Kate Atkinson: Life After Life (Elämä elämältä)

Jostain netin syövereistä bongasin (jälleen kerran) kiinnostavan kuvauksen kirjasta, mikä sai minut ostoksille ja kohtalaisen pian lukupuuhiin. Whitbread-palkitun Kate Atkinsonin aiempaa tuotantoa löytyy usean kirjan verran suomennettuna ja myös hänen tänä vuonna ilmestynyt, järjestyksessään yhdeksas kirja, Life After Life on tulossa ensi keväänä suomeksi nimellä Elämä elämältä. Lionsgate on hankkinut teoksen elokuvaoikeudet ja käsikirjoittajatkin on valittu.

Helmikuussa 1910 syntyy lapsi, joka kuolee ennen ensihenkäystään. Helmikuussa 1910 syntyy lapsi, joka on vaarassa kuolla, mutta selviää täpärästi hengissä. Tarina seuraa Ursula Toddia, joka elää 1900-luvun alkuvuosikymmenet yhä uudestaan ja uudestaan. Hän kohtaa kuoleman eri muodoissa, erilaisten ja eri pituisten elämänkulkujen jälkeen ja jokainen alku on uudenlaisen, vaihtoehtoisen tien kulkemista. Onko Ursulalle annettu toinen tai kolmaskin mahdollisuus elää elämänsä oikein, tehdä oikeita valintoja ja vaikuttaa jopa maailmanhistoriaan?

Life after Lifessa on jotain selittämättömän vetävää. Ursulan elämän kuvaukset ovat arkisia ja välillä tavallisuus rupeaa haukotuttamaan. Juuri siinä vaiheessa Atkinson kääntää kuitenkin tarinan kulkua ja sitten taas ollaan silmät ymmyrkäisenä uudesta vaihteesta. Kirjailija on selkeästi tehnyt taustatyötä, sillä ajan hengen, varsinkin sota-ajan, pystyy aistimaan tarinasta, tosin ei ehkä niin vahvasti kaikilta osin kuin esim. Graham Joycen The Year of the Ladybirdissa (arvostelu), joka sijoittuu henkilökohtaisesti tutummalle 70-luvulle. Joistain Lontoon sota-ajan kuvauksista, etenkin St Paulin katedraalin palovahdista, tulee mieleen Connie Willisin Blackout (arvostelu) ja All Clear (arvostelu).

Jokainen uudestaan eletty hetki on vaihtoehtoinen todellisuus, jossa samat ihmiset ovat merkitykseltään erilaisissa rooleissa. Hallitsevat luonteenpiirteet pysyvät kuitenkin kutakuinkin vakioina. Jotkut elämistä ovat rankkoja ja ahdistavia, jotkut puolestaan ruusuisempia. Pidin eniten niistä, jotka tapahtuvat Englannissa, olivatpa ne kummanlaisia tahansa. Hitlerin ja Eva Braunin sekoittaminen tarinaan tuo jännitystä ja merkitystä tarinalle, mutta minusta se juonilinja on hieman kliseemäinen, liian usein käytetty. Luvun alussa on tärkeää katsoa aikamerkintä, sillä muuten saattaa hukata tarinan kulun. Kerronta pomppii edestakaisin ajassa, eikä aina juonellisessa järjestyksessä. Silti lukeminen ja kärryillä pysyminen on kohtalaisen helppoa – kunhan vain kiinnittää huomiota vuosilukuun.

Minulla jäi lukemisen jälkeen ahdistunut olo. Tarinan ihmiset ja eläimet pääsevät salaa pinnan alle. En ollut loppuun ihan tyytyväinen, se ei toiminut minulle siinä määrin kuin olisin toivonut. Elämä elämältä kuitenkin näyttää hyvin, miten monella tavalla tarinan voi kirjoittaa. Kirjailijallakaan ei ole välttämättä yhtä polkua, jota pitkin kulkea. Ehkä olisin voinut valita jonkin toisista lopuista, joka olisi tyydyttänyt. Vaikka tiesin luvun aikana, että seuraavassa luvussa tilanne on erilainen, Atkinson vakuutti minut kuitenkin juuri sillä hetkellä kiinnittämään huomiota sen hetkiseen todellisuuteen, sen aitouteen. Välillä mietitytti olisiko mitään syytä elää elämäänsä uudelleen, jos se olisi aiempaa pahempi. Takeita paremmasta kun ei ole. Toisaalta, entä jos muistaa aiemmat elämät edes häilyvästi (déjà vu) ja voisi hyödyntää niistä saatuja kokemuksia?

Minulla on ekirjassa alempi kansikuva, joka sekin miellyttää silmää, mutta koska ihastuin Ursulan syntymäkotiin Fox Corneriin ja sen pihamaalla vierailevaan kettuun, niin valitsin pääkansikuvaksi suloisen vaihtoehtoisen kettukannen. Atkinsonilta voisi lukea jatkossa vielä vaikkapa Ihmiskrokettia-kirjan, ja jos Elämä elämältä ilmestyy jonain päivänä elokuvana, niin ehdottomasti haluan nähdä sen.