahmot ja asetelmat on sijoitettu science fictionmaiseen maailmaan ja onnistuneesti, sanoisin. Tarinan sankarihahmot ovat rosoisia, menneisyyden muovaamia, kaikkea muuta kuin puhtaasti sankarimaisia. Sofistikoitunut miekkamies tegeus-Cromis, palkkasoturi Birkin Grif ja kääpiö Tomb etunenässä ovat (varsinkin 60-70-lukujen) westernien hahmojen haikuja, joten ehkäpä aikakausi näkyy tarinan tyylissä enemmän kuin osaan kirjallisuuden perusteella arvioida. Joka tapauksessa pystyn erottamaan hahmojen syvyydet ja raakamaisen traagisuudenkin (lukuunottamatta naishahmoa, joka on mitä on), mutta se ei tee niistä minulle yhtään sen helpommin sulateltavia. Lukiessa tuli mielleyhtymä Michael Moorcockin hahmoihin, pääasiassa Elriciin, ja kävi samoin kuin Elricin kanssa - hahmot eivät päässeet pinnan alle.
Sen sijaan maailma pääsi. Käännöksessä on herkkä jälki, teksti on kauniin kuvailevaa ja upottavaa. Välillä ehkä liiankin kanssa, mutta silti koboltinsininen taivas, kylmää smaragdinvihreää tulta hohtavat Nimitähdet, jotka loistavat taivaalla muodostaen kaksi sanaa unohdetulla kielellä, kolean valppauden leiman omaavat rakennukset, umbran ja okran värinen autiomaa jne. ovat hienoa, kylmiä väreitä kauneudessaan aiheuttavaa dystopista maailmankuvausta yksityiskohdissaan. Hieno on myös se kauhukuva geteit chemositeista, elämää vihaavista vihollisista, jotka saavat alkunsa ravintotankeissa.
Hieman kahtaalle Pastellikaupunki vetää, pidin maailmasta, mutta hahmot eivät sytyttäneet. Valitettavasti Viriconiumin jatkoja ei ole suomennettu, sillä en ole varma saanko aikaiseksi lukea sarjaa pidemmälle englanniksi, vaikka mieli tekisi nähdä millaiseksi jälki muuttuu, kun julkaisuvuosikymmen vaihtuu toiseksi. Harrisonilta on toki vielä muutamia muita käännettyjä teoksia lukematta. Palaan niihin jonain päivänä.
Robert Louis Stevensonin Tohtori Jekyll ja herra Hyde on Klassikko isolla koolla. Alkuperäinen englanninkielinen pienoisromaanimittainen teos, The Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde, ilmestyi 1886 ja suomennettunakin jo 1800-luvun puolella 1897. Minun Otavan kustantama versio (60-luvun käännös) kylläkin väittää, että eka käännös olisi ilmestynyt vasta 1911 nimellä Salaperäinen ovi, mutta kyseessä on ilmeisesti ensimmäinen painos kyseiseltä kustantajalta. Millainen varsinainen ensimmäinen käännösversio lie ollut laadultaan, ehkä se löytyy jostain todettavaksi. Ainakin Salaperäinen ovi on saatavilla Project Gutenbergista.
Tarinan kerronta kulkee tohtori Henry Jekyllin ystävän ja asianajajan Gabriel John Uttersonin näkökulmasta, kun tämä lähtee selvittämään miksi kunnioitetun ystävän käytös on muuttunut omituiseksi ja mikä yhteys hänellä on pahamaineiseen, Lontoo kadulla öisin tapahtuneisiin hämäriin tapahtumiin yhdistettyyn rujoon herra Edward Hydeen. Utterson epäilee Jekyllin joutuneen rikoksen uhriksi, mutta totuus onkin huomattavasti kamalampi.
Kirjassa on voimakas viktoriaanisen ajan käyttäytymiseen liittyvä sävytys, hyvän ja pahan erottaminen ja moraalisuus, sekä myös kaksinaismoraali: ulkoisen kunniallisuuden ja sisäisen himon kaksintaistelu. Sen voi tulkita allegorisena yksilön sisäisenä kamppailuna tai kirjaimellisesti kauhutarinana siitä miten kunnianhimoisen tiedemiehen järjenhiven pettää. Jekyllia ja Hydea on varmasti pohdittu yhdessä jos toisessakin akateemisessa tutkielmassa ja luonnollisesti myös sen vaikutusta kirjallisuuteen yleensäkin on tarkasteltu. Ja onhan se vaikuttanut. Kirja on inspiroinut lukuisia muita kirjailijoita, teatterikäsikirjoittajia/ohjaajia, elokuvantekijöitä, taiteilijoita jne.
