Peter Ackroyd: Edgar Allan Poe: lyhyt elämä

Hieman uhkarohkeasti päätin tänä vuonna osallistua Aakkoshaasteen ja I Spy Challengen lisäksi myös Les! Lue! -blogin lanseeraamaan elämäkertahaasteeseen. Edgar Allan Poe on osittain mystifioitu hahmo, sillä hänen elämänsä viimeisten hetkien kulku ei ole täysin selvillä. Olen lukenut lukuisia Poen novelleja, joitain runoja sekä Arthur Gordon Pymin selonteon suomeksi ja viimeisempänä samaisia tarinoita myös englanniksi steampunk-kuvituksen kera (Steampunk: Poe). Minulla ei ollut kuitenkaan tarkkaa käsitystä millainen hän oli henkilönä ja mitä hän koki elämässään, joten elämäkertahaasteen myötä tuli oivallinen tilaisuus tarttua asiasta tehden vuonna 2008 suomennettuun Peter Ackroydin Edgar Allan Poe: Lyhyt elämä -kirjaan (Poe: A Life Cut Short, 2008).

Kuten elämäkerroissa yleensä, myös Ackroyd luotaa läpi Poen 40-vuotisen elämän tärkeimpiä vaiheita 1800-luvun alkupuolella, joissa kaikissa tuntuu olleen läsnä köyhyys ja kurjuus. Leimaa antaa myös Poen selkeä alkoholiongelma, joka rappeutti hänen fyysistä terveyttään, kuin aiheutti myös jatkuvia epäonnistumisia liiketoimissa ja ideoiden toteuttamisessa. Varsinaisesti kuuluisiksi tulleiden tarinoidensa ja runojensa kirjoittamisen ohessa, hän työskenteli lehtimiehenä, opiskeli ja erosi kadettikoulusta, riitaantui kasvatti-isänsä John Allanin lisäksi kaikkien liikekumppaniensa ja työnantajiensa sekä aikalaistensa seurapiiriläisten kanssa. Hän ei myöskään saavuttanut suosiota muiden kirjailijoiden keskuudessa kärkevien lehtiarvostelujen vuoksi. Poe oli kirjailijana ylimielinen kollegojansa kohtaan, mutta tuntui silti ihmisenä jatkuvasti alistuvan kaikkien edessä ja kerjäävän alituiseen rahaa kirjeitse, joita teoksessa lainataan runsain mitoin.

Minua tökki reippaasti Ackroydin tapa kirjoittaa Poesta. Tuntui kuin olisin lukenut avoimesti väritettyä tekstiä. Luonnollisestikin Ackroyd on kirjailijan tuotannon ihailija, mutta hänellä tuntuu olevan asenne myös moniin Poen tekemisiin. Mm. alkuvaiheessa tuntui kuin hän olisi puolustellut Poen alkoholismia tai peräti kieltänyt sen, vaikka myöhemmissä vaiheissa ei sitä enää kyennytkään tekemään. Tosin hän siinäkin vaiheessa pystyi laittamaan viinanhimon aiheuttamisen varhaisen tilapäisen lapsenvahdin piikkiin, ja perintötekijöihin. Minulle jäi kuva, että Ackroyd pyrki tekemään ailahtelevaisesta, epävarmasta ja varsin hankalasta henkilöstä traagisen surullisen hahmon, jota hänestä riippumattomat koettelemukset, kuten äidin, kasvattiäidin ja vaimon kuolemat, hallitsivat. Hän tunsi menettämiään naisiaan kohtaan ”tuskallisen avutonta kaipausta”. Ackroyd viljelee dramaattisia ylikorostavia ja toistuvia ilmaisuja. Poelta puuttui pitkäjänteisyys, eikä hän tuntunut milloinkaan saavan vietyä mitään loppuun saakka. Paitsi tarinansa. Kirjailija-Poe oli ammattilainen. Jäin kuitenkin miettimään Poeta businessmies-kirjailijana. Eikö hänessä ollut kirjoittamisen paloa ja intohimoa, vai oliko se suodattunut tekstissä kaiken yksityiselämän ahdinkojen alle ja se meni minulta lukijana vain ohi. Ackroyd vetää kyllä yksioikoisia yhtäläisyyksiä kirjailijan tuotannon ja yksityiselämän traagisuuksien välillä, mutta liikemiesmäinen laskelmoivuus kirjoittamisessa on ristiriidassa siinä yhtälössä.

Aikalaisista harvat arvostivat Poen kirjallisia kykyjä, mutta ne jotka arvostivat, ylistivät Poeta neroksi. Kirjailija kuoli, kuten monet taiteilijat, saamatta tietää millaisen vaikutuksen hän jätti kirjallisuuden historiaan. Vaikka Poen viimeisiin hetkiin on haluttu luoda hänen tarinoidensa kaltaista romanttisen arvoituksellista salaperäisyyttä, minulle ei jäänyt olosuhteet huomioiden muuta kuin ankean realistinen mielikuva, jossa yksittäisillä tapahtumilla ei loppujen lopuksi ole merkitystä. James McTeiguen ohjaama The Raven-elokuva (2012), jossa yritetään yhdistää kauhufiktiota kirjailijan viimeisien päivien tapahtumiin, jäi minulta auttamattomasti kesken. Jo ennen kuin luin tämän elämäkerran.

