The Necessary Being on Ursula K. Le Guinin jalanjäljissä antropologinen tieteisfantasiatarina yhteisöistä, joissa väri kertoo henkilön asemasta ja värin vaihtelevat sävyt eri tunnetiloista ja ajatuksista. Haot ovat selkeän sinisiä ja harvinaisia. Heillä on erikoislahjoja johtajina ja kohn-heimoille on tärkeää, että heimon parissa on yksi hao. Tällainen hankitaan ja pidetään vaikka karmean tradition kautta kylässä, sillä haoton heimo on kuoleva heimo. Lapsettomaksi jäänyt Tahneh ei ole nähnyt toista haoa pitkiin aikoihin ja nyt nuori sellainen on ilmestynyt heimon maille, mikä herättää yksinäisyytensä hiljaisesti kärsineessä Tahnehissa epätoivoista halua olla yhteydessä tähän. Heimon kohtalon hetket ovat käsillä ja on aika arvioida perinteiden merkitys uusiksi.
Butler keskittyy kuvaamaan yksilöä ja ryhmän välistä toimintaa sekä kulttuuria tarinassa, jossa hän tuo esille erilaisuuden, hahmon, joka tuntee olevansa omiensakin parissa yksinäinen. Tahneh erilaisuudestaan ja väristään huolimatta, on hyvinkin ihmismäinen hahmo, päinvastoin kuin kirjailijan Xenogenesis-sarjan alienit, joiden kohdalla erilaisuus on viety huippuunsa. Päähenkilö kamppailee tarinassa velvollisuuksiensa ja henkilökohtaisen valinnanvapauden välimaastossa. Tässä vaiheessa on varmaankin paikallaan hyväksyä se tosiasia, että Butler haastaa lukijan, eikä välttämättä tavalla joka jättää tyydyttävän maun suuhun. Väkisinkin siinä kunnioitus nousee, vaikka The Necessary Being varsinkaan ei ole hänen parasta antiansa siitä vähästä mitä olen lukenut.
Childfinderissa musta nainen, jolla on sensitiivinen kyky tunnistaa psionisia kykyjä lapsissa jo varhaisessa vaiheessa, joutuu vastakkain valkoisista telepaateista koostuvan organisaation kanssa. Tarina alkaa lainauksella, jossa psionisten kykyjen arvioidaan voivan toimia siltana rotujen, uskontojen, kansallisuuksien jne välillä ja johtavan utopian tielle. Tuo tie on kuoppainen ja kivikkoinen, rodut ovat vastakkain, eikä päähenkilöllä ole liian optimista kuvaa tulevaisuudesta.
Childfinderin idea on hieno, sitä on käytetty myöhemminkin useassa yhteydessä. Jotenkin tuntui, että tässä tarinassa, joka on kirjoitettu ilmeisesti 1970, rodullinen vastakkainasettelu on jyrkempää ja suoraviivaisempaa kuin Butlerin myöhemmissä kirjoituksissa, joista on jäänyt haastavampi mielikuva. Childfinderin loppu töksähtää hieman liian nopeasti, pidempänä tarina toimisi ehkä paremmin.
Kaksi tarinaa tuntui vähältä. Niitä olisi voinut lukea enemmänkin. Siinä mielessä on hyvä juttu, että minulla on vielä monta Butlerin kirjaa lukematta. Ja yhtä lukuunottamatta kaikki löytyvät ekirjoinakin. Valitettavasti ei suomennettuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat iloinen yllätys!