Jekyll ja Hyde oli suosittu jo aikanaan, eikä sen suosio ole vähentynyt tänäkään päivänä. Wikipedia osaa kertoa, että tarinasta olisi tehty mm. yli 123 filmiversiota. Itse olen onnistunut näkemään ainakin John Barrymoren tähdittämän mykkäelokuvan, vuoden 1941 Spencer Tracy -version, Jerry Lewis -parodian, Christopher Leen pääosittaman version 70-luvun alusta sekä Mary Reillyn, joka kertoo vastaavan tarinan. TV:n puolelta tulee mieleen ensisijassa BBC:n modernisoiman ja James Nesbittin näyttelemä Jekyll. Varmaan muitakin versioita on kohdalle osunut, vähemmän mieleenjäävästi.
Tohtori Jekyll ja herra Hyde kuvaa yläluokkaista Lontoota. Rikollisuus liittyy pimeisiin katuihin ja pahuus näkyy Hyden ulkomuodon rujoutena. Tavallaan käsite pahuuden näkymisestä ulkoisesta olemuksesta poikennee siitä, mitä esimerkiksi Mary Shelley omassa tohtori Frankensteinin luomassa hirviössään tahtoi kertoa. Sekin teos tosin pitäisi lukea uusiksi, sillä muistikuvat ovat häilyviä. Kuten aikalainen H.G. Wells, myös Stevenson on sisällyttänyt oman aikakautensa tieteellistä ja kulttuurista ilmapiiriä teokseensa, lisättynä kristillisellä maailmankuvalla, mikä on kiehtovaa tämänkin päivän näkökulmasta, joskin kohtalaisen naiivia. Jekyllin pahuus on enemmänkin moraalin puutetta, eikä Hydekään oikeasti shokeeraa verrattuna siihen miten pahuus kuvataan nykykirjallisuudessa tai elokuvamediassa (esim. Hannibal).
Klassikkona Tohtori Jekyll ja herra Hyde on ehdottomasti pakkolukemista.
2015 World Fantasy -palkintoehdokkaat on julkaistu ja listassa on pienoisromaanien kategoriassa Pasi Ilmari Jääskeläisen teos Where the Trains Turn eli Missä junat kääntyvät, joka löytyy suomeksi Taivaalta pudonnut eläintarha -kokoelmasta. Olisin tarinaa odottanut jo Hugo-ehdokkaaksi, mutta hugojen suhteen tapahtui omituisia koiranpentujuttuja eli ne menivät miten menivät. Onnittelut Pasille ehdokkuudesta! Hieno saavutus jo sellaisenaan. Mielenkiintoista, että samassa kategoriassa on ehdokkaana myös Mary Rickert, jonka teoksiin vertasin Jääskeläisen novelleja blogiarviossani. En ole lukenut Rickertin tarinaa vielä, mutta aion kyllä. Alla listattuna muidenkin kategorioiden ehdokkaat.
Romaani:
The Goblin Emperor, Katherine Addison
City of Stairs, Robert Jackson Bennett
The Bone Clocks, David Mitchell
Area X: The Southern Reach Trilogy, Jeff VanderMeer
Pidin Tähtisumua-elokuvasta. Yleensä pyrin lukemaan kirjan ennen elokuvaa, mutta jostain syystä tulin katsoneeksi tässä tapauksessa elokuvan paljon ennen kuin tartuin lopulta kirjaan. Neil Gaimanin Stardust julkaistiin vuonna 1999 ja suomennos ilmestyi 2000. Elokuva valmistui 2007 ja Gaiman oli siinä tuottajana ja lausunnoista päätellen hyväksyi käsikirjoittajien kirjaan nähden tekemät lisäykset ja muutokset. Minulla on kirjasta vuoden 2007 pokkaripainos elokuvakannella, mistä en kovastikaan pidä, mutta omistan kirjan myös alkuperäiskielisenä ja Charles Vessin kuvittamana ja se on upea! Liitän kirjan 2015 aakkoshaasteen G-kirjaksi ja I Spy Challenge 2015 -haasteen kohtaan 12 eli Celestial Body (tähti).
