2013 Nebula, Ray Bradbury ja Andre Norton -palkintoehdokkaat

Amerikan science fiction ja fantasia -kirjailijoiden järjestön, SFWA:n vuoden 2013 julkaisutarjonnasta valitsemat Nebula-, Ray Bradbury ja Andre Norton -palkintoehdokkaat on julkaistu. Palkintojen saajat julkaistaan toukokuussa ja valitsijoina ovat SFWAn jäsenet eli kirjailijat jakavat tunnustusta kollegoilleen.

Romaani

• We Are All Completely Beside Ourselves, Karen Joy Fowler
• The Ocean at the End of the Lane, Neil Gaiman (arvostelu)
• Fire with Fire, Charles E. Gannon
• Hild, Nicola Griffith
• Ancillary Justice, Ann Leckie (arvostelu)
• The Red: First Light, Linda Nagata
• A Stranger in Olondria, Sofia Samatar
• The Golem and the Jinni, Helene Wecker

Pienoisromaani

• ‘‘Wakulla Springs’’, Andy Duncan & Ellen Klages
• ‘‘The Weight of the Sunrise’’, Vylar Kaftan
• ‘‘Annabel Lee’’, Nancy Kress
• ‘‘Burning Girls’’, Veronica Schanoes
• ‘‘Trial of the Century’’ Lawrence M. Schoen
• Six-Gun Snow White, Catherynne M. Valente (arvostelu)

Pitkä novelli

• ‘‘Paranormal Romance’’, Christopher Barzak
• ‘‘The Waiting Stars’’, Aliette de Bodard
• ‘‘They Shall Salt the Earth with Seeds of Glass’’, Alaya Dawn Johnson
• ‘‘Pearl Rehabilitative Colony for Ungrateful Daughters’’, Henry Lien
• ‘‘The Litigation Master and the Monkey King’’, Ken Liu
• ‘‘In Joy, Knowing the Abyss Behind’’, Sarah Pinsker

Novelli

• ‘‘The Sounds of Old Earth’’, Matthew Kressel
• ‘‘Selkie Stories Are for Losers’’, Sofia Samatar
• ‘‘Selected Program Notes from the Retrospective Exhibition of Theresa Rosenberg Latimer’’, Kenneth Schneyer
• ‘‘If You Were a Dinosaur, My Love’’, Rachel Swirsky
• ‘‘Alive, Alive Oh’’, Sylvia Spruck Wrigley

Ray Bradbury -palkinto draamamuotoiselle esitykselle

• Doctor Who: ‘‘The Day of the Doctor’’
• Europa Report
• Gravity
• Her
• The Hunger Games: Catching Fire
• Pacific Rim

Andre Norton -palkinto nuorille aikuisille suunnatulle science fictionille tai fantasialle

• The Coldest Girl in Coldtown, Holly Black
• When We Wake, Karen Healey
• Sister Mine, Nalo Hopkinson
• The Summer Prince, Alaya Dawn Johnson
• Hero, Alethea Kontis
• September Girls, Bennett Madison
• A Corner of White, Jaclyn Moriarty

Romaaneista olen lukenut Gaimanin ja Leckien teokset ja molemmille ennakoin ehdokkuuksia. Sofia Samatarin  A Stranger in Olondrian hankin viime vuoden lopulla Jo Waltonin suositeltua kirjailijaa Sweconissa. Valitettavasti en ole vielä ehtinyt lukemaan kirjaa muutamaa lukua pidemmälle. Myös Helene Weckerin The Golem and the Jinni on ollut lukulistalla kuukausia. Sivuhuomiona mainittakoon, että ehdokaskirjoista kuusi kahdeksasta on naisten kirjoittamia, mikä SFWA:n kohujen keskellä on myönteinen seikka. Pienoisromaaneista vain Catherynne M. Valenten teos on luettuna ja siihen ihastuinkin kohtalaisen paljon. Ray Bradbury -ehdokkaista olen nähnyt tällä kertaa vain kolme. Pitänee tutustua vielä Europa Reportiin, Heriin ja Pacific Rimiin.

Tähtivaeltaja-palkintoehdokkaat 2014

Kotimaisen Tähtivaeltaja-palkinnon ehdokkaat vuodelle 2014 on julkistettu ja lista perusteluineen näyttää tältä:

Iain M. Banks: Siirtymä (Gummerus) – "Lukuromaaniksi naamioitu analyysi ahneudesta, uskonnollisesta terrorismista ja identiteetin muodostumisesta."

Lauren Beukes: Säkenöivät tytöt (Schildts & Söderströms) – "Aikamatkaavan sarjamurhaajatrillerin traagiset ihmiskohtalot koskettavat." (arvostelu)

Hugh Howey: Siilo (Like) – "Länsimaisen yhteiskunnan metaforan, siilon syvyyksissä kytee kapina." (arvostelut 1-3, 4-5)

Johanna Sinisalo: Auringon ydin (Teos) – "Hyytävän älykäs dystopia naisia alistavasta, terveysfasistisesta Suomesta."

Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus) – "Visionäärinen romaani vierauden käsitteestä ja tietoisuuden merkityksestä. (arvostelu)

Olen lukenut kirjoista kolme, Banks on lukematta syystä että etenen kirjailijan tuotannossa aikajärjestyksessä ja Siirtymä on vielä kaukana edessä päin. Lukulistalla joka tapauksessa. Luetuista valintani voittajaksi on Wattsin Sokeanäkö, sillä vaikka pidin Beukesin Zoo Cityä erinomaisena (arvostelu), Säkenöivät tytöt ei yltänyt sen tasolle. Howeyn Siilo on hieno, mutta tarinan tunnelma laski hieman loppua kohden, joten Wattsin haastava teos nousee minun ykköseksi.

Vaan oikeasti valinnan tekee asiantuntijaraati, jonka koostumuksen näkee yllä olevan linkin kautta, ja raati ilmoittelee sitten toukokuussa päätöksensä.

Bryan Talbot: Grandville Mon Amour

Grandville Mon Amour on toinen Bryan Talbotin Grandville-sarjan albumeista. Se ilmestyi vuonna 2010 ja pääsi mukaan mm. Hugo-palkintomittelöintiin, mutta ei voittanut. Minulla on albumista ekirjaversio. Ensimmäisen osan arvostelu täällä.

Kolme viikkoa Grandvillen tapahtumien jälkeen LeBrock saa kuulla entisen vihollisensa, sarjamurhaaja Mad Dog Mastockin karanneen Tower of Londonista juuri ennen teloituksen toimeenpanoa. LeBrock on ollut edellisen tapauksen jäljillä hunningolla, eikä sen vuoksi saa tapausta hoidettavakseen. LeBrock ei tyydy esimiehensä päätökseen, vaan päättää erota ja etsiä omin nokkisensa sarjamurhaajan. Kun tämän raportoidaan ilmestyneen Pariisiin, LeBrockin ja hänen uskollisen avustajansa, etsivä Roderick Ratzin matka käy jälleen Grandvilleen, jossa uudet tuulet puhaltavat Napoleonin kuoltua ja Revolutionary Councilin ryhdyttyä johtoon. Kumppanukset joutuvat toteamaan, ettei tälläkään kertaa asiat ole niin suoraviivaisia kuin voisi kuvitella, vaan menneisyyden teoilla on pitkät varjot.

Grandvillen maailma on entistä täyteläisempi Mon Amourissa, hahmot saavat ulottuvuutta, tapahtumapaikat laajenevat ja historian yksityiskohdat kehittyvät ja muuttuvat moniselitteisimmiksi. Talbot ei kuljeskele sfääreissä, vaan tapahtumat pysyttelevät maanläheisenä poliittisena trillerinä ja toimintana, jossa on jalansijaa herkistelyllekin. Moraali ja etiikka asetetaan vastakkain vapauden ja oikeuden kanssa. Grandvillen antropomorfinen vaihtoehtohistoria toimii kuin kirjoitetussa tarinassa, kuvat ovat erinomaisia, keskustelut helposti seurattavia ja kynänjälki paikoin jopa kaunista ja ilmavaa, kuin elokuvaohjaajan laajakulmatyötä. Lisäksi tarina avautuu pikkuhiljaa ja jännite pysyy koko ajan yllä.