Edgar Allan Poe: Lyhyt elämä on nopea ja helppolukuinen katsaus kirjailijan elämään ja hänen aikakauteensa ja se taitaa olla ainoa suomenkielinen elämäkerta Poesta. Tekisi kyllä mieli lukea jonkun toisenkin kirjoittama versio, ihan vertailun vuoksi.

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga, volume 4

Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin Saga -sarjakuva on edennyt volume 4:een saakka (2014). Volume 1:n arvio löytyy täältä, volume 2:n täältä ja volume 3:n täältä. Volume 4 kokoaa yhteen irtonumerot 19-24.

Alana ja Marko ovat asettuneet Hazelin kanssa Cardenian planeetalle, jossa Alana on liittynyt esiintyvään Open Circuit -ryhmään ja Marko huolehtii pienokaisesta. Parin arjessa on paineita, jotka saavat liiton rakoilemaan. Prince Robot IV:n ollessa varattuna muualla, robottien kuningaskunnassa Princess Robot synnyttää heille jälkikasvua, tosin luulleen puolisonsa kuolleen. Vaikka kuningaskunnalla periaatteessa menee hyvin, on sielläkin sosiaalisia ongelmia, ja niinpä Prince Robot IV joutuukin pian toteamaan pienokaisensa kadonneen kapinallisen Dengon myötä, jolla on omat päämääränsä, joihin liittyy myös Hazel.

Saga jatkaa vahvaa menoa. Tämän kertaisen albumin sisältö oli jopa riipaiseva. Sydän ihan muljahti numero 19:n lopussa. Olipa maailma miten outo ja erikoinen tahansa, Sagan ihmissuhteiden kuvaus on yhä realistinen ja herätti runsaasti sympatioita. Ydinperhe on yhä tarinan keskus, mutta ympärillä tapahtuu paljon, ja välillä sivuhahmojen juonikuviot saavat reilusti palstatilaa, ja vaikuttavat olevan hieman erilläänkin toisistaan. Silti eri langat pysyvät jollain ihmeellisellä tavalla Vaughanin käsissä ja suunta on koko ajan kohti Alanan ja Markon kiistanalaista perhettä.

Mukaan tulee joitain uusia hahmoja, mutta ennen kaikkea jo tutuiksi käyneet hahmot, kuten Gwendolyn ja Sophie The Lying Catin kera jatkavat matkaansa tarinassa ja saapa sininen kissamme vastaansa toisen erikoisotuksen Sweet Boyn. King Robot vilahtaa kuvioissa muutaman ruudun verran huvittavan isoine päineen. Oikeasti! Mahtava. Dengon kuvaruutu-lapsenvahti on ristiriitaisen suloinen hahmon väkivaltaisuudelle. Hieno oivallus. Yleensäkin robottiporukan kuvaruutuja on entiseen tapaan käytetty säästeliäästi, mutta onnistuneesti kuvaamaan hahmoja.

Tarinassa on paljon jännitettä suuntaan jos toiseenkin, ja on todella mielenkiintoista nähdä miten kirjoittaja homman hoitaa eteenpäin ja jossain vaiheessa loppuunkin. Vaughan osaa jättää lukijansa roikkumaan cliffhangereihin, ja pakko on tunnustaa, että seuraavaa numeroa tässä jo kovasti odotan. Staplesin kynänjälki niin ikään on entistä vetoavampaa, ja volume 4 on kokonaisuutena mielestäni vielä parempi kuin edellinen osa.

Sabine Baring-Gould: Ihmissusien kirja

Sabine Baring-Gould (1834-1924) oli viktoriaanisen ajan anglikaaninen pappi, akateemikko ja kirjailija, joka julkaisi elinaikanaan yli tuhat kirjoitusta hyvin laajalti eri aiheista. Hän keräsi muun muassa kansantaruja ja kertomuksia ja kokosi niistä kansatieteellisiä teoksia, joista Ihmissusien kirja on tunnetuin. Alkuteos The Book of Were-Wolves, being an account of a terrible superstition ilmestyi 1865 ja Eero Korpisen ja Anu Korpisen suomennos kuukausi sitten joulukuussa 2014. Liitän teoksen kirjailijan sukunimen mukaan Aakkoshaasteen B-kirjaksi ja I Spy Challengessa kuittaan kohdan 22 – Something to read (kirja).

Ihmissusien kirjassa kuvataan kansan parissa syntyneitä ihmissusimyyttejä, kuvaillaan tapauksia ja millaisissa muodoissa ihmissusius ilmenee. Baring-Gouldin lähtökohtana on järkeistää uskomusta, osoittaa se ihmisten taikauskoksi, mutta myös kuvata yksittäisissä yksilöissä olevaa pahuutta, jopa synnynnäistä tai perinnöllistä. Baring-Gould elää hyvinkin oman ajan rationaalisessa ilmapiirissä, jossa pyritään eroon epäloogisuuksista, mutta samalla hänellä on, ehkäpä jopa uskonnollisen kasvatuksensa vuoksi, tietty lähtökohta ajatusmaailmassaan. Hän käsittelee ihmissusia paitsi tarinoiden kautta, myös yrittää kuvata lykantropiaa tieteen ja aikakautensa psykologian kautta.