Voittaakseen ihastuksensa sydämen, Tristran Thorn lupaa noutaa tälle maalaiskylää ympäröivän Muurin toiselta puolen, haltioiden maasta taivaalta pudonneen tähden. Tristranilla on omassa menneisyydessä jo linkki maahan, ja kun hän lähtee toteuttamaan toivettaan, hän näkee asioita, joita ei osannut kuvitellakaan ja päätyy elämää suurempaan seikkailuun.
Tähtisumua on tunnelmallinen kirja. Siinä on brittiläistä viktoriaanisuutta, satua, taikuutta ja haltiamaa, jossa on tummia sävyjä ja uhkakuvia. On koomisuutta hipovaa valtataistelua ja ikuisen nuoruuden tavoittelua. Monien satujen tapaan tarinan väkivalta on roisia, mutta kirjoitettu lastenkin luettavaan muotoon, vaikka lastenkirjasta ei ole suinkaan kyse. Tristran on välillä hieman kömpelö sankari, jonka seikkailumatka on kasvattava. Vähän niin kuin Bilbo Baggins, mutta ilman matkaseuruetta. Toki matkantekijä törmää aina apureihin siinä missä juonitteleviin vihollisiinkin. Gaiman on pistänyt Tähtisumuun paljon perinteisiä fantasiaelementtejä ihan satuklassioista saakka, mutta mitenkään kliseiseltä tarina ei tunnu. Kiitoksia kirjailijalta satelee mm. Hope Mirrleesille, lordi Dunsanylle ja C.S. Lewisille. Tähtisumua ei missään vaiheessa kasva eeppisiin mittakaavoihin, se on pienimuotoinen ja omalla tavalla verkkainen ja oivaltava. Ja Gaimanin tuttu rouva Hempstock kiertää tässäkin kirjassa. Hauska bongaus.
En voinut olla vertaamatta kirjaa elokuvaan ja osittain elokuva onnistuu paremmin, sillä se on vauhdikkaampi sekä humoristisempi ja lisäykset, kuten kapteeni Shakespeare, eivät suinkaan huonontaneet tarinaa. Myös kolmen noidan kompinaatio, Lilim saa enemmän vahvuutta ja uhkaavuutta elokuvassa, paitsi käsikirjoituksen ansiosta, myös Michelle Pfeifferin hienon roolityön ansiosta. Sen sijaan pidin kirjan Yvainesta enemmän kuin elokuvan, ei sillä, etteikö Claire Danes suoriutuisi ihan hyvin omasta roolistaan. Mutta koskapa romantiikka ei ole minun pirtaani, niin kirja onnistui kahdessa päähahmossa esittämään tarinan siedettävämmässä muodossa. Elokuvan näyttelijäkaarti on hieno aina Ian McKellenin kertojaosuutta myöten.
Pidin kirjan lopusta huikeasti. Se jätti ehkä hieman onton tunteen, mutta juuri sen koin olevan pointti. Elokuva ei päässyt samaan. Suomennos on pääosin ok, mutta muutamat kohdat ja puutteet pistivät silmään. Ensinnäkin Gaimanin ja Vessin omistuskirjoitus on jätetty pois suomennoksesta (ainakin pokkariversiosta). Kuvitettu kirja on omistettu Brian ja Wendy Froudille sekä Alan Leelle. Gaiman on omistanut kirjan myös Gene Wolfelle ja tämän nykyisin edesmenneelle vaimolle, Rosemarylle. Käännösteksti on ajoittain kömpelöä, eikä se tee oikeutta Gaimanin tyylille. Lisäksi siellä täällä on hieman oikaistu tai jätetty jotain suomentamatta. Esimerkkinä kirjan alkupuolelta Tristranin syntymiseen johtanut tilannekuvaus:
She placed a hundred burning kisses on his face and chest, and then she was above him, straddling him, gasping and laughing, sweating and slippery as a minnow, and he was arching and pushing and exulting, his head full of her and only her, and had he known her name he would have called it out aloud.
Tyttö painoi sata polttavaa suudelmaa pojan kasvoille ja rinnalle ja nousi sitten hajareisin tämän päälle henkeään haukkoen ja nauraen, hikoilevana ja liukkaana kuin pikkukala. Dunstan kohotti selkänsä kaarelle, työnsi ja nautti tytöstä, vain ja ainoastaan tytöstä.
Kiitospuheessa on suomennettuna Gaimanin kiitokset Charles Vessille, jota hän luonnehtii nykypäivän lähimmäksi vastineeksi viktoriaanisille keijukaismaalareille (keijukainen ja haltia ovat kääntäjälle ongelmallisia käsitteitä). Niinpä. Vaan missä ne Vessin piirtämät kuvat, joita ihastella?
