Joan D. Vinge: The Snow Queen

Luin Science fiction -haasteen moderni klassikko -kategorian (5.) toisena kirjana Joan D. Vingen Hugo-palkitun romaanin The Snow Queen (1980). Kirja pohjautuu Hans Christian Andersenin samannimiseen satuun (Lumikuningatar) höystettynä reippaalla sf-meiningillä.

Tiamatin asukkaat ovat jakautuneet kahteen klaaniin Wintersiin ja Summersiin, joilla on omat perinteensä ja arvonsa. Planeetta kiertää mustaa aukkoa ja aina 150 vuoden välein vuodenaika vaihtuu talvesta kesään ja sitä myöten talven hallitsija Snow Queen vaihtuu myös Summer Queeniksi. Vain talviaikaan tiamatilaisten on mahdollista olla kanssa käymisissä muiden galaksilaisten kanssa mustan aukon kautta. Lumikuningattaren hallitusaika on käymässä vähiin, mutta hän on keksinyt keinon, jolla pidentää kauttaan. Nuori Moon on aina haikaillut tulosta sibyllaksi, oraakkeliksi, mutta kun tämä toteutuu, hän joutuu eroon rakastetusta serkustaan Sparksista, jonka kanssa hän on vannonut pysyvänsä aina yhdessä. Etsiessään tietä takaisin Sparksin luo, Moon joutuu kulkemaan pitkän matkan planeettansa ulkopuolelle. Hän oppii hyväksi käytettyjen merielävien salaisuuden ja merkityksen sibylloille, sekä oman taustansa ja sen mitä se tarkoittaa hänen tulevaisuuden kannalta.

The Snow Queen on uuteen kiehtovaan maailmaan sijoitettu tuttu tarina. Tuttu sinänsä, jos tietää mitä Lumikuningatar-sadussa tapahtuu, tietää myös päälinjat tästä kirjasta. Moon ja Sparks ovat kuin Gerda ja Kai. Outoon galaktiseen ympäristöön sijoitettuna tarina saa toki omanlaisensa vivahteen. Moon ja lumikuningatar Arienrhod toimivat tarinassa aisaparina, kolikon vastakkaisina puolina, mutta kerronta seuraa myös naispoliisi Jerushan juonilinjaa, joka sivuaa ja yhtyy kahden muun naishahmon tarinaan. Mukana on myös Elsevier, ulkoplaneettalainen miehensä menettänyt salakuljettaja ja pari muutakin vahvaa naissivuhahmoa. Vingelle pisteitä siitä, että hänen kirjassaan naiset ovat pääosissa ja toimijoita, mutta otan osan pisteistä takaisin saman tien, sillä ainakin kaksi kolmesta tuntui pääasiassa haikailevan miehen perään. Älylliset merenelävät herättävät mielikuvan delfiineistä ja melkeinpä alusta alkaen voi aavistaa mikä niiden merkitys on. Kirjailija osoittaa sormella tarinan pahispuolta laittamalla heidät kohtelemaan näitä kauniita otuksia julmasti niistä saatavissa olevan elämän eliksiirin ainesosan vuoksi.

The Snow Queen on paikoin innostava ja paikoin turhauttava kirja. Kirjailija hukkaa loistavan maailman mahdollisuuksineen yrittämällä ujuttaa vanhan sadun sen raameihin. Päähahmoista tulee tukahduttavia ja mielikuvituksettomia ja jälleen kerran valopilkut löytyvät sivuhahmoista. Olen allerginen ikuista rakkautta vannoville romanttisille hahmoille, ja varsinkin niille, jotka poikkeavat uskollisuuden polulta, koska uskovat toisen olevan kuollut (vaikka eivät koskaan menetä toivoa) tai koska ovat suunnattoman onnettomia tai menettäneet elämänhalunsa tai päättävät suhtautua pakkomielteisesti toiseen henkilöön jne. Vinge ei saa minua vakuuttuneeksi tämän kirjan rakkaustarinoista. Olin vähällä ensimmäisen puoliskon aikana lopettaa kirjan lukemisen kesken. Vain kirjailijan onnistuminen maailmanluonnissa sai minut lukemaan tarinan loppuun, ja onneksi loppua kohden sivuhahmojen osalta mentiinkin parempaan suuntaan.