Teos on mielenkiintoinen, sillä siinä on myyttien ja tarinoiden myötä pohdittu myös sanojen alkuperää ja muuttumista. Itseäni ilahdutti erityisesti löytää sanamuoto, joka viittasi erääseen Tulen ja jään laulu -sarjassa esiintyvään nimeen ja sen merkitykseen, jonka oletan olleen George R.R. Martinilla tiedossa, kun hän hahmon nimeä on valinnut. Baring-Gould aloittaa määrittelemällä lykantropian ja millaisena se esiintyi antiikin ajalla. Sen jälkeen päästään pohjoiseen ja Skandinaviaan, joissa luonnollisesti keskitytään muinaisnorjalaisiin ja islantilaisiin myytteihin Egillin saagasta alkaen. Pohjoisesta siirrytään keskiaikaisen Euroopan laajaan ihmissusikirjoon ja erityisesti kerrotaan ranskalaisen Jean Grenierin tarina, joka ehkä pyrkii viemään pois tarinasta taikauskoisuuden, mutta psykologisesti se jättää ajatuksen verenjanon riivaamista ihmisistä silti kauhisteltavaksi seikaksi.

Kirjailija toteaa englantilaisen kansanperinteen köyhyyden ihmissusitarinoiden osalta, minkä hän olettaa johtuvan susien sukupuutosta saarivaltakunnassa. Tolkienkin aikanaan huomasi monenlaisia puutteita maansa kansalliskerronnassa, mistä syystä käynnistyi Keski-Maan ja siihen liittyvien kansojen ja kielien luonti. Ihmissutensa englantilaiset ovat nykytarinastoonsa hyvinkin omineet kanaalin toiselta puolen, Ranskasta, jossa kerronta on ollut vilkasta ja tapahtumarikasta. Kirjassa käydään läpi myyttiä Euroopan lisäksi myös mm. Venäjältä ja Intiasta. Useiden tarinoiden mukaan ihmissudeksi muuttumiseen liittyi jokin voide ja irtonahka, joka puettiin ylle ennen kuin muutos tapahtui, mikä poikkeaa hyvinkin nykyihmissusimyytistä, jossa muutosprosessi tapahtuu useimmiten ilman muita ulkoisia seikkoja kuin täysikuuta.

Suurimman osuuden kirjassa saa ranskalainen Gilles de Laval eli marsalkka de Rais, joka oli 1400-luvulla elänyt aristokraatti ja sotilas. de Rais kidutti ja surmasi satoja nuoria poikia ja tyttöjä, ja Baring-Gould kertoo hänen kiinnijäämisestään ja todistajan lausunnoista ennen kuin kuolemantuomio langetettiin. Osiolla Baring-Gould ilmeisesti yrittää todistella ihmisen pahuutta eli mihin ihminen pystyy ilman taikauskoista myyttiäkin, sillä ainakaan hän ei rinnasta tarinaa varsinaisesti lykantropiaan. Paholaisen tekoset mainitaan kylläkin. Mitkä tuntuvat tosin olleen myös myytillisten ihmissusien takana. Kirjailija kertoo tarinan koska sitä ei ole englantilaiselle yleisölle vielä aiemmin kerrottu yksityiskohtaisesti. ”… tämä ikimuistoinen oikeudenkäynti tarjoaa senlaatuisia kauhuja, ettei niille löytyne vertaa koko maailmanhistoriasta.” Hus hiiteen akateemisuus. Tervetuloa kauhukabinettiin!

Kirjan lopussa on luku myöhäiskeskiaikaisesta saarnasta, joka liittyy ihmissusiin, ja kirjailijan loppukaneetti yrittää vielä siinäkin töksähtäen tyrmätä taikauskoa. Kirja on kieltämättä kovin epätasainen ja jäsentelemätönkin, mutta toisaalta sillä on tärkeä merkitys oman aikansa kuvaajana ihmissusista ja asenteista. Ei ehkä sellainen tietokirja, mikä tänä päivänä kirjoitettaisiin, mutta tutustumisen arvoinen joka tapauksessa.

Aakkoshaasteen B-kirja

Emmi Itäranta 2014 Philip K. Dick -palkintoehdokkaana

Kirjallisuuspalkintokausi 2015 alkoi hienosti vuoden 2014 Philip K. Dick -palkintoehdokkaiden julkaisulla, jossa kuuden ehdokkaan mukana on myös Emmi Itärannan Memory of Water eli englanninkielinen käännös Teemestarin kirjasta (arvostelu). Olen iloinen kirjailijan puolesta. Voittaja julkaistaan 3. huhtikuuta 2015 Norwescon 38-tapahtumassa.

• Elysium by Jennifer Marie Brissett
• The Bullet-Catcher's Dauhgter by Rod Duncan
• The Book of the Unnamed Midwife by Meg Elison
• Memory of Water by Emmi Itäranta
• Maplecroft: The Borden Dispatches by Cheri Priest
• Reach for Infinity by Jonathan Strahan

Madeline Ashby: vN

Aakkoshaaste 2015:n ensimmäisenä kirjana luin Madeline Ashbyn The (First/Second/Third) Machine Dynasty -sarjan aloitusosan vN (2012), joka oli toissa vuonna Locus-palkintoehdokkaana esikoiskirja-kategoriassa, mutta ei voittanut. Minä tein lopullisen päätöksen lukea kirjan useiden positiivisten arvioiden jälkeen (mm. Sivukirjasto), kun kuulin, että kirjailija saapuu kunniavieraaksi tämän vuoden Sweconiin.

Amy Peterson on itsekopioituva humanoidirobotti, joka on kasvanut perheessä, jossa on ihmisisä ja androidiäiti. Amyn kasvua on hidastettu, jotta hän kehittyisi samaan tahtiin kuin ihmislapsetkin, joiden kanssa hän käy lastentarhassa. von Neumann-robotit on kehitetty suojaamaan ja rakastamaan ihmistä, mutta yhteiskunta on silti varuillaan, sillä robotit ovat ylivoimaisia ihmistä kohtaan, jos jotain sattuu. Ja sattuuhan sitä. Amy ei ole ollut tietoinen äitinsä taustasta, ennen kuin Portia-isoäiti astuu kuvioon ja tuo Amyn elämään väkivallan ja aivan uudenlaisen vN-maailman, jossa hän on erikoisuus. Aikuiseksi keholtaan kehittynyt Amy ajautuu pakomatkalle, jossa häntä jahtaavat niin ihmiset kuin robotitkin ja etenkin tädit, joilla kaikilla on Amyn äidin kasvot, mutta käyttäytymisen elkeet tappavammat. Eikä mummelistakaan ole päästy vielä eroon. Hänet halutaan valjastaa hyödykkeeksi tai tuhota. Kaiken keskellä Amy haluaa vain kotiin.

vN on piristävä kirja. Se on tiivistunnelmainen, sisältää yllättäviä käänteitä, sopivasti oudontuntuisen tulevaisuuden kuvan, jossa on samalla uuden uhkaa kuin ahdistavaa totuuttakin. Tarinassa on melkoinen määrä yksityiskohtia, jotka pakottavat keskittymään, mutta silti kirja ei ole hidaslukuinen. Ashbyn luomat humanoidirobotit eivät ole ainutlaatuisia, sillä niin kauan kuin mielikuvitus on ihmisenkaltaisesti käyttäytyviä robotteja luonut, niin kauan ne on nähty myös uhkana ja tekoälyn myötä vielä enemmän. Silti minusta vN tuntui tarpeeksi omaperäiseltä pienen androiditytön lähestymiskulman vuoksi. Samalla sitä voi pitää kasvutarinana. Tarinan tärkein miespuoleinen vN-hahmo, Javier, on omalla tavalla hauska halussaan jatkuvasti iteroida jälkeläisiä, mutta myös surullinen luomus.

vN on ahdistava kirja. Vaikka kerronta tapahtuukin näennäisen tunteettomasti robotin kautta, niin Ashby saa tuotua tekstissä aika kamalalla tavalla esiin miten yhteiskunta on päättänyt hyödyntää androidejaan, uskonnollisesta tai jostain muusta lähtökohdasta. Kirjailija on täydellisesti nimennyt robottinsa matemaatikko John von Neumannin mukaan, joka teki tieteellisesti merkittäviä asioita matematiikan, kvanttifysiikan, peliteorian, tietokonearkkitehtuurin, meteorologian ym. aloilla. von Neumannin 1950-luvulla kesken jäänyt työ sukupolvesta toiseen itsekehittyvän ja replikoituvan koneen teoriasta toteutuu ehkä tulevaisuudessa ainakin osittain juuri sen mukaisesti mitä Ashby on mielikuvituksessaan luonut. Kirjaa lukiessa väkisinkin ryhtyi miettimään eettisiä seikkoja, jotka eivät ole helppoja. Hyväksymmekö esimerkiksi pedofiilien jatkavan käyttäytymistään, kunhan se ei kohdistu lihallisiin lapsiin? Ashby pistää eteen asioita, joiden kautta voi tutkiskella itseään ja omia asenteitakin. Se on onnistuneen science fictionin merkki.

vN ei ole täydellinen kirja, sillä siinä missä se pystyy tarkastelemaan älykkäisen koneiden ja ihmisten suhdetta hyvinkin onnistuneesti, niin hieman jäin kaipaamaan enemmän tietoa miten maailma on kehittynyt tuohon pisteeseen. Mitä on arki ihmiskunnalle ja miksi niin monet vN:t ovat systeemin ulkopuolella? Onko ihmiskunta yhä kuluta-hylkää -vaiheessa. Ehkä jatko-osat valottavat tätä puolta enemmän tai sitten ei. Joka tapauksessa, vN:n jatko-osa iD ja myöhemmin tänä vuonna ilmestyvä sarjan viimeinen osa reV ovat ehdottomasti lukulistalla. Suosittelen muillekin.

Aakkoshaasteen A-kirja

Neil Gaiman: The Sleeper and the Spindle ja Hansel and Gretel

Klassisten satujen uusioversioita ja muunnoksia on viime vuosina ilmestynyt yksi jos toinenkin. Minulle tuli vastaan pari Neil Gaimanin työstämää: The Sleeper and the Spindle ja Hansel and Gretel. Molemmat on julkaistu 2014.

The Sleeper and the Spindle on melkein kuin Prinsessa Ruusunen, paitsi, että siinä on mukana melkein Lumikki ja kääpiöt, sekä liuta melkein zombeja. Tarinassa on pari todella hienoa käännähdysväännähdystä alkuperäiseen Ruususeen nähden, mitkä saivat hykertelemään, ja vaikka netti on pullollaan kuvia yhdestä kiemurasta, niin vastustakaa kiusausta älkääkä guuglatko, vaan lukekaa tarina ensin. Niin minä onneksi tein. Yllätys oli mukava. Nostan hattua Gaimanille, varsinkin koko loppuosasta ja tarinan muuttamisesta tummempaan suuntaan sekä modernimmaksi naisnäkökulmasta. Tällaisia tarvitaan.