Mon Amourissa on yhtälailla toimintaa ja väkivaltaa kuin ykkösosassakin, mutta nyt hieman tasapainoisemmin. Steampunk-aikakausi luo tunnelmaa ja edelleen mielenkiintoisia yksityiskohtia (mm. robotteja, höyrykulkuvälineitä, ilmalaivoja ja aseita). Tällä kertaa kiinnitin huomiota myös kieleen, käytettyihin murresanoihin ja sanaleikkeihin, mikä johtunee siitä että luin sarjakuvan englanniksi.

Eikä tarinassa ole unohdettu huumoriakaan, silla ainakin minusta oli huvittavaa nähdä LeBrockin lukevan Voltairea samalla kun treenaa käsipainolla. Mon Amour muutti käsitystä LeBrockista, sillä hänestä tuli esille varsin harmaita piirteitä. Rikosetsivä on ristiriitainen hahmo vahvuuksineen ja heikkouksineen, kuten Sherlock Holmeskin ja hänessä on myös James Bondin toiminnallista häikäilemättömyyttä, joskin myös yllättävää romanttisuutta ja herkkyyttä. En ole lainkaan varma pidänkö hänestä, mutta hahmon monipuolisuus on hyvä asia tarinan yksityiskohtien kannalta. Talbotin haastattelusta luin, että albumin nimi on parodia ranskalais-japanilaisesta elokuvasta Hiroshima mon amour (Hiroshima, rakastettuni) heijastaen LeBrockin henkilökohtaisia suhteita.

Grandville Mon Amour ei tuottanut pettymystä ensimmäisen albumin jälkeen, päinvastoin, se paransi entisestään ja oli lähes pakko siirtyä lukemaan heti kolmas albumi Bête Noire. Siitä erikseen myöhemmin.

Bryan Talbot: Grandville

Lisää sarjakuvaa. Tällä kertaa luvun alla oli Bryan Talbotin vaihtoehtohistoriallinen steampunk-trilleri Grandville, joka ilmestyi suomeksi syyskuussa 2013. Englanniksi vuonna 2009 ilmestynyt albumi on sarjan ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa käännetty. Sarjassa on ilmestynyt yhteensä kolme albumia ja neljäs on tulossa loppuvuodesta 2014.

Tarinan hahmot ovat antropomorfisia eli ihmisenkaltaistettuja eläimiä. Hahmojen vartalot ovat ihmisten ja päät eläinten. Kaksisataa vuotta sitten Britannia hävisi sodan Napoleonille ja Ranska valloitti maan sekä Eurooppaa lajemmaltikin. Kuningasperhe teloitettiin. Tarina alkaa tilanteesta, jolloin Britannia oli reilut 20 vuotta sitten ryhtynyt anarkistiseen ja väkivaltaiseen kapinaan ja saavuttanut Ranskalta vastahakoisen itsenäisyyden. Tämä vaihe on aiheuttanut ranskalaisissa voimakkaita antipatioita brittejä kohtaan, heitä päin jopa syljetään. Scotland Yardin rikosetsivä LeBrock saapuu Britannian sosialistisesta tasavallasta Ranskan keisarikunnan puolelle Pariisiin (Grandville) ratkomaan diplomaatin murhaa ja pääsee taustalla olevien poliittisten juonittelevien tahojen jäljille. LeBrock ja hänen apulaisensa Ratzi-rotta saavat tehdä kaikkensa, että juonittelijoiden suunnitelmat saataisiin estettyä.

Kiehtova, todella kiehtova sarjakuva. Pidin piirrostekniikan selkeydestä, hahmojen ilmeikkyydestä, värimaailmasta, juonen vauhdikkuudesta ja vahvuudesta, sekä tietysti maailman steampunkmaisuudesta kaikkine mielenkiintoisine höyryvempaimineen (mm. fantastinen höyrypillipuhelin), robotteineen ja yksityiskohtineen. Ihmishahmoillakin on tarinassa rooli, mikä ihastutti ja muistuttaa perusajatukseltaan ranskalaisen Pierre Boullen Apinoiden planeetasta (arvostelu). Ainoa mikä ei niin hirveästi innostanut on juonenkulkuun kuuluvat pitkähköt tappelukohtaukset. Sherlock Holmesia hyvinkin imitoiva LeBrock on hahmona ehkä hienoisesti yllättäen melkoinen tappelijatyyppi, mitä ilmentää hänen fyysisesti treenattu kroppansakin.

(Suurenna kuvaa nähdäksesi ihmislajin syntyyn liittyvän teksti)

Olin tunnistavina tarinasta useitakin kulttuurisia ja historiallisia viittauksia. Viitteet ovat hienovaraisempia kuin Alan Mooren Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigassa (osat 1 ja 2). Molemmissa sarjoissa on kuitenkin havaittavissa omanlaisensa maailman ja hahmojen korruptoituneisuus. Naishahmot saavat mielestäni Mooren käsittelyssä enemmän seksuaalista silausta, mutta jostain syystä kiinnitin Talbotin sarjakuvassa enemmän väkivaltaan.

Mainitsinkin jo hahmojen ilmeikkyyden, mutta samalla minuun kolahti kuinka hyvin eläinlaji oli valittu sopimaan eri rooleihin. Kun näin alla olevan kohdan, napsahti heti mielikuva, ettei mikään muu valinta olisi osunut paremmin "Herran mieheksi". Itse LeBrockiin, joka on mäyrä, ei ole niinkään saatu ilmehtivyyttä, mutta ehkä se sopii hahmon luonteeseenkin. Tietenkin voi miettiä kuinka stereotyyppisiä lajivalinnat ovat (vai ovatko), mutta ainakin ne toimivat.

Grandvillen ensimmäinen albumi innosti sen verran paljon, että hankin Grandville Mon Amourin ja Bête Noirenkin englanninkielisinä sähköisinä versioina luettavakseni. Mon Amourin ehdin jo aloittaakin. Toivottavasti sarjan kääntämistä jatketaan edelleen, vaikka itse siirryin alkuperäiskielisten pariin. Suosittelen tutustumaan, jos ei vielä ole tuttu. Ykkösosan trailerin voi katsoa YouTubessa tämän linkin kautta. Grandville on ehditty noteerata myös ainakin Sallan lukupäiväkirjassa ja Valopolussa.

Ayn Rand: Anthem

Ayn Randin pienoisromaanimittainen dystopiatarina Anthem julkaistiin ensimmäisen kerran Englannissa vuonna 1938. Minulle tarina päätyi luettavaksi Project Gutenbergista ilmaiseksi silmällä pitäen tulevaa Retro Hugo -äänestystä.

Tarina sijoittuu tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on ajautunut sosialistiseen kollektiivisuuteen, jonka peruspiirteenä on yksilöllisyyden olemassaolon täydellinen unohtaminen. Tästä vahvimpana merkkinä on minä-sanan katoaminen kielestä ja ihmisten persoonallisuuksien tukahduttaminen. Tiettyjen sanojen käyttö, kuten ”minä”, ”minun” tai ”ego”, on johtanut kuolemantuomioon. Järjestelmä valitsee kunkin jäsenensä aseman ja tehtävän, eikä sitä vastaan voi taistella tai muuksi muuttaa. Opiskeluvaiheessa tutkijan tehtävistä haaveileva, mutta katulakaisijaksi tuomittu Equality 7-2521 on nuori mies, joka päättää toteuttaa intohimoaan salassa ja tekee valoa tuovan keksinnön. Hän ihastuu Liberty 5-3000:ksi nimettyyn nuoreen naiseen, mutta koska yhteisössä vapaa kanssakäyminen ja suhteiden luominen on kielletty, kumpikaan ihastuksen osapuoli ei voi ilmentää itseään, saati edes koskettaa toistaan. Equality 7-2521 yrittää löytää keinon toteuttaa unelmaansa, mikä johtaa konfliktiin yksilön ja yhteisön välillä ja saattaa Equality 7-2521:n hengenvaaraan.

