Tarinan päähenkilö, laiha lapsi elää toisen maailmansodan aikaisessa Englannissa, maalle evakkoon siirrettynä. Hän rinnastaa lapsuutensa tapahtumia ja oppeja Asgård ja jumalat -kirjasta lukemiinsa pohjoismaisiin ja germaanisiin mytologioihin sekä John Bunyanin kirjoittamaan Kristityn vaelluksen allegoriseen kristilliseen kertomukseen. Lapsi elää epävarmuuden aikaa, jota uhkaa isän menettäminen.
Byatt, joka loppupuheessa kertoo tarinan olevan omaelämäkerrallinen, kyseenalaistaa kristinuskon samankaltaiseksi myytiksi mytologian taruston kanssa. Asgårdin jumalien toimet ovat ennalta määrättyjä, eivätkä he kykene taistelemaan lopputulemaa vastaan, mikä näkyy etenkin Odinin käyttäytymisessä Lokia kohtaan. Lapsen loogisen ajatusmaailman kautta on vaikea hyväksyä kristinuskon kaikkivoivan jumalan julmuutta, joka heijastuu hänen todellisuutensa maailmassa. Myyttien kautta maailman jäsentäminen on helpompaa. Hänen isänsä on Odinin soturi, jonka lapsi ei usko koskaan palaavan. Jumalien tuho ei tapahdu vain jumalien muinaisessa Asgårdissa vaan myös toisen maailmansodan Englannissa.
Byattin teksti on hyvin lyyristä ja kauniin kuvailevaa. Sitä on nautinto lukea keskittymällä keskittyen lauseiden sointiin ja tunnelmaan. Kokonaisuus ei kuitenkaan toimi, sillä lapsen nykyisyys ja mytologia kohtaavat toisensa onnahdellen, vaikka molemmat toimivat itsenäisesti hyvinkin. Laihan lapsen lapsuuden kuvauksessa on koskettavia hetkiä, jotka kolahtavat realistisina sota-ajan kuvauksina. Hän havainnoi muun muassa äidissään muutoksen sota-ajalla, kun tämä pääsee toteuttamaan itseään, verrattuna sodan jälkeiseen tilaan, jolloin hän joutuu palaamaan kotirouvan rooliin. Lapset huomioivat monia asioita, vaikka eivät juuri sillä hetkellä kykene niitä jäsentelemään. Niinpä tarinan lapsi kypsyydessään tuntuu ajoittain aikuiselta heijastumalta, nyky-Byattin tulkinnalta lapsi-Byattista.
Ragnarök-mytologian kuvaus onnistuu tiivistelmänä hyvin sanaselityksineen, mutta pidin silti enemmän Sørensenin kuivemmasta tavasta kertoa tarina. Kumpainenkin keskittyy luonnollisesti suurelta osin Lokiin, mutta Baldurin ja hänen äitinsä Friggin toimet poikansa pelastamiseksi saa myös runsaasti huomiota. Byatt tuo mytologian germaanisuuden ja rinnastukset toiseen maailmansotaan mukaan, mikä yhdistää lapsen tarinan mytologiaan, mutta häiritsee, koska ei onnistu riittävän hyvin. Itse en miellä Ragnarökia germaanisena mytologiana, vaikka tiedän tarinoiden taustaan liittyvät historiat. Olisin lukenut mielelläni Byattilta erikseen Ragnarökistä puhtaasti sellaisenaan ja laihan lapsen tarinan omana muistelmana. Yhdessä näistä osista jäi vain keskinkertaisen kokonaisuuden tunne. Kirjoitustyylistä ja kielestä annan lisäpisteitä. Mielestäni Atwood onnistui Penelopeiassa myytin uudelleen tulkinnassa paremmin. Tai ainakin sai välitettyä tulkinnan lukijalle paremmin.
Byattin Ragnarök: Jumalten tuho sisältää Sørensenin Ragnarök, jumalten tuho -kirjan lailla kuvitusta ja lopussa on lisukkeena Ajatuksia myyteistä -essee, jonka koin turhaksi, mutta ehkä se joillekin tarjoaa kiinnostavaa taustatietoa.
Hieno arvio - oli ilo lukea etsimääsi taustainfoa!
VastaaPoistaJa juuri noin: kirja oli lyyrinen ja upea tunnelmaltaan. Mutta valittettavasti ei kovinkaan koskettava vaan vähän kuin kirjallinen opinnäyte. Tai maailmanlopun ennuste.
Ja olisin jättänyt myös epilogin pois. Olisi jäänyt lukijalle enemmän tulkinnanvaraa.
Olen kuullut usealta taholta, että Ragnarök ei ole Byattin paras teos. Itse en kirjailijalta muuta ole lukenut. Ehkä johonkin sarjaan kirjoitettu tilaustyö ei aina toimi kirjoittajan ilmaisukyvyn kannalta. Ei Atwoodin Canongate Myth -teos kirjailijan parasta ole, mutta Atwood näytti siinä hallitsevan oman kirjallisen kokeilunsa.
Poista