Kirjan kansipaperi on läpinäkyvää vahvaa ”voipaperia”. Materiaalilla on varmaan jokin oma kirjapainoterminsäkin, jota en tiedä. Joka tapauksessa, nukkuvan naisen kuva on kannessa ja mustat kukat + vihertävänkultaiset varret ja lehdet kansipaperissa.

Kultaus näkyy myös Chris Riddellin sisäkuvituksessa, joka on muuten mustavalkoista, mutta jokin tai jotkin pienet yksityiskohdat kullattuja. Pidin piirroksista paljon. Ne ovat upeita ja synkän energisiä, eli tukevat tarinaa erinomaisesti.

Gaiman on saanut mahdutettua tarinaan sopivasti huumoriakin:

”Have you noticed,” asked the shortest of the dwarfs, ”something unusual?” They had names, the dwards, but human beings were not permitted to know what they were, such things being sacred.

The queen had a name, but nowadays people only ever called her Your Majesty. Names are in short supply in this telling. 

The Sleeper and the Spindle on kaikessa lyhykäisyydessään onnistunut väännös perinteisistä saduista ja kuvituksensa ansiosta varsin ihastuttavaa katsottavaakin. Suosittelen.

Hansel and Gretel onkin sitten puolestaan aika uskollinen alkuperäiselle tarinalle ja koskapa olen lukenut Hannuni ja Kerttuni tosi kauan sitten, en ole varma mitä eroavuuksia tarinassa alkuperäiseen nähden yleensä olikaan. Tarinahan on todella julma; katovuodet ja nälänhätä pakottavat vanhemmat eksyttämään lapsensa synkkään metsään pariinkin otteeseen, josta nämä lopulta eksyneet rievut eivät löydä enää kotiin, vaan törmäävät piparkakkutalon, jota asuttaa noita. Noidan tarkoituksena on syödä kummatkin, mutta lapset keksivät konstin päästä karkuun ja vihdoin löytää tien takaisin kotiin. Gaiman on todennäköisesti muokannut hieman ainakin lopun tapahtumia.

Kuten kansikuvastakin näkyy, tarinan synkkyys yltää myös Lorenzo Mattottin kuvituksiin, jotka ovat kauttaaltaan hyvin mustia. Välillä saa katsoa tarkasti mitä niissä valkoisissa kohdissa erottuukaan. Kävin katsomassa Mattottin töitä netissä ja hänellä oli galleriassaan myös tämän teoksen kuvia ja kuinkas ollakaan, ne olivat yhtä lailla tummanpuhuvia, mutta valkoiset kohdat olivat kuin valoa, joka toi elävyyttä ja terävyyttä kuviin (kuten alla). Painetussa paperissa tätä ilmiötä ei näe, vaan kuvat ovat tunkkaisia ja suttuisia. Auts. Melkoinen moka painotekniikassa. Liekö piirtäjä itsekään tyytyväinen jälkeen. Ainakaan se ei tee oikeutta hänen taidoilleen.

Sinänsä kuvitus on hyvin kiehtovaa, kuin varjokuvateatteria, laajoja siveltimen vetoja. Se on pelottavaa jo ilman tarkkojen yksityiskohtien erottamistakin. En voi sanoa, että tyyli purisi yhtä hyvin kuin Chris Riddellin The Sleeper and the Spindlessä, mutta omalla tavalla se sopii tähän nimenomaiseen tarinaan – kunpa vain painojälki olisi terävämpää.

Hansel and Greteliä en oikeastaan voi suositella muuta kuin keräilykappaleeksi Gaiman-faneille.

Raita Jauhiainen: Allianssi.125: Hirunda. Ensimmäinen kirja

Raita Jauhiaisen Allianssi.125: Hirunda. Ensimmäinen kirja on Terra Unionian rinnakkaisteos. Molemmat ilmestyivät yhtä aikaa vuonna 2011. Luin ekirjan heti Terra Unionian (arvostelu) jälkeen joulukuussa.

Kuten kirjan nimikin kertoo, tapahtumat sijoittuvat Hirundaan, miesten maailmaan, jossa naiset ovat suojeltuna ja vartioituna vähemmistönä. Päähenkilö on maailmanvaltio Hirundan suurimman kaupungin Gavialiksen 1. kehällä asuva Jani 821771, joka on tyytymätön elämäänsä, mutta ei ole kovinkaan paljoa tehnyt parantaakseen asemaansa. Gavialis on jakaantunut seitsemään kehään, joista sisimmille ja arvostetuille kuudennelle ja seitsemännelle ei ykköskehäläisillä juuri koskaan ole asiaa. Jani saa kuitenkin yllättäen kutsun kuudennelle kehälle lääkärintarkastukseen ja tapaa tunnetun hedelmällisyyslääkärin ja keinoraskauksien tutkijan Mari Alaudan. Tämä tapaaminen sysää alkuun tapahtumat, jotka sitovat yhteen Marin ja nuoren Saia-tytön sekä Janin ja tämän parhaan ystävän, rajavartija Lun tulevaisuudet. Lulla on jo muutenkin Janille yllätys, joka mullistaa elämän.

Mistä lie johtuu, että viihdyin heti alusta alkaen paremmin Hirundan ympäristössä kuin Terra Unionian ja melkeinpä toivon, että olisin aloittanut sarjan lukemisen Hirundasta. Suurkaupungin kuvauksessa on paljon kiehtovia kohtia. Maailman dystooppisuus tulee esille äärikehän ja 0-kehän ulkopuolisten hylättyjen ihmisten sekä päihteiden käytön kuvauksessa. Eri kehät ovat kuin kastijärjestelmä, jossa tosin on mahdollista yletä ansioitumalla. Synkältä näyttää myös rangaistussiirtola Kylmä kuoppa Kuussa, josta yksikään tuomion saanut ei ole koskaan palannut. Hirundassa onkin enemmän jäännettä Suurta sotaa edeltävästä maailmasta, avaruusajan Maasta. Tämä maailmanvaltio on kiinnostava paikka ja olisin ehdottomasti halunnut lukea enemmänkin sen toiminnasta, taloudesta ja politiikasta, mutta jo nyt mentiin lähelle infodumppausta, joten ehkä on parempi keriä asioita auki pikkuhiljaa.

Miesyhteisön keskellä naisten määrä on niin pieni, että on täytynyt turvautua keinotekoiseen tapaan lisääntyä. Koko yhteiskuntaa uhkaa lopullinen romahdus, sillä keinokohduissa tuotettuja tyttöjä kuolee luvattomia määriä ja jo nyt on uhkana usean sukupolven menetys. Lisääntymislupaa ei silti ole läheskään kaikilla, vain ansioituneimmilla miehillä, sillä tulevia sukupolvia halutaan kontrolloida. Hirundan naisissa on omituinen kahtiajako, on hemmoteltuja ja hyvinkin naisellisia yksilöitä ja sitten on se poikkeus, jota kaipasin jo Terra Unioniassa, nainen, joka ei halua lisääntyä. Tässäkään kirjassa ei juuri puututa mahdolliseen saasteiden aiheuttamaan hedelmättömyyteen (miesten tai naisten), mutta ehkä asia on jo kunnossa usean sodan jälkeisen sukupolven vaihduttua. Tarinassa on paljon yksityiskohtia, joiden merkitystä on vaikea vielä tietää, mutta niistä koostuu varsin kutkuttava ja jännittäväkin keitos.

Noin 250 sivun paikkeilla Hirundan ja Terra Unionian tarinat kohtaavat toisensa. Olin hieman hämmentynyt lukiessani osittain samoja tekstejä uudestaan. Lopussa tarinat eriytyivät jälleen, mikä oli hyvä juttu. Toki ymmärrän, että ideana on rinnakkaisten tapahtumien kertominen riippumatta kummasta kirjasta aloittaa, ja siinä mielessä kirjat ovatkin toimineet erinomaisesti, mutta silti oli aika outoa lukea samoja tekstejä sanasta sanaan ja jäin miettimään, eikö siihen olisi löytynyt toisenlaista ratkaisua. Terra Unionia ja Hirunda ovat kaksi toisistaan poikkeavaa maailmaa, joten on mielenkiintoista nähdä kirjailijan etenemistapa sarjan jatkuessa.

Sekä Terra Unionian että Hirundan avainasemassa ovat ihmiset, heidän valintansa ja tekonsa odotusten ja asenteiden keskellä. Olen ehkä arvoissani kiinnittänyt enemmän huomiota dystopiamaailmaan, mutta tarinan todellinen jännite syntyy ihmisten välille. Tarinassa on vaaran tuntu, sillä pelissä on kovia panoksia. Tämä on vasta sarjan ensimmäinen osuus ja jos kirjoja tulee todellakin vielä seitsemän osan verran, niin paljon ehtii vielä tapahtua ja maailmaakin kuvata.

Hirunda sai minut lopullisesti innostumaan Allianssi.125:sta ja olen hankkinut jo molemmat kakkososatkin luettavaksi. Seuraavaksi aloitan tosin Hirundasta. Kolmannet osat ilmestyvätkin jo niin pian kuin ensi kuussa.

Raita Jauhiainen: Allianssi.125: Terra Unionia. Ensimmäinen kirja

Törmäsin Raita Jauhiaisen Allianssi.125 -sarjaan ensimmäistä kertaa maaliskuussa 2013 Omakustanteista-blogikirjoitukseni kommenttien kautta. Kiinnostuin sarjasta sen verran, että ostin sekä Terra Unionian että Hirundan ensimmäiset kirjat ekirjoina. Ehti vierähtää reilu puolitoista vuotta, kunnes lopulta otin kirjat luvun alle. Sinänsä usein hyvin normaalia tahtia minulle, varsinkin kun kyse on tuntemattomasta kirjailijasta ja vieläpä omakustanteesta. Mutta Allianssi.125 on saanut viime aikoina kovastikin huomiota. Terra Unionian rinnakkaiskirja, Hirunda, voitti Self-Publishing Review’n Full Moon -palkinnon Science Fiction-sarjassa ja kirjailijaa on haastateltu useampaan otteeseen kotimaassa (YLE, Keskisuomalainen) ja ilmeisesti ulkomaillakin. Allianssi.125: Terra Unionia. Ensimmäinen kirja julkaistiin 2011 yhtä aikaa Allianssi.125: Hirunda. Ensimmäinen kirja kanssa ja periaatteessa lukemisen olisi voinut aloittaa kummasta tahansa kirjasta Sattumoisin minä aloitin Terra Unioniasta.