Rand käyttää tarinansa symboliikkana kreikkalaista mytologiaa Prometheuksesta ja Gaiasta. Equality 7-2521 tekee valoon liittyvän keksinnön, kuten Prometheus toi tulen ihmisille, mikä samalla kuvaa valaistumista. Taustalla näkyy mennyt ja unohdettu maailma, Mainitsematon aika, jonka rippeisiin Equality 7-2521 tarttuu. Liberty 5-3000 työskentelee kaupungin ulkopuolella läheisessä kosketuksessa maahan ja hänessä elää myös rohkeus ja uskallus yksilöllisiin ratkaisuihin. Yhteisön jopa järjetön rajoittuneisuus tulee esille sen hylätessä edistyksellinen saavutus, koska siihen ei ole annettu lupaa yhteisöllisen neuvoston kautta. Tarinassa henkii voimakas vastarintaa Neuvostoliiton kaltaista kommunistista järjestelmää kohtaan, mikä ilmeisesti juontaa juurensa kirjailijan venäläisestä syntyperästä.

Tekstissä on runon vaikutelmaa, joka ehkä syntyy lähinnä ekirjan taitosta. Liekö samanlainen on ollut alun perin painetuissa versioissa. Minulla oli Ayn Randin kirjoituksista etukäteen vain hämärän ristiriitainen mielikuva ja ennakko-odotus, sillä tiedän varsinkin Atlas Shruggedin herättäneen keskustelua ja paljon negatiivisia mielipiteitä, minkä vuoksi en ole sitä koskaan halunnut lukea. Anthem ei kuitenkaan vastannut mielikuvia tai odotuksia. Tarinan lopussa on filosofista mahtipontisuutta, joka menee ylikierroksille, mutta muuten dystopinen kuvaus on onnistunut. Päinvastoin kuin monessa nykypäivän muodikkaassa dystooppisessa tarinassa, jossa kirjailija ei välttämättä usko luomansa maailman mahdollisuuteen, Anthemissa on selvästi näkyvissä kirjailijan näkemys kollektivismin ongelmallisuudesta ja uhkakuvista. Aikakausi on ollut siihen varmasti otollinenkin.

Anthemista löytyy varmasti teemoja, joita voi tulkita laajemminkin ja kirjailijan luoman filosofian pohjalta, mutta halusin pysytellä omassa lukukokemuksessani kevyellä tulkinnan tasolla. Anthem on helposti lähestyttävä teos, vaikka loppu menee makuuni nähden kerronnallisesti hieman yli. Minun pitää vielä harkita onko teos Retro Hugo -nimeämisen arvoinen, mutta eipä novella-kategoriaan ole muuten juuri tunkua. Vuoden 1938 lyhyehköjä teoksia ei ole kovin vaivatonta saada käsiin.

Pierre Boulle: Apinoiden planeetta

Kwai-joen silta -kirjastaan tuttu ranskalainen Pierre Boulle kirjoitti myös toisen filmimaailmaan merkittävästi vaikuttaneen teoksen, Apinoiden planeetan. Tämä ranskankielisen, vuonna 1963 ilmestyneen La Planète des singes (suomennos 1964) -kirjan pohjalta on luotu kokonainen mediabusinesstuote, seitsemän elokuvaa, kahdeksas tulossa, pari tv-sarjaa, sarjakuvia, kirjoja, tietokonepeli, ja ties kuinka moni muu kirjailija on saanut oman inspiraationsa tarinaansa luettuaan Boullen teoksen. Olen katsonut elokuvat ja Charlton Hestonin tähdittämä v. 1968 julkaistu ensimmäinen versio teki kauan sitten lähtemättömän vaikutuksen dramaattisine loppuineen. Hieman nolottaa sanoa, mutta meni useampi vuosikymmen ennen kuin tajusin taustalla olevan kirjan. Pierre Boullen nimi tuli tutuksi minulle vasta kun suomennoksesta otettiin kääntäjän tarkistama uusintapainos v. 2001 Tim Burtonin elokuvaversion tuoksinassa. Siitäkin on kulunut jo 13 vuotta ja vasta nyt sain luettua kirjan. Vaan ajan kuluminen ei tässä tapauksessa ole rapauttanut kirjan tehoa. Se on ehdottomasti genreklassikko. Osallistun Apinoiden planeetalla Vive la France -haasteeseen.

