Ian Tregillis: Necessary Evil

Ian Tregillisin Milkweed Triptych -sarjan päätöksen aika koitti, kun kolmas kirja Necessary Evil ilmestyi huhtikuussa. Hieman jännitti etukäteen, miten Tregillis saa pidettyä langat käsissään niin, että erinomaisesti Bitter Seedsistä (arvostelu) alkanut vaihtoehtohistoriatrilogia saa tyydyttävän päätöksen. Edellisessä kirjassa, The Coldest Warissa (arvostelu) jäätiin katastrofaaliseen cliffhangeriin, joka vaati lopullisia ratkaisuja. Kirjailija onnistui viemään tarinan hienosti kunnialla loppuun, mutta jotain jäi kaivertamaankin.

Necessary Evilissa palataan takaisin vuoteen 1940, jossa Gretelin suunnitelmien mukaan on tarkoitus yrittää muuttaa tapahtumien kulkua uudessa aikalinjassa siten, että vältytään Eidolonien lopullisilta teoilta. Raybould Marsh kohtaa nuoremman itsensä ja pyrkii paitsi pelastamaan oman tulevaisuutensa perheensä kanssa, estämään myös Götterelektrongruppenin toiminta. Gretel ei kuitenkaan kerro Marshille kaikkia ennenäkyjään, joten tehtävä osoittautuu arvaamattomaksi.

Silloin tällöin käy niin, että tarinaa lukiessa ei ole samaa mieltä kirjailijan kanssa miten haluaisi kullekin hahmolle käyvän. Harvemmin tapahtuu niin, että on tyytyväinen kirjailijan ratkaisuihin ja sitten kirjailija menee ja seuraavassa kirjassa kirjoittaa suurin piirtein kaiken uusiksi, luo vaihtoehtohistoriaa vaihtoehtohistoriasta, ja edellisen kirjan luoma tyytyväisyyden tunne lakaistaan jalkojen alta huis hiiteen. Tregillis tekee niin. Ainakin minulle. Ehkä sulateltuani kirjaa seuraavan vuoden, pidän sitä loistavana ratkaisuna, nyt päällimmäisin tunne on suru joidenkin hahmojen puolesta. Mikä ehkä kertoo kirjailijan onnistuneen vaikuttamaan. Ei Milkweed Triptych -sarja tähänkään mennessä mitään ilottelua ole ollut, joten linja pitää loppuun saakka. Tregillis kirjoittaa erinomaisen tasalaatuista, soljuvaa tekstiä.

Necessary Evil on täynnä toimintaa, kun tapahtumat saavat käänteitä toisensa jälkeen. En tiedä millaisella systeemillä kirjailija on itse pysytellyt kärryillä aikajanassa tapahtumien ajoittamisessa, mutta vaikka olin ainakin kerran hieman hämmentynyt, niin päätin luottaa, että yksityiskohdat ovat kohdillaan. Tregillis kertoo John Scalzin blogissa trilogian suunnittelusta seuraavaa:

"But the hardest part of writing Bitter Seeds (and the sequels) was plotting around Gretel. Every single thing she says or does (or doesn’t say, or doesn’t do) comes about because of her knowledge of the future. Which meant I had to know the second and third books of this trilogy in painful detail before I could begin to write Bitter Seeds."

En ole aiemmissa osissa ollut täysin innostunut kaikkien henkilöhahmojen kuvauksesta, mutta kun niitä on sulatellut ja miettinyt pidemmän ajan, niin hahmoista löytää piirteitä, jotka ovat selvästi tarkkaan pohdittu ja onnistuneesti toteutettu. En ollut tajunnutkaan kuinka jotkut olivat salaa päässeet ns. ihon alle. The Coldest Warissa Klaus keräsi sympatioitani ja nyt avautuivat silmäni Gretelille. Tregillis on luonut mielenkiintoisen sosiopaatin, jonka kohdalla on kuitenkin pakko nähdä myös tausta. Kirjailija kertoo Gretelistä:

"There were times when I wondered if I’d made Gretel too powerful. She is, after all, the one character who knows (almost) everything I know about the trilogy. It’s a little bit odd, writing a character who continually threatens to blow up the book from inside. Hell, sometimes she knew things before I knew them. It was eerie."

Gretelin avulla luodaan lukijalle tietoinen epävarmuus mitä seuraavaksi tapahtuu, sillä kaikki langat eivät selvästikään ole näkyvissä. Siksipä minua jäi vaivaamaan, kun muutamat tapahtumat menivät lopulta läpi kohtalaisen kivuttomasti ilman suurempia yllätyksiä, vaikka hintaa niissäkin maksettiin ihmismenetyksien muodossa. Loppuratkaisu on mielenkiintoinen, mutta ei ehkä kaikkein omaperäisin. Elokuva-puolella varsinkin vastaavanlaisia on tullut vastaan eri puitteissa. Silti olen siihen tyytyväinen.

Necessary Evil ei paljasta kaikkea maailmasta, enkä yhtään ihmettelisi, jos jonain päivänä kirjailija kirjoittaisi lisää esimerkiksi Eidoloneista. Sarjan yksi onnistuneimmista piirteistä on ollut yhdistää tieteellistä teknologiaa ja magiaa tarinaan saumattomasti ja uskottavasti toisen maailman sodan realistisessa ympäristössä. Tämä sarja ansaitsisi tulla suomennetuksi. Ehkä kolmenkymmenen vuoden kuluttua sitten?

Kirjan lopussa on luettelo kirjailijan käyttämistä lähdekirjoista ja netistä löysin vielä Civillian Reader -blogin vierailijakirjoituksen siitä mistä Tregillis sai inspiraationsa Götterelektroniin ja tohtori von Westarpiin. Mielenkiintoista luettavaa.