Maa on kokenut Suuren sodan, jonka seurauksena laajoja maa-alueita on saastunut asuinkelvottomiksi. Ihmiskunta on kuitenkin asettunut elämään kuohuvien sodan jälkeisten vuosien jälkeen rauhanomaiseen edityksen ilmapiiriin. Maailma ei ole kuitenkaan yhtenäinen, vaan jakautunut Terra Unioniaan ja Hirundaan, joiden raja on suljettu ja pitkälti myös salattu, eikä niiden välillä ole virallisesti minkäänlaista yhteistyötä. Kummallakin puolella rajaa on omat käsityksensä toisistaan. Anamona Vaal saapuu Terra Unionian pääkaupunkiin Pinukseen pienestä viljely-yhteiskunnasta tarkoituksenaan aloittaa uudenlainen elämä, mutta huomaa pian, että suurkaupungin kulisseissa tapahtuu paljon vaiettuja asioita, ja hänen rajavartijasisarensakin on kehitellyt yllätyksen, jossa on runsaasti pureskeltavaa.

Totesin melko pian aloittamisen jälkeen lukevani kirjaa, jossa matriarkaalisessa yhteiskunnassa naisen arvo määriteltiin pitkälle lastensaannin ja lapsimäärän kautta, ja jokaisen naisen oletettiin saavan lapsia. Siinä vaiheessa aloin epäröidä mahdanko haluta lukea kirjaa. Onneksi kuitenkin jatkoin, sillä näkökulman säröt kertoivat, ettei kyseessä koeta olevan utopistisen valtion, vaikka järjestelmä haluaisi uskotella niin olevan. Miesten asema ja heidän kohteleminen mm. pakottamalla käyttämään merkkivaatetta, oli ahdistavaa. Terra Unionian hahmoista eniten minua kiinnostivat oman polkunsa löytänyt Tilia ja ilkikurisen ärsyttävä Lemmus sekä Anamonan sisar Lena, jossa oli hitusen enemmän potkua kuin Anamonassa itsessään, vaikka tämän päähenkilönä olisi ehkä pitänyt olla kiinnostavampi.

Tapahtumat etenevät jouhevasti ja käänteitä riittää sen verran, että jännite pysyy tarinan aikana hyvin yllä ja sivut kääntyilevät itsestään. Mitään erityisen yllättävää ei tapahdu, jota lukija ei osaisi hieman ennakoidakin, mutta tämä ei hidasta vauhtia. Kirjassa on tiukkaa sanallista kädenvääntöä, mikä toimii välillä ärsyttäen ja pääsinpä kerran naurahtamaan ääneen, kiitos Lemmuksen. Dystopioita kirjoitetaan nykyään niin paljon, että täysin omaperäistä maailmaa ei tahdo enää tulla vastaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö maailma siitä huolimatta voisi olla kiinnostava.

Terra Unionian naisten maa toimii kohtalaisen hyvin, mutta en voi olla miettimättä, miksi naisten maailma kuvataan lähes aina luonnonläheisiksi ja miesten teknologiapainotteiseksi. Terra Unioniassa jopa paikkojen ja ihmisten nimissä on kasvillisuusviitteitä. Minua kiinnosti mistä maan metalliset raaka-aineet tulevat. Entä mitä materiaalia ovat henkilökortit, näyttöpäätteet, näppäimistöt ym. Mistä tulee high-tech, jos naisyhteisö on keskittynyt viljelemiseen, biologiaan ja kemiaan ja Terra Unionia on suljettu alue. Energian tuotannon synteesialtaiden ja teollisuustehtaiden sanottiin sijaitsevan Ursavian sektorilla, jota kirjan aikana ei sen kummemmin kuvattu. Harmi sinänsä, sillä juuri se minua olisi maailmanluonnissa kiinnostanut. Vaan ehkä Ursaviaan päästään myöhemmin, sillä käsittääkseni Allianssi.125:stä on tulossa seitsemän osan (14 kirjan) pituinen.

Minun ekirjassani esiintyi sanojen tavutusvirheitä sen verran tiheään, että se hieman häiritsi. Sähköiset versiot ovat valitettavasti DRM-suojattuja ja tällä hetkellä ykköskirjat saatavilla suomeksi vain iTunesin kautta, joten ne on pakko lukea myös yhteensopivilla laitteilla. Todella hankalaa. ElisaKirja ja vesileima olisi kiva juttu. Paperikirjat ovat ilmeisesti saatavilla helpommin.

Terra Unionian jälkeen oli pakottava tarve lukea Hirundan ensimmäinen kirja heti perään, joten pistän siitä huomenna blogiini erillisen arvion. Miesten Hirunda herättikin hieman erilaisia ajatuksia.

Mitä vuonna 2015? Kohti haasteita!

Viime vuoden lopulla tulikin tehtyä jo katsaus tänä vuonna ilmestyviin kirjoihin, eikä tuohon listaan ole tullut olennaisia muutoksia. Mielenkiintoisia kirjoja on siis tulossa ja sarjakuvarintamallakin on odotettavissa jotain kiinnostavaa, muun muassa lisää Neil Gaimanin Sandmania, jolle ehkä annan vielä mahdollisuuden häikäistä minut.