Ei niitä ole käännöksessä, valitettavasti. Olisi ollut hienoa, jos tässäkin Gaimanin kirjassa olisi kuvitusta, kun muutamassa muussakin on. Joka sivun värikuvitus olisi ilmeisesti kuitenkin ollut tyyris tikki suomalaiselle kustantajalle (?), joten ne on jätetty pois. Osa kirjan satumaisuudesta ja varsinkin visuaalisuudesta häviää sen mukana. Joka tapauksessa suositeltava kirja Gaimanilta jälleen kerran.
Voi huokaus minun blogipäivitysten kanssa. Olen auttamattomasti jäljessä. Luin Liktorin miekan jo helmikuussa, mutta blogiarviota pukkaa kevennettyyn malliin vasta nyt. Eli Liktorin miekka on Gene Wolfen Uuden auringon kirja -sarjan kolmas osa (The Sword of the Lictor, 1982), joka ilmestyi tämän vuoden tammikuussa (jopa ekirjana). Ensimmäisen osan, Kiduttajan varjon, arvio löytyy täältä ja kakkosen eli Sovinnontekijän kynnen arvio täältä. Liitän kirjan osaksi I Spy Challengea kohtaan 8. Weapon (miekka).
Severian saapuu Traakiaan, vuorensolassa sijaitsevaan laaksokaupunkiin, jossa hän ottaa liktorin hommat haltuunsa. Menneisyys painaa Dorcasin mieltä ja hän haluaa selvittää sen itselleen. Hänen ja Severianin polut erkanevat ja Severian toistaa vanhoja kaavojaan ja joutuu pakenemaan suunnaten pohjoisen vuorille peleriinien perään palauttaakseen Sovinnontekijän Kynnen niille, joille se hänen mielestä kuuluukin. Hän kohtaa mm. vanhan vihollisen ja uhriensa mieliä ahmivan alzabo-pedon ja joutuu huolehtimaan nuoresta pojasta, jolla on sama nimi kuin hänellä. Rankat koettelemukset eivät jätä häntä matkan jatkuessa, eikä menetyksiltä voi säästyä.
Liktorin miekan kanssa minulle kävi hieman samalla lailla kuin Daniel Abrahamin The Long Price Quartet -sarjan kanssa (A Shadow in Summer & A Betrayal in Winter ja An Autumn War & The Price of Spring). Ykkös ja kakkos osat olivat hienoja kokemuksia, kolmas osa veti jalat alta. Luin osia Liktorin miekasta uudelleen tätä arvion kirjoittamista varten, jotta yksityiskohtia palautuisi mieleen, ja jouduin toteamaan, että vahva positiivinen ensivaikutelma vain kasvoi. Wolfe on edelleen kirjailija, jonka tarinallisia ratkaisuja en osaa ajoittain vaalia, mutta onhan tämä pirun hienoa tieteisfantasiaa. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.
Severian muuttuu siedettävämmäksi kaikessa ristiriitaisuudessaan ja alkaa jopa tuntua "Sormuksen ritarilta" Kynnen vaikutuksen alta. Tolkienko lie vaikuttanut kirjailijaan, kun muistakin yhtymäkohtia saattoi huomata. Joka tapauksessa, pikku-Severian tuo tarinaan lisätunnetta aidolla tavalla ja kerronta oli vähemmän suoraviivaisen arvoituksellista. Tekstin kauneus on kuitenkin säilynyt. Kirja on ehdottomasti paras tähän mennessä ilmestyneistä ja joitain palkintoehdokkuuksiakin se saavutti. Taisi jotain voittaakin silloin 80-luvun alussa.
Olen edelleen sitä mieltä, että tämä sarja pitäisi lukea yhtenäisenä tarinana ja useamman kerran sen sisältämän monikerroksellisuuden ja symbolisuutensa vuoksi, jotta se avautuisi kunnolla. Taustalla jokin kaivertaa ja kaihertaa mieltäni:
"Kun tajusin poikasena ensimmäisen kerran, että kuun vihreä kehä oli itse asiassa eräänlainen saari taivaalla ja sen värit olivat peräisin nykyään jo ikivanhoista metsistä, jotka oli istutettu ihmiskunnan varhaisimpina aikoina, minussa syntyi pyrkimys päästä sinne, ja olin alkanut kaivata myös maailmankaikkeuden muille maailmoille saatuani tietää niiden olemassaolosta. Luovuin toiveestani osana (niin kuvittelin) aikuistumistani, kun sain tietooni, että vain mittaamattoman paljon minua ylempiarvoiset onnistuivat koskaan poistumaan Urdilta."
