Gene Wolfe: Kiduttajan varjo

Gene Wolfen Uuden auringon kirja -sarjan ensimmäinen osa, Kiduttajan varjo (The Shadow of the Torturer, 1980) ilmestyi noin viikko sitten suomeksi. Sarjalla on pituutta neljän kirjan verran ja toinenkin osa on saanut jo suomenkielisen nimen, Sovinnontekijän kynsi, tosin ei vielä tietoa milloin se mahtaa ilmestyä (Lisäys: Gummeruksen mukaan lähempänä ensi kesää). Luin viime vuonna joulukirjaksi kokeeksi Gene Wolfelta lyhyehkön Christmas Inn -tarinan (arvostelu), mutta se ei oikein puraissut. Siksi en uskaltautunut odottamaan liikoja Kiduttajan varjoltakaan sen saamista runsaista kehuista huolimatta. Kiduttajan varjo osoittautui kuitenkin tyyliltään hyvin erilaiseksi kuin Christmas Inn.

Severian, kiduttajan killan oppipoika ja myöhemmin kisälli kohtaa öisessä välikohtauksessa nekropolissa legendaarisen kapinallisen Vodaluksen, mistä jää hänelle paitsi mieleenpainuva muisto, myös kultakolikko. Kun ylhäinen chatelaine Thecla tuodaan kiduttajien vangiksi, huomaa Severian tämänkin liittyvän jollain lailla kapinaliikkeeseen. Severian rakastuu Theclaan ja auttaa tätä pääsemään ennen aikaisesti kiduttajien käsistä pettäen näin kiltansa. Rangaistukseksi Severian lähetetään pohjoiseen Traakiaan pyöveliksi ja hän aloittaa pitkän matkansa, jolla heti alkuunsa jo ennen Nessuksen kaupungista poistumista hän joutuu koettelemuksiin.

Kiduttajan varjo on älykäs kirja, mutta ei lukijaa aliarvioivalla tavalla vaan haastavalla. Kieli tuntuu alussa hieman vanhahtavalta termeineen ja jouduin muutaman sanan kohdalla tekemään haun, jotta pääsin kartalle missä kielen kanssa mennään. Näiden hakujen kautta avautui mukavasti uudenlaista ulottuvuutta kirjalle, jossa maailma on tulevaisuutta, mutta ihmiset elävät ja puhuvat menneisyyden kaltaisesti. Kuin aika olisi kiepsahtanut toisinpäin ja science fictionmainen tulevaisuus olisikin nyt menneisyyttä. Wolfe sekoittaa erinomaisesti scifiä fantasiaan tai päinvastoin, ihan miten lukija haluaa tulkita. Tapahtumamaailman avartuessa punertavine aurinkoineen, mieleen tuli Jack Vancen Dying Earth -tarinat ja vaikka en ole varma, niin epäilisin Wolfen saaneen Vancelta inspiraatiota ja vaikutteita, siinä missä esimerkiksi George R.R. Martininkin Dying of the Lightissa (arvostelu). Kuvatut nekropoli ja kasvitieteellinen puutarha ovat pelottavan kiehtovia ja salaperäisiä paikkoja hämärine tunnelmineen ja outoine esineineen, jotka rikkovat universumin lakeja, ja kun tajusin lukiessa mitä Matakiinitorni ja muut tornit oikeasti olivat, kunnioitus kirjailijan mielikuvitusta kohtaan nousi.

Kirjaa kerrotaan minä-muodossa vanhan (vanhemman) miehen näkökulmasta, mikä ei sellaisenaan ole uusi lähestymistapa. Uutta ei ole nuorukaisen matkakertomus ja hänen omistamansa nimetty miekka. Uutta ei myöskään ole hieman yksioikoisessa roolissa olevat neitokaiset ja viisaat vanhat miehet, mutta toisaalta maailman rohkeus ja kieli pelastavat tarinan tavanomaisuudelta. Viittaukset ja kieli- ja mielikuvat ovat laajuudessaan innostavaa luettavaa. Kirjassa on selitystä ilman jääviä mysteerisiä unenomaisia jaksoja, mutta oletan (ja toivon) niihin tulevan jonkinlaista selvennystä myöhemmin. Juoni jää hieman maailmanluonnin alle, mikä on miinusta, vaikkakaan ei ihan harvinaista kun kyseessä on sarjan ensimmäinen osa. Tosin Kiduttajan varjo ei tunnu sarjan osalta vaan yhden kokonaisen kirjan neljännekseltä, sen verran töksähtäen kirja päättyy. Ensimmäisessä kirjassa tulee vastaan useita lyhyesti mainittuja henkilöitä, jotka tuntuvat merkittäviltä jatkoa ajatellen. Severian itse on valjuhko, mutta muutamat sivuhahmot, kuten Dorcas ja Talos sekä isä Inire ja tietysti Vodalus itse sitäkin kiinnostavampia. 

Kiduttajan varjo vaatii lukijalta kohtalaisen paljon, ja nokkelia yksityiskohtia sisältävässä kirjassa riittää lukemista ja huomioimista varmasti vielä toiseksikin kerraksi. Kääntäjä on tehnyt hienoa työtä kielen ja sanojen kanssa, vaikka jälleen kerran mietin uskaltautuako lukemaan kirjaa uudelleen englanniksi ja siirtymään kakkososaankin jo alkuperäiskielisenä. Kiduttajan varjo on ehdottomasti kotimaisten genrepalkintojen ehdokassuosikki (niin Tähtivaeltajan kuin Tähtifantasiakin), vaikka se ei aivan toimikaan itsenäisenä kirjana. Hieno lukukokemus, suosittelen.