Michel Faber: Lihaa ja verta

Vuonna 2001 suomeksi ja vuotta aiemmin englanniksi ilmestynyt Michel Faberin Lihaa ja verta (Under the Skin) päätyi lukulistalleni tulevan elokuvasovituksen vuoksi (ks. Kirjasta elokuvaksi – tulevaa tuotantoa 3). Halusin lukea tarinan ensin kirjana, jos sattuu, että elokuva päätyy katsottavakseni jossain vaiheessa. Tuon alla esille joitain kirjan sisältämiä teemoja, joten arvio sisältää jonkin verran juonipaljastuksia. Kaksi viimeistä kappaletta on kutakuinkin turvallista lukea.

Isserley on omituisen näköinen nainen paksuine laseineen, osittain epämuodostuneen ja kovia kokeneen arpinen, vastapainona suuret auliisti kaula-aukosta katsottaviksi tarjottavat rinnat. Hän ajelee Skotlannissa valtatietä pitkin ja poimii kyytiinsä hyvässä kunnossa olevia miesliftareita. Hän ei tee sitä iskemistarkoituksessa, vaan todelliset syyt avautuvat pikkuhiljaa tarinan edetessä. Faber tarjoaa mietittäväksi erilaisuuden kokemisen ja arvottamisen ja lihansyönnin oikeuttamisen maan ulkopuolisen asukin näkökulmasta.

Lihaa ja verta on outo kirja, eikä sen lukeminen ollut miellyttävä kokemus. Kirjan päähahmo herättää ristiriitaisia tunteita. Isserleyn oma maailma on hyvin luokkajakoinen ja epätasa-arvoinen, enemmässä määrin kuin omamme. Isserley ei ole voinut juurikaan vaikuttaa kohtaloonsa, hän on valinnut kahdesta pahasta vähemmän pahan, mutta on joka tapauksessa hyväksikäytetty. Toisaalta hän on ansainnut myötätuntoa, toisaalta hän on ulkopuolinen uhka, joka ei arvosta Maan ihmislajia, jota hän kaltaisineen kutsuu vodseleiksi. Maan ihmiset ovat hänen näkökulmastaan asemassa, jota me itse tarjoamme lihakarjallemme, eläimiä vailla älyä.

Isserleyn ajatusmaailma ei ole mustavalkoisen yksioikoinen, mutta hänen asemansa vaikuttaa siihen, millä tavoin hän sulkee mielensä tekemisiensä vaikutuksilta. Jo Margaret Atwoodin Herran tarhurit -kirjan (arvostelu) yhteydessä mietin mitä kaikkea kieltäydymme ajattelemasta, kun syömme lihaa. Faber on kuitenkin Atwoodia raflaavampi ja piirtää silmien eteen todella karmeita kuvia lihantuotannosta. Liftarit eivät ole myöskään yksioikoisia, he ovat realistisia hyvine ja huonoine piirteineen, eikä kukaan heistä ansaitse omaa kohtaloaan. Tarina kuitenkin pakottaa pohtimaan onko heidän asemansa lopulta sen kummempia kuin Isserleynkään, joka oli "pilattu" loppuelämäkseen, mutta ei pääse tuskistaan ja ahdingostaan eroon nopeasti. Hän on hylkiö omiensakin parissa.

En voi sanoa, että pidin Lihasta ja verestä, se on levoton ja karmiva ja kaikenlisäksi tarinassa jatkuvasti etanavauhtia etenevä auto alkoi hermostuttaa minua. Kirja ei ole huono, se ottaa kyllä mukaansa ja on vieläpä nopealukuinen. Luonnonkuvaamisessa on saatu tuotua esille uutuuden viehätystä, ulkopuolisen näkemää kauneutta. Teemat herättävät ajatuksia, mutta loppua kohden tarina hieman väsyy. Tai sitten minä väsyin lukijana. Kirjaa mainostetaan satiirina ja sitä se todellakin on. Huumoria on turha kuitenkaan odottaa.

Lihaa ja verta on verkkainen tarina sisältäen paljon mietteitä ja autolla ajamista. Tarinaa on todennäköisesti pitänyt muuttaa, jotta se toimisi elokuvana, sillä liftarien kyytiinottorituaalin näyttäminen viidettä kertaa olisi valkokankaalla aika puuduttavaa. Samoin Isserleyn ulkonäkö on taidettu muuttaa esittelytekstin ”hemaiseva kaunotar” suuntaan, vaikka Isserley on kuvauksien perusteella kaikkea muuta. Pelkäänpä, ettei tästä ole elokuvana saatu aikaan ainakaan parempaa versiota kuin mitä kirja on, mutta se jää nähtäväksi.