Saanko vastauksen viimeisessä osassa (The Citadel of the Autarch), joka toivottavasti ilmestyy ensi vuoden alussa suomeksi? Abrahamsin The Long Price Quartet -sarja sai mielestäni tyydyttävän loppuratkaisun viimeisessä kirjassa – ja odotin siltä Todella paljon (kumpa joku tajuaisi suomentaa sarjan!). Tämän sarjan neloseen on myös ladattuna odotuksia. Kirjahyllystä odottaa jostain maailman kolkasta käsiin saatu kirjanen The Castle of the Otterkin, jossa Wolfe ilmeisesti selittää maailmaansa ja vastaa sarjasta esitettyihin kysymyksiin. Varmasti teos ihan paikallaan, mutta en uskalla lukea sitä ennen viimeisen kirjan ilmestymistä.
Kovin harva tuntuu lukeneen tämän teoksen, mutta ainakin Booksyn Booking it some more -blogista löytyy arvio sekä Sovinnontekijän kynnestä että Liktorin miekasta. Allekirjoitan.
Viime viikonlopun ja alkuviikon aikana jaettiin useita genrekirjallisuuspalkintoja. Niistä meitä lähin on tietysti Archipelaconissa julkistettu Tähtifantasia-palkinnon 2015 voittaja, Terry Pratchettin FC Akateemiset. Muita ehdokkaita olivat:
Kate Atkinson: Elämä elämältä
Robert W. Chambers: Keltainen kuningas
Machado de Assis: Kuolematon ja muita novelleja
Liz Williams: Kultainen lohikäärme
Asiantuntijaraati myönsi palkinnon paitsi Kiekkomaailma-sarjan itsenäiselle teokselle, myös kunnianosoitukseksi Pratchettin elämäntyölle:
"FC Akateemiset on itsenäinen osa Terry Pratchettin (1948–2015) Kiekkomaailma-sarjaa. Palkinto on samalla kunnianosoitus Pratchettin elämäntyölle, jossa kirjailija on yhdistänyt älykkään, ääneen naurattavan huumorin ja yhteiskunnan ilmiöiden pisteliään satiirisen valottamisen.
Hersyvän koominen Kiekkomaailma-sarja on vastalause käsitykselle, että syvällisyys tarkoittaa synkkyyttä. Pratchett haastoi lukijansa ajattelemaan. Läpi sarjan toistuu sanoma kriittisen ajattelun tärkeydestä. Kiekkomaailman asukkaat eivät näe pintaa syvemmälle, vaan lankeavat kerta toisensa jälkeen sanahelinän ja propagandan pauloihin. Elämmekö mekin samanmielisten kuplissa? Uskommeko asioita vain siksi, että olemme lukeneet siitä lehdistä? Terry Pratchett ylisti kirjoissaan mielikuvitusta ja tarinointia, mutta arvosteli elämistä maanpinnasta irrallaan. Omilla teoillamme voimme valita sen mitä olemme ja millaisen maailman haluamme."
Koko perustelun sekä Archipelaconissa luetun kustantantajan tervehdyksen voi lukea yllä olevan linkin kautta.
Locus-palkintoa jaettiin useissa eri kategorioissa ja tässä lyhyesti vain eri kategorioitten voittajat. Muut ehdokkaat voi tsekata täältä.
Science Fiction -romaani Ann Leckie: Ancillary Sword Fantasia-romaani
Katherine Addison: The Goblin Emperor
Esikoiskirja
Mary Rickert: The Memory Garden
Nuorille aikuisille suunnattu kirja
Joe Abercrombie: Half a King
Pienoisromaani
Nancy Kress: Yesterday’s Kin
Pitkä novelli
Joe Abercrombie: Tough Times All Over
Novelli
Amal El-Mohtar: The Truth About Owls
Antologia
George R.R. Martin & Gardner Dozois: Rogues
Kokoelma
Jay Lake: Last Plane to Heaven
Ei-fiktiivinen teos
Jo Walton: What Makes This Book So Great Taideteos
John Fleskes (ed.): Spectrum 21: The Best in Contemporary Fantastic Art Taiteilija
John Picacio
Editoija
Ellen Datlow
Lehti
Tor.com Kustantaja
Tor
Ja sitten se tärkein reaktio:
Heh. You wait nine years for an award and two come along at once...