Omaan kalenteriini olen merkinnyt alustavasti tapahtumapuolelta pääsiäisen Easterconin eli Dysprosiumin Lontoossa, jossa minua erityisesti kiinnostavana kunniavieraana on Jim Butcher. En ole herran tuotantoon vielä tutustunut, mutta aion ainakin yhden Dresden Filesin lukea ennen pääsiäistä. Archipelacon on must-juttu kesäkuussa. Ai miksikö? Koska George R.R. Martin ilmestyy sinne – ja muutenkin. Naapurimaan Swecon eli Confuse 2015 on sitten elokuussa, hedersgästinä Madeline Ashby, jolta niin ikään en ole vielä lukenut mitään, mutta aion lukea. Tärkein tapahtuma kalenterissa on kuitenkin vuoden 2017 worldcon-paikan äänestäminen viimeistään elokuussa, sillä ehdolla on Helsinki, Suomi. Tähän asiaan tulee varmaankin palattua vielä ennen H-hetkeä.

Olen vältellyt parina viime vuonna isompia kirjallisuushaasteita, sillä 2012 science fiction -haaste oli koettelemus ja 2011 aakkoshaastekaan ei ollut helpoimmasta päästä suorittaa. Vaan enhän minä niistä mitään oppinut, sillä nyt ajattelin jälleen rynnätä suin päin uusiin haasteisiin.

Aakkoshaasteen ideana on lukea aakkosjärjestyksessä kirjailijan sukunimen mukaan teoksia vuoden 2015 aikana aasta ööhön. Ja koskapa luen genrekirjoja, niin tarkistin jälleen löytyykö genreteoksia, joiden kirjoittajan sukunimi alkaa X, Å, Ä tai Ö-kirjaimilla, eikä niitä löytynyt. Niinpä nämä kirjaimet eivät ole edustettuina 2015 aakkoshaaste-listassa, jonka tein jo valmiiksi. Tokkiinsa, jos joku herra tai rouva Xantippa julkaisee tänä vuonna teoksen ennen kuin olen lukenut Y:n kirjaa, niin otan sen mukaan haasteeseen. Aakkoshaaste vaatii siis 25 kirjan lukemisen vuoden aikana tietyssä järjestyksessä, mikä on kova juttu minulle, mutta selviydyin siitä vuonna 2011, joten ehkä myös 2015.




I Spy Challenge 2015 -haasteeseen törmäsin Oksan hyllyltä -blogissa, jonne se kantautui Goodreadsista. Haasteessa bongaillaan kirjojen nimistä sanoja seuraavan listan mukaisesti (suomennokset minun, viivan jälkeen esimerkkejä):

1. Color (väri) - red, crimson, indigo
2. Number (numero) - one, twice, third
3. Things That Grow (kasvavat jutut) - tree, rose, garden
4. Seasons (vuoden ajat) - spring, fall, autumn
5. First Name (etunimi) - Jacqueline, Robert, Ajax
6. Places (paikat) - country, empire, London
7. Body Part (ruumiinosa) - hand, bone, mind
8. Weapon (ase) - knife, poison, arrow
9. Body of Water (vesimuodostuma) - sea, river, pond
10. Form of Water (veden olomuodot) - ice, mist, rain
11. Product of Fire (tulen tuotokset) - heat, ash, flames
12. Celestial Body (taivaankappaleet) - sun, star, planet
13. Architecture (arkkitehtuuri) - castle, bridge, house
14. Senses (aistit) - sight, touch, taste
15. Royal Title (kuninkaallinen titteli) - king, duke, emperor
16. Family Member (perheenjäsen) - brother, aunt, parent
17. Elements (elementit) - fire, wind, air
18. Time of Day (vuorokauden aika) - morning, dusk, evening
19. Metal (metalli) - gold, bronze, steel
20. Emotion/Feeling (tunne) - love, fear, pride
21. Animal/Insect (eläin/hyönteinen) - dog, tiger, unicorn
22. Something to Read (luettava juttu) - book, story, newspaper
23. Gender Identifier (sukupuolta ilmaiseva) - wife, man, lady
24. Paranormal Being (yliluonnollinen hahmo) - vampire, angel, ghost
25. Occupation (ammatti) - doctor, assassin, detective

Haaste kestää 1.1.2015 - 31.12.2015 välisen ajan ja kolmeen kategoriaan voi käyttää myös sarjojen nimiä, jos kirjan nimistä ei löydy. Yritän löytää sellaisia genrekirjoja, jotka sopivat molempiin haasteisiin niin usein kuin mahdollista. Vuoden lopussa nähdään mikä on saldo. I Spy Challenge 2015 -haasteen seurantalista on täällä. Molempien haasteiden seurantalistat löytyvät myös sivupalkista.

Suunnitteilla olevaan klassikko-haasteeseen ja ehkä johonkin muuhunkin pienempään haasteeseen ajattelin niin ikään osallistua, mutta niistä sitten myöhemmin.

Viime vuoden loppukatsauksessa mainitsinkin, että tämän vuoden laskuri on asetettu 80 kirjan lukumäärään, ja sitä lähden katsomaan josko saavutan.