Neil Gaiman: The Ocean at the End of the Lane

Toissapäivänä tuumasin Solaris-blogin Neil Gaimanin Neverwhere -arvostelun kommenteissa, että Gaiman on kirjailijana hieman ongelmallinen. Pidin Coraline varjojen talossa -kirjasta paljon (arvostelu), samoin Hautausmaan poika oli synkän sympaattinen (arvostelu). Neverwhere – maanalainen Lontoon maailmankuvaus sykähdytti (arvostelu), vaikka muuten en tolkuttomasti innostunutkaan siitä ja Hyviä enteitä -yhteistyöteos Terry Pratchettin kanssa oli hauska, mutta myös tekohauska (arvostelu). Sandman-sarjakuvat olen lukenut, mutta en ole koskaan oikein päässyt niihin sisälle. Unohdetut jumalat -tiiliskivi on jo usean vuoden odottanut lukemistaan, mutta en vain ole saanut aloitettua. Olin unohtanut ennakkotilanneeni Gaimanin uuden aikuisille suunnatun The Ocean at the End of the Lane -ekirjan, joka ilmestyi eilen. Kun se sujahti koneelleni, luin siitä alun, enkä voinut enää keskeyttää. Luin kirjan alle vuorokaudessa ja ihastuin siihen.

Reilu nelikymppinen mies palaa takaisin pieneen kotikaupunkiinsa, missä hänen lapsuudenkotinsa on aikaa sitten joutunut muutoksen kouriin. Sitä enemmän häntä vetääkin puoleensa maalaistalo pitkän tien päässä, jonne hän päätyy ankkalammikon ääreen muistelemaan lapsuuttaan ja mitä tapahtui kun hän oli seitsemän ikäinen ja heillä vuokralaisena ollut mies teki itsemurhan heidän autossaan. Siitä alkaen synkät tapahtumat vievät syrjäänvetäytyvän ja kirjojen parissa viihtyvän pojan mukanaan, mutta samalla hän tutustuu Hempstockin maatalon kolmen sukupolven naisiin, joista nuorin Lettie on ollut jo pitkän aikaa 11-vuotias. Lettie kutsuu maatilan ankkalammikkoa valtamereksi.

Ensimmäiset tunnelmat The Ocean at the End of the Lanen jälkeen ovat haikeat. Aivan kun olisin uponnut lapsuuden maailmaan ja tullut sieltä vaivoin ylös. Mukana on joukko mukavia muistoja, hajuja, makuja ja tuntemuksia. Sitten vääjäämättömästi joukkoon on päässyt joitain surullisia ja ikäviä muistoja, jotka aikuisen tulkintana tuntuvat viiltävämmältä kuin mitä ne lapsen ymmärryksellä välttämättä koki. Gaiman on lisännyt pienen pojan maailmaan outoutta, ihmeellisyyttä ja maagisuutta, ja saanut sen lapsen näkökulmasta kuitenkin luontevaksi ja uskottavaksi.

Heti alusta alkaen pikkupoika, jonka oletan olevan nimeltään George, vaikka sitä ei suoraan sanotakaan, kerää sympatiaa. Muutamat kuvatut kohtaukset ovat jopa sydäntä särkeviä. Tämä teos ei päähenkilön iästä huolimatta ole todellakaan lapsille suunnattu. Tarina on pohjimmiltaan ja tunnelmaltaan vakava ja sisältää kauhufantasia-elementtejä. Kirjassa on paljon Coralinea ja Hautausmaan poikaakin, juuri niitä seikkoja mihin niissäkin ihastuin. Gaiman ei pureskele tarinaa valmiiksi lukijalle, ja niinpä The Ocean at the End of the Lanessakin jää paljon selittämättä ja mielikuvituksen varaan. Paljon.

Gaiman on ymmärtänyt lapsen kertojaäänen voimallisuuden ja käyttää sitä nytkin taitavasti. En ihmettelisi, jos kirjassa on jotain omaelämäkerrallisuutta. Tarina on osittain kasvutarina, mutta myös kertomus siitä mitä ja miksi ja miten muistamme asioita. Kerronnassa on vahva Gaiman-leima. Hempstockit ovat salaperäisiä ja fantastisen ihania. Sellaisia, joiden luona saa hyvää syötävää, lämpimät, kuivat vaatteet sateessa kastuneiden tilalle ja jotka ovat turvallisia, kun kotona ei aina siltä tunnu. Silti he ovat jotain voimakasta ja tuntematonta, ehkä hieman pelottavaakin. Ja ehkä hieman liian hyvää ollakseen uskottavaa, mutta siitähän tässä onkin kyse. Lapsen maailmassa moni asia on uskottavampaa kuin aikuisen. Sitä voi toki kritisoidakin.

Neil Gaiman on kirjoittanut kirjan, joka tempaisi mukaansa. The Ocean at the End of the Lane on hieno, outo ja haikeakin lukukokemus, ja uskonpa, että se nähdään ensi vuonna palkintoehdokkaana useamman kerran. Toivottavasti myös suomennettuna.