Rhysling Awardsia on jaettu jo vuodesta 1978 lähtien, mutta enpä ole aiemmin kiinnittänyt asiaan huomiota. Nyt osui silmiini uutinen vuosittain science fiction, fantasia ja kauhurunoudelle jaettavasta palkinnosta. Runot on jaettu pitkiin ja lyhyisiin ja tämän vuotiset voittajat ovat Marge Simonin ”Shutdown” (Short Poem) ja F.J. Bergmanin ”100 Reasons to Have Sex with an Alien” (Long Poem). Muut sijat voi katsoa Science Fiction Poetry Associationin sivulta ja edellisten vuosien voittajien listaa pääsee vilkuilemaan palkinnon arkistosivulta. Mielenkiintoisia nimiä siellä.
Archipelacon tapahtui 25.-28.6.2015 Maarianhaminassa ja paikalle oli kokoontunut lähemmäs 800 ihmistä. Kirjailijakunniavieraana olivat Karen Tidbeck, Johanna Sinisalo ja George R.R. Martin, fanikunniavieraana Parris McBride ja Akateemisena GoHina Gary K. Wolfe. Saavuin paikalle torstai-iltana, mutta varsinaisia ohjelmia pääsin katsomaan vasta perjantaina. Ensimmäisenä pakollisena oli tsekata mitä arvoisat Hugo-asiantuntijakeskustelijat Tommy Persson, Jukka Särkijärvi, Carolina Gómez Lagerlöf ja Kisu Leikomaa olivat mieltä tämän vuoden ehdokkaista. Koskapa en ole saanut itseäni niskasta kiinni ja lukenut ehdokkaita sen kummemmin, niin varsinkin kiinnosti millaisia tuntemuksia lyhyet tarinat herättivät panelisteissa. Keskustelu oli antoisa ja siitä sai vinkkiä mihin keskittyä nyt kun lukuaikaa on enää kuukausi jäljellä ennen äänestyksen deadlinea. ”No awards” tuli esille useampaan kertaan. Tästä tulee mielenkiintoinen äänestystulos.
Hugo-paneeli
Life in Fandomia kuuntelin vain loppuosan, mutta ihan mukavalta muisteloinnilta keskustelu vaikutti Johan Anglemarkin johdolla Gary K. Wolfen, Parris McBriden ja GRRM:n kesken.
Life in Fandom
Johanna Sinisalon osin jopa tunteikas (juuri saatu viisivuotinen taiteilija-apuraha herkisti) kunniavieraspuhe oli innostava ja on aina myös ilo kuulla kirjailijan lukevan omaa tekstiään, tällä kertaa kyseessä oli pätkä Auringon ytimestä.
Johanna Sinisalo
Translating A Song of Ice and Firessa suomeksi Tulen ja jään laulu -sarjaa kääntävä Satu Hlinovsky ja espanjaksi kääntävä Cristina Macia kertoivat Johanna Vainikaisen vedolla omista kokemuksistaan Martinin tekstien parissa. Macia osoittautui hyvin huumorintajuiseksi henkilöksi ja keskustelua oli pääosin hauska kuunnella. Kääntäjät todellakin tekevät melkoisesti työtä, varsinkin sarjan nimien parissa, mistä tuli mainioita esimerkkejä. Mm. Reek-hahmon käännös on tuottanut molemmille kääntäjille päänvaivaa, eikä lopputulos ole täysin tyydyttävä. Pienenä uutisena voinee sanoa, että The Ice Dragon –nuortenkirja (arvostelu) on seuraava suomennoksena ilmestyvä Martinin teos ja Dunk & Egg -kokoelma ilmestyy vuoden tai parin kuluttua (tai jotain).
Translating A Song of Ice and Fire
Martin jutuskeli jonkin verran omassa Reading-tilaisuudessaan ja vastaili myös kysymyksiin. Enpä tehnyt muistiinpanoja, mutta mielestäni mitään uutta ei tilanteeseen nähden tullut ilmi. Martin luki Barristan-luvun The Winds of Winteristä. Kuulin sen ensimmäistä kertaa, mutta Martin on toki lukenut sen muussa yhteydessä aiemminkin. Olen vain yrittänyt tällä kertaa pysytellä pois lähes kaikista näytekappaleista, jotta kirja on ilmestyttyään tuoreen tuntuinen.
George R. R. Martin
Jatkoin kirjailijoiden lukutilaisuuksien kuuntelua ja seuraavana vuorossa oli Anne Leinonen, jonka Pienen rasian jumala tuli kuultua osittain sekä suomeksi Leinosen itsensä lukemana että englanniksi Juha Tupaselan lukemana. Sen verran keskenjäävän tarinan suunta alkoi kiinnostaa, että menin ja ostin suomenkielisen novellikokoelman, jonka nimikkonovellina tarina on. Pitäähän se loppukin saada tietää.
Anne Leinonen ja Juha Tupasela
Minun ohjelmallisen perjantain päätti Dublinin vuoden 2019 Worldcon bidin esittely, jossa paikalla olivat James Shields, Liz Batty ja Sanna Lehtonen. Kannatan Dublinin bidiä, sillä se on Euroopassa ja haluan jälleen Irlantiin hyvällä tekosyyllä. Worldconin pitopaikka vaikutti hyvältä, joskin kohtalaisen pieneltä, ja sijainti ja kulkuyhteydet tuntuivat toimivilta. Dublinilla ei tällä hetkellä ole kilpailijoita, mutta eiköhän niitä ilmesty. Äänestys käydään vuonna 2017 (joka toivottavasti on Helsingin worldcon-vuosi).
Dublin in 2019
Lauantaina missasin The New Icelandic SFF Scenen, mutta ehdin hyvinkin kuuntelemaan islantilaisen Emil Hjörvar Petersenin lukutilaisuutta. Petersen kertoi pitkältikin fantasiamaailmansa taustoja ja työskentelystään sarjan parissa ja luki englanninkielisen esittelypätkän Saga Eftirlifenda -trilogiastaan, joka on mielenkiintoinen historiallinen mytologia/steampunk/fantasia sekoitelma Ragnarökistä selviytyneistä hahmoista. Voisinpa jopa harkita lukevani, jos joskus saadaan englanninnokset. Kirjailija luki myös näytteen islanniksi, mikä ilahdutti suuresti.
Emil Hjörvar Petersen
The Birth of New Latvian Science Fiction and Fantasy (2010-2015) oli alussa suoraan todellisen elämän dystopiaa, kun kirjailija Ieva Melgalve kertoi Latvian SFF-genren olemassa olosta neuvostovallan aikana. Tai olemassa olemattomuudesta. Genrekirjallisuus ei todellakaan kukoistanut Latviassa, eikä se kukoista oikein vieläkään. Maa on aika sulkeutunut yhä fandomiltaan, ja suurin osa kirjoitetuista teoksista on Melgalven mielestä kohtalaisen huonoa. Käännettyjä teoksia ei juurikaan ole ja maan länsimaissa tunnetuin genrekirjailija taitaa olla Tom Crosshill, joka on Finnconissakin nähty. Melgalven kivikauteen sijoittuva fantasiakirja vaikutti itsessään mielenkiintoiselta, mutta sitäpä ei pääse lukemaan, jos käännöksiä ei ilmaannu. Joka tapauksessa genrekirjallisuus nostaa päätään myös Latviassa, sillä onhan heillä on jo kansantaruista koostettu mytologiakin olemassa, joten lisäkuulumisia odotellessa.
Ieva Melgalve
Latviasta Espanjaan ja espanjalaiseen fandomiin sekä vuoden 2016 Euroconiin. Cristina Macia, joka esiintyi aiemmin mm. kääntäjäpaneelissakin, esitteli Ian Watsonin kera hieman millaista meno on Espanjassa ja toki se on hyvin erilaista kuin Latviassa. Macia/Watsonin sanailu oli hauskaa kuunneltavaa ja erittäin hyvää mainosta Barcelonan Euroconille, jonne aion todennäköisesti itsekin osallistua. Puheista kuitenkin pisti korvaan useampaan kertaan, kuinka vähän Espanjassa osataan englantia, ja kuinka espanjalainen fandom ei ymmärrä conin maksullisuutta, eikä välttämättä halua englanninkielistä ohjelmaa. Minulla on kokemusta euroconeista vain yhden conin verran (Dublin), joten en tiedä miten yleisesti asiaan suhtautua, mutta hieman negatiivinen käsitys jäi Barcelonan conista. Hmmm.
Ian Watson ja Cristina Macia
Helsinki in 2017 Worldcon-bidin kohtalonhetket lähestyvät kovaa vauhtia ja Michael Lee, Crystal Huff ja Eemeli Aro käyttivät tämänkin tilaisuuden vielä esitelläkseen hanketta ja vastasivat useisiin kysymyksiin, mm. liikkumiseen, jäsenmaksuun ja ohjelmiin liittyen. Jos Helsinki saa Worldconin, niin ohjelmaa saattaa olla saunassakin, ainakin epävirallisesti. Helsinkiä voi äänestää 10.8.saakka, joten: http://taikakirjaimet.blogspot.fi/2015/05/nyt-voi-aanestaa-helsinkia-worldcon.html
Helsinki in 2017
Naamiaisissa oli erityisesti mukana luonnollisesti Tulen ja jään laulu -hahmot ja niiden suosituimpien lisäksi ilahduttavasti tällä kertaa myös Tarthin Brienne. Alla kuvia porukoista ilman sen kummempia esittelyjä.
Käsittäkseni Loki (kaksoiskuvien toinen oikealta seisovista) voitti , mutta loppukatselmuksessa oli hauskinta katseltavaa mm. Houndin ja Briennen taistelut ja kävipä Brienne hieman pienempienkin kanssa sohimaan (alakuva vasemmalla).
Lauantai-iltana oli Brotherhood without Bannersin allasbileet, jossa mm. Brienne lauloi It’s Raining Dead Menin (kuva alla) ja paikalla olijoita tarkkasivat FBIn erikoisagentit Fox Mulder (jolla on hieman pituusongelmia) sekä Dana Scully. Minulla on yhteiskuva Martinista ja naisista, joilla oli Jon Snow is valonqar -paidat päällään, mutta jääköön se julkaisematta.
Brienne laulaa karaokea
Fox Mulder ja Dana Scully
Sunnuntaini aloitti World of Ice and Fire -keskustelu eli puhuttiin sen nimisestä kirjasta ja sen tekemisestä sekä sisällöstä. Puhujina olivat luonnollisesti George R.R. Martin sekä Westeros-sivuston ja foorumin perustaneet Elio M. García ja Linda Antonsson.
Linda Antonsson, Elio M. García ja GRRM
George R.R. Martin
Sequential Speculation -paneelissa Pete Sutton veti Ninni Aallon, Essi Variksen ja Katja Kontturin keskustelua kuinka sarjakuvat sopivat spekulatiivisen fiktion mediaksi ja millaisia vaikutteita ne ovat saaneet ja antavat muille mediatyypeille. Onko olemassa muutakin kuin supersankareita? Aihe ei sinänsä ole kovinkaan lähellä minun mukavuusaluettani, sillä olen genresarjakuvien maailmassa kovin vihertävä, mutta ihan mielenkiintoisia pointteja tuli esille, joista minäkin jotain ymmärsin.
Sequential Speculation
Petri Hiltusen ohjelma Elokuvien sarjisversiot – turhaa oheisroskaa vai oma taideteoksensa jatkoi aiheesta ja oli hauska. Minulla oli vain harmaa käsitys siitä, että elokuvien pohjalta on tehty sarjiksia, jotka ovat omina tulkintoinaan saattaneet päätyä sittemmin itsekin elokuvien materiaaliksi, joten paljon tuli uutta tietoa. Ymmärsin, että tämä esitys on nähty myös Finnconissa Tampere Kupliissa (ks. kommentit), mutta minulta se on jäänyt aiemmin väliin. Hiltusen omakohtainen historia sarjakuvien parissa on hyvin erilainen kuin omani. Minulla ei ollut saatavilla sarjakuvia (tai kukaan ei johdattanut niiden pariin), mutta elokuviin pääsin kyllä kohtalaisen varhaisessa vaiheessa. Ja ilmeisesti olen saanut katsoa elokuvia ja tv-sarjoja, joita ei ole oikein lapsille edes tarkoitettukaan.
Petri Hiltunen
Revenge of the Daughter of the Bimbo -esityksessä oli hieman teknisiä ongelmia, mutta yleensä ottaen salillinen kuuntelijoita ja katselijoita tuntui viihtyvän Saija Aron esityksen seurassa. Sitä saatiin mitä oli odotettavissakin: outoa, viksahtaneita sekä hauskoja otoksia internetin syövereistä. Nauratti tai ei.
Revenge of the Daughter of the Bimbo
Ja loppu koitti vääjäämättä. Kiitos Archipelaconin järjestäjille hienosta conitapahtumasta. Se oli ehdottomasti kokemisen arvoinen.
Edit: Elion ja Lindan raportit Martinin osuuksista Tukholmasta ja Maarianhaminasta löytyy englanninkielisenä Westerosista. Sieltäpä sisältöinfoa Martinin sanomisista.