Kehystarinassa avaruuslomamatkailevat Jinn ja Phyllis löytävät pullopostia avaruudessa leijumassa. Pullon sisällä on pitkähkö kertomus Odysseus Mérou -nimiseltä lehtimieheltä, joka osallistui tutkimusryhmän mukana vuonna 2500 esikoismatkalle Betelgeusea kiertävälle planeetalle. Planeetan olosuhteet vastaavat Maata ja se on asuttu. Evoluutio tuntuu kuitenkin kehittyneen planeetalla eri suuntaan kuin kotiplaneetallamme, sillä hallitseviksi lajeiksi ovat nousseet älykkäät apinat ja ihmiset ovat puhekyvyttömiä ja eläimellisiä. Odysseus joutuu kamppailemaan säilyttääkseen henkensä sekä osoittaaksensa olevansa toista maata kuin muut planeetan ihmiset. Mutta onko hänellä enää mahdollisuutta pelastua takaisin Maahan ja tuttuun turvalliseen maailmanjärjestykseen?

Aloittaessani Apinoiden planeetan lukemisen, minulla oli elokuvien pohjalta joitain tiettyjä ennakko-odotuksia tarinan juonen suhteen. -68 valmistunut elokuva tuntuukin noudattaneen kohtalaisen hyvin kirjaa, ainakin sen perusteella mitä muistan, mutta kirjan loppu poikkeaa elokuvasta. Tai pitäisi kai sanoa, että elokuva poikkeaa kirjan lopusta. Pidin elokuvan lopusta paljon, ja kesti hetken sulatella kirjan versiota ennen kuin tajusin sen pienestä epäkohdastaan huolimatta olevan haastavampi ja siten omalla tavallaan parempi. Kirjan päätöstä on muistaakseni hyödynnetty kuitenkin myöhemmissä elokuvissa soveltaen.

Boulle käyttää hyväkseen tarinassaan todellisia kokeilevan psykologian ja käyttäytymistieteen tutkimusmenetelmiä ja tuloksia, joiden kautta hän antaa päähahmolleen mahdollisuuden osoittaa älyllisyytensä. Apinoiden planeetan teknillinen kehitys on selkeästi jäljessä ihmisplaneetan kehityksestä (avaruusmatkailu) ja tähän sekä apinamaailman hierarkiaan liittyykin satiiria hipovaa yhteiskuntakritiikkiä ja tarinan mielenkiintoisimmat käänteet. Ihminen ja apina asetetaan peilikuviksi toisilleen kahdessa eri kehitysvaiheessa. Evoluution kääntäminen päälaelleen on varmasti herättänyt vilkasta keskustelua aikanaan ja olemassa olollaan yleensäkin vastustusta.

Zira, Cornelius ja Zaius tuntuvat tutuilta jo ennestään elokuvan pohjalta. Corneliuksen tutkimuksia en tosin elokuvasta muista, joten kirjassa ne tuntuvat aika raaoilta ja samalla tulee jälleen pisto ihmiskuntaa kohtaan peilaten. Boulle kirjoittaa ajatuksia herättävästi, joskin hieman välillä kuultaa läpi puheissa vanhahtava mahtipontisuus, joka tosin elää yhä tänäkin päivänä sitkeästi akateemisissa ympyröissä, myönnettäköön. Tarina nostaa esille yli lajirajojen ylittävän ystävyyden sekä älyllisen ennakkoluulottomuuden, siinä missä myös negatiiviset vastavoimat.

Apinoiden planeetan synty (The Rise of the Planet of Apes, 2011) aloitti uudelleen Apinoiden planeetta -elokuvien sarjan ja sen tarina jatkuu tänä kesänä ensi-iltaan saapuvalla Dawn of the Planet of the Apesilla, jonka krediiteistä löytyy yhä myös kirjailijan nimi. Vaikka uusi sarja luo jo ihan omaa tarinaansa, niin sen verran kiinnostava se on aiheeltaan, että kuuluu ainakin minun katsottavien listalle. Olen tyytyväinen, että tulin vihdoin myös lukeneeksi alkuperäisen kirjan. Koen lukeneeni merkkiteoksen.

Alan Moore & Kevin O'Neill: Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga: Musta kansio

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga -sarjan lukemiseni on edennyt viimeistä myöten. Alan Mooren ja Kevin O’Neillin yhteistyösarjakuvan kolmas tuotos, Musta kansio (The League of Extraordinary Gentlemen: Black Dossier), julkaistiin englanniksi 2007 ja suomennos ilmestyi syksyllä 2013. Musta kansio poikkeaa sekä sisällöltään että rakenteeltaan kahdesta ensimmäisestä Merkillisestä herramiesliigasta (arvostelut), sillä se ei ajoitu viktoriaaniselle kaudelle vaan kertoo liigan varhaisesta historiasta ja vaiheista sekä jäsenistä 1900-luvun alkupuoliskolla marsilaisten kohtaamisen jälkeen. Nämä vaiheet on rekisteröity ns. mustaan kansioon, jonka Mina Murray ja Allan Quatermain varastavat haltuunsa 1950-luvulla. Ajat ovat muuttuneet ja Englantia hallitsevat uudet voimat, joiden toiveena on tehdä liigasta kokonaan historiaa.

Musta kansio on epätasainen kooste mennyttä ja nykyisyyttä, eivätkä kaikki osiot olleet yhtälailla kiinnostavia. Herrasmiesliigan tapahtumien kulku marsilaisten hyökkäyksen jälkeen kiinnosti eniten ja siirtyminen sen johdosta varhaiseen avaruusaikaan. Sen sijaan sukupuolta ajoittain vaihtavan Orlandon elämänvaiheet ja Fanny Hillin pornografinen osuus ovat lähinnä tylsiä, vaikka avaavat hahmojen taustaa. Samoin liigan ranskalaiset ja saksalaiset vastineet eivät innostaneet. Tarina etenee sarjakuvien lisäksi lyhyillä tarinoilla, joita kahdessa ensimmäisessä Herrasmies-albumissa on vain lopussa. Seassa on kuvia mm. Minan ja Allanin lähettämistä postikorteista tervehdyksineen, mikä piristää kokonaisuutta.

Musta kansio vilisee jälleen bongattavaa, vaikka juonipuoli itsessään pissiikin hieman. On James Bondia, Woosteria ja Jeevesia, Lovecraft ja Orwell-viitteitä ja paljon muuta kirjalliseen ja kuvalliseen median liittyvää. Lopussa lennetään satu- ja mytologiahahmojen kansoittamaan Liekehtivään maailmaan ja luetaan sarjakuvaa kolmeulotteisena kirjan mukana tulleet puna-vihreälasit päässä. Hauskaa, mutta samalla hieman rasittavaa. Enkä päässyt oikein edes kärryille Liekehtivän maailman perimmäisestä tarkoituksesta, mutta joukkoon liittyi joka tapauksessa historiaosuudessa alussa ollut miesnainen, Orlando.

James Bondin ja Minan kohtaaminen

Musta kansio tulvii niin paljon uutta, että yhdellä lukukerralla tuntuu olevan vaikea omaksua sen kaikkea sisältöä. Toisaalta sitä ei haluttanut lukea uusiksikaan epätasaisuuden vuoksi. Onneksi sen verran jäi kokonaisuudesta päähän, että eteneminen kolmeen viimeisimpään Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigan tarinaan sujui saumattomasti. Tuntuu oudolta, että Musta kansio ilmestyi suomeksi vasta Century-albumien jälkeen, sillä se mielestäni sisältää asioita, jotka on hyvä tietää ennen etenemistä 1910, 1969 ja 2009:n tarinoihin. Niistä kuitenkin lisää myöhemmin.

Mustassa kansiossa on mielenkiintoisia yksityiskohtia, mutta kokonaisuutena se on pettymys. Ihastuin kahden ensimmäisen Herrasmiesliigan steampunk-aikakauteen, ja siitä pois siirtyminen sekä joidenkin tuttujen hahmojen menetys ovat selkeä miinus fiiliksen kannalta.

Maria Turtschaninoff: Anaché

Maria Turtschaninoffin Arra ja Helsingin alla -kirjojen juoniselostukset eivät ole saaneet minua tutustumaan kirjailijan tuotantoon aiemmin, mutta Anachén kohdalla kävi toisin. Myös Vesa Sisätön ohimennen eräässä conissa lausuma painavan kehuva mielipide uutukaisesta vaikutti lopullisesti lukupäätökseen. Anaché julkaistiin ruotsinkielisenä 2012 ja suomennos ilmestyi 2013. Minulla on kirjasta sekä paperi- että ekirjaversio. Anaché käsittääkseni sijoittuu samaan maailmaan kuin Arra, minkä vuoksi mielenkiinto heräsi nyt sitäkin kohtaan. Harmi, ettei Arra ole saatavilla ekirjana.

Akkadit ovat paimentolaiskansaa, jotka elävät luonnon keskellä ja ehdoilla. Heidän maailmassaan henkiolennoilla ja myyteillä on merkittävä vaikutus ihmisen toimintoihin, maailmaa hallitsevat miespuoleinen jumala Kummelake ja naispuoleinen Axeki. Shamaanimiehet, angakokit, toimivat linkkeinä henkisen ja maallisen välillä. Miehillä ja naisilla on omat roolinsa ja perinteensä ja elämisen säännöt ovat tiukat niiden suhteen. Tähän maailmaan syntyy tyttö, Anaché, jonka kohtalo vie poikkeaville kulkemattomille poluille. Tultuaan naiseksi Anachén koettelemukset ovat vasta alussa ja niihin nivoutuu laajempikin tulevaisuus kuin yhden yksilön.

Jotkut kirjat yksinkertaisesti vain viehättävät ja Anaché on juuri sellainen kirja. Se on karun kaunis ja ankara kuvaus patriarkaarisesta yhteisöstä, jossa joudutaan etsimään tie sukupuolten väliseen tasapainoiseen elämään, niin maallisella kuin henkiselläkin tasolla. Se on myös erilainen tytön kasvutarina ja hienoa kuvausta paimentolaiskansan arkielämän askareista aina lampaiden ja hevosten kasvatuksesta kasvien hyödyntämiseen ja vuodenaikojen vaikutuksesta elämän rutiinien kulkuun. Tarinan ympäristön yksityiskohtien uskottavuus luo tasapainoa voimakkaalle henkimaailman vaikutukselle. Jumalat ja henkiolennot pysyvät vaikutuksestaan huolimatta kuitenkin onnistuneesti salaperäisen etäisinä ja eteerisinä.

Yritin lukiessa sijoittaa tarinaa ajallisesti johonkin kauteen, mutta en saanut ihan tarkkaa kiinnekohtaa, mikä jäi vaivaamaan. Kirjoitettua historiaa tai tietoa tarinassa ei kuitenkaan tunnu olevan (tai en huomannut sitä kuvattavan olevan), merkkejä kylläkin. Kirjan mainostekstissä väitetään, ettei Anaché "muistuta mitään ennen lukemaasi", mikä pisti hieman ärsyttämään yleistävyydellään. Anachésta nimittäin ainakin minun mieleeni nousi ajoittain useampikin shamaaneihin liittyvä tarina, mm. paleofiktion puolelta Pekka Halosen Peuraheimo (arvostelu) ja Samuli Antilan Kirveenkantajat (arvostelu), mutta erityisesti Megan Lindholmin naisen ja poikkeuksellisen yksilön asemaan alkuperäiskansan keskuudessa liittyvä kaksiosainen The Reindeer People / Wolf’s Brother (jotka haluan palavasti lukea uudelleen). Kaikki ovat toki omannäköisiään ja erottuvia tarinoita, mutta yksityiskohtia yhdistäviä mielikuvia nousi vääjäämättömästi. Anachélle lisäpisteitä näihin nähden voi kuitenkin antaa erilaisesta seksuaalisuuden lähestymisestä.

Päähenkilön vahvuus ja omaehtoisuus on nuortenkirjaan varsin sopiva, vaikka usein toivonkin hahmossa olevan sellaista ristiriitaisuutta, mikä tekee siitä rosoisemman ja ehkä uskottavammankin. Anachéssa ei sellaista rosoisuutta ole, mutta hän on sen verran miellyttävän lähestyttävä ja samaistuttava hahmo, ettei sitä voi kovin miinuksenakaan pitää. Pidin kirjan lopusta paljon ja voisin kuvitella monia samaan maailmaan sijoittuvia tulevia tarinoita, jotka lukisin kiinnostuneena, jos kirjailija niitä kirjoittaisi. Jonain päivänä tartun vielä Arraankin. Suosittelen Anachéa.