Kirjassa on monin paikoin ihmeentuntua. Ymmärrän miksi jotkut ovat halunneet kirjaa Hugo-ehdokkaana äänestää, mutta minä en siitä tenhoa löytänyt riittävän pitkäksi aikaa, että olisin ihastunut kirjaan. Hahmojen yllätyksettömyys sekä juonilinjojen ontuminen tekee tarinasta vain keskinkertaisen, mikä oikeasti harmittaa, koska odotin kirjalta suht paljon.

Science fiction -haaste

Sari Peltoniemi: Hirvi

Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste lähti alunperin liikkeelle marjiksen Kirjamielellä-blogista ja minulle se tuli Nafisanin (Yöpöydän kirjat) kautta. Nafisan antoi minulle haasteessa luettavaksi Sari Peltoniemen vuonna 2001 julkaistun Hirvi-kirjan. En ollut aiemmin tutustunut kirjailijan tuotantoon, joten mielessä oli jännityksen kutkutusta ja samalla uteliaisuutta millainen lukukokemus edessä mahtoi odottaa.

Ursula on hemmoteltu kuninkaan tytär, jonka äiti on kuollut ja isä alituiseen pois kotoa taisteluissa. Hän on tottunut komentelemaan, mutta hallitsemisesta ja asioiden hoitamisesta hän ei tiedä mitään. Kasvettuaan nuoreksi aikuiseksi hän tulee raskaaksi ja joutuu karkotetuksi metsään asumaan omillaan. Alkaa Ursulan kasvutarina erikoisen Hirvi-pojan kanssa metsänväen keskellä. Hänestä tulee ajan myötä parantaja, millä on suuret seuraukset hänen elämäänsä ja jatkumot myös hänen poikansa elämään.

Hirvi on realistista fantasiaa hennolla satumaisella vivahteella. Kirja on luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta jälleen kerran on vaikea nähdä mikä tästä tekisi pelkästään juuri nuorille tarkoitetun kirjan, kun tarina sisältää teemoja, jotka puhuttavat iästä riippumatta. Toki kasvutarinat koskettavat usein enemmänkin nuoria, mutta myös aikuisuudessa tapahtuu kasvamista ja varsinkin oivaltamista vielä läpi koko elämän, minkä myös tämä kirjakin osoittaa. Siksi Hirvi on minusta mitä suurimmassa määrin myös aikuisille sopiva kirja.

Tarinaa kerrotaan Lepakko-nimisen naisen kynänjäljen kautta. Välillä ensimmäisessä Prinsessa-osiossa kertomuksen kohde itsekin toimii kertojana upotetuissa teksteissä. Kerronnanrakennetta selkiytetään erilaisilla fonteilla. Tämä tuo eloa ja väriä kerrontaan, mutta vaatii hieman tarkkaavaisuutta kun kertojaääni itse ei esiinny vielä tarinassa mukana. Pääteemaksi nousee erilaisuus ja sen hyväksyminen. Ursula, Hirvi ja Lepakko kokevat kaikki millaista on olla erilaistettu. He kokevat ennakkoluuloja ja jopa vihaa sen mukaan mitkä heidän valintansa tai syntymäominaisuutensa ovat. Lepakko varsinkin vaikeasti fyysisesti vammaisena naisena, mutta silti tunteiltaan normaalina ja hyvin inhimillisenä, heijastaa kokemuksillaan reaalimaailman asenteita pelkistetyimmillään. Ursula, jota pelätään ja hyljitään omiensa keskuudessa, on hyväksytty metsänväen parissa, mutta pitkälti vain poikansa ansiosta, jonka linkki metsän asukkeihin on voimakkaampi kuin kylän väestöön. Myös rohkeus valita erilaisuus tulee esille.

Peltoniemi hyödyntää kalevalaista kerrontaperinnettä Hirvessä. Lukujen alussa olevia Kalevalasta lainattuja runopätkiä on mukava lukea ja yhdistää varsinaiseen tarinaan. Hahmojen lisäksi lyhyessä kirjassa ehtii nousta myös metsä henkiin elävänä ympäristönä, välillä pelottavana, välillä turvallisena. Metsän väki osoittaa sellaista hyväksyvää yhteisöllisyyttä ja päämäärätietoisuutta, mikä ei olisi haitaksi todellisuudessakaan. Peltoniemen kerronta on sujuvaa ja kaikin puolin tarina on lähestymistyyliltään arkista ja realistista ilman fantasian suuria elkeitä ja ihmeitä, eikä kirjasta löytynyt sellaista stereotypiointia ja jäyhyyttäkään mitä usein olen suomalaisissa teoksissa kavahtanut. Pidin tarinasta, mutta silti tunsin, että jotain jäi puuttumaan. Joskus kirjat ovat hiljaisella tavalla erittäin puhuttavia, niin että se hiljaisuus suorastaan kaikuu jälkeenpäin mielessä. Hirvestä kaikua ei jäänyt. Silti olen tyytyväinen luettuani kirjan ja voin suositella sitä eteenpäinkin. Valitettavasti yhtään Peltoniemen teosta ei löytynyt ekirjana, mutta kirjastossa niitä näyttää olevan reippaasti saatavilla paperiversioina, joten tulen todennäköisesti jossain vaiheessa tarttumaan toistekin kirjailijan tuotantoon.

Jeff VanderMeer esitteli blogissaan viime vuonna suomalaisia genrekirjailijoita ja fandomin edustajia, ja Sari Peltoniemikin sai huomiota. Jutun yhteydessä oli myös näyte Hirvi-kirjan alusta englanniksi käännettynä. On mielenkiintoista katsoa millaiselta teksti tuntuu vieraalla kielellä ja olisi mukavaa myös jos kirja saisi laajemman kielialueen levityksen.

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo

Gene Wolfen Uuden auringon kirja -sarjan ensimmäinen osa, Kiduttajan varjo (The Shadow of the Torturer, 1980) ilmestyi noin viikko sitten suomeksi. Sarjalla on pituutta neljän kirjan verran ja toinenkin osa on saanut jo suomenkielisen nimen, Sovinnontekijän kynsi, tosin ei vielä tietoa milloin se mahtaa ilmestyä (Lisäys: Gummeruksen mukaan lähempänä ensi kesää). Luin viime vuonna joulukirjaksi kokeeksi Gene Wolfelta lyhyehkön Christmas Inn -tarinan (arvostelu), mutta se ei oikein puraissut. Siksi en uskaltautunut odottamaan liikoja Kiduttajan varjoltakaan sen saamista runsaista kehuista huolimatta. Kiduttajan varjo osoittautui kuitenkin tyyliltään hyvin erilaiseksi kuin Christmas Inn.

Severian, kiduttajan killan oppipoika ja myöhemmin kisälli kohtaa öisessä välikohtauksessa nekropolissa legendaarisen kapinallisen Vodaluksen, mistä jää hänelle paitsi mieleenpainuva muisto, myös kultakolikko. Kun ylhäinen chatelaine Thecla tuodaan kiduttajien vangiksi, huomaa Severian tämänkin liittyvän jollain lailla kapinaliikkeeseen. Severian rakastuu Theclaan ja auttaa tätä pääsemään ennen aikaisesti kiduttajien käsistä pettäen näin kiltansa. Rangaistukseksi Severian lähetetään pohjoiseen Traakiaan pyöveliksi ja hän aloittaa pitkän matkansa, jolla heti alkuunsa jo ennen Nessuksen kaupungista poistumista hän joutuu koettelemuksiin.

Kiduttajan varjo on älykäs kirja, mutta ei lukijaa aliarvioivalla tavalla vaan haastavalla. Kieli tuntuu alussa hieman vanhahtavalta termeineen ja jouduin muutaman sanan kohdalla tekemään haun, jotta pääsin kartalle missä kielen kanssa mennään. Näiden hakujen kautta avautui mukavasti uudenlaista ulottuvuutta kirjalle, jossa maailma on tulevaisuutta, mutta ihmiset elävät ja puhuvat menneisyyden kaltaisesti. Kuin aika olisi kiepsahtanut toisinpäin ja science fictionmainen tulevaisuus olisikin nyt menneisyyttä. Wolfe sekoittaa erinomaisesti scifiä fantasiaan tai päinvastoin, ihan miten lukija haluaa tulkita. Tapahtumamaailman avartuessa punertavine aurinkoineen, mieleen tuli Jack Vancen Dying Earth -tarinat ja vaikka en ole varma, niin epäilisin Wolfen saaneen Vancelta inspiraatiota ja vaikutteita, siinä missä esimerkiksi George R.R. Martininkin Dying of the Lightissa (arvostelu). Kuvatut nekropoli ja kasvitieteellinen puutarha ovat pelottavan kiehtovia ja salaperäisiä paikkoja hämärine tunnelmineen ja outoine esineineen, jotka rikkovat universumin lakeja, ja kun tajusin lukiessa mitä Matakiinitorni ja muut tornit oikeasti olivat, kunnioitus kirjailijan mielikuvitusta kohtaan nousi.

Kirjaa kerrotaan minä-muodossa vanhan (vanhemman) miehen näkökulmasta, mikä ei sellaisenaan ole uusi lähestymistapa. Uutta ei ole nuorukaisen matkakertomus ja hänen omistamansa nimetty miekka. Uutta ei myöskään ole hieman yksioikoisessa roolissa olevat neitokaiset ja viisaat vanhat miehet, mutta toisaalta maailman rohkeus ja kieli pelastavat tarinan tavanomaisuudelta. Viittaukset ja kieli- ja mielikuvat ovat laajuudessaan innostavaa luettavaa. Kirjassa on selitystä ilman jääviä mysteerisiä unenomaisia jaksoja, mutta oletan (ja toivon) niihin tulevan jonkinlaista selvennystä myöhemmin. Juoni jää hieman maailmanluonnin alle, mikä on miinusta, vaikkakaan ei ihan harvinaista kun kyseessä on sarjan ensimmäinen osa. Tosin Kiduttajan varjo ei tunnu sarjan osalta vaan yhden kokonaisen kirjan neljännekseltä, sen verran töksähtäen kirja päättyy. Ensimmäisessä kirjassa tulee vastaan useita lyhyesti mainittuja henkilöitä, jotka tuntuvat merkittäviltä jatkoa ajatellen. Severian itse on valjuhko, mutta muutamat sivuhahmot, kuten Dorcas ja Talos sekä isä Inire ja tietysti Vodalus itse sitäkin kiinnostavampia. 

Kiduttajan varjo vaatii lukijalta kohtalaisen paljon, ja nokkelia yksityiskohtia sisältävässä kirjassa riittää lukemista ja huomioimista varmasti vielä toiseksikin kerraksi. Kääntäjä on tehnyt hienoa työtä kielen ja sanojen kanssa, vaikka jälleen kerran mietin uskaltautuako lukemaan kirjaa uudelleen englanniksi ja siirtymään kakkososaankin jo alkuperäiskielisenä. Kiduttajan varjo on ehdottomasti kotimaisten genrepalkintojen ehdokassuosikki (niin Tähtivaeltajan kuin Tähtifantasiakin), vaikka se ei aivan toimikaan itsenäisenä kirjana. Hieno lukukokemus, suosittelen.

Michel Faber: Lihaa ja verta

Vuonna 2001 suomeksi ja vuotta aiemmin englanniksi ilmestynyt Michel Faberin Lihaa ja verta (Under the Skin) päätyi lukulistalleni tulevan elokuvasovituksen vuoksi (ks. Kirjasta elokuvaksi – tulevaa tuotantoa 3). Halusin lukea tarinan ensin kirjana, jos sattuu, että elokuva päätyy katsottavakseni jossain vaiheessa. Tuon alla esille joitain kirjan sisältämiä teemoja, joten arvio sisältää jonkin verran juonipaljastuksia. Kaksi viimeistä kappaletta on kutakuinkin turvallista lukea.

Isserley on omituisen näköinen nainen paksuine laseineen, osittain epämuodostuneen ja kovia kokeneen arpinen, vastapainona suuret auliisti kaula-aukosta katsottaviksi tarjottavat rinnat. Hän ajelee Skotlannissa valtatietä pitkin ja poimii kyytiinsä hyvässä kunnossa olevia miesliftareita. Hän ei tee sitä iskemistarkoituksessa, vaan todelliset syyt avautuvat pikkuhiljaa tarinan edetessä. Faber tarjoaa mietittäväksi erilaisuuden kokemisen ja arvottamisen ja lihansyönnin oikeuttamisen maan ulkopuolisen asukin näkökulmasta.

Lihaa ja verta on outo kirja, eikä sen lukeminen ollut miellyttävä kokemus. Kirjan päähahmo herättää ristiriitaisia tunteita. Isserleyn oma maailma on hyvin luokkajakoinen ja epätasa-arvoinen, enemmässä määrin kuin omamme. Isserley ei ole voinut juurikaan vaikuttaa kohtaloonsa, hän on valinnut kahdesta pahasta vähemmän pahan, mutta on joka tapauksessa hyväksikäytetty. Toisaalta hän on ansainnut myötätuntoa, toisaalta hän on ulkopuolinen uhka, joka ei arvosta Maan ihmislajia, jota hän kaltaisineen kutsuu vodseleiksi. Maan ihmiset ovat hänen näkökulmastaan asemassa, jota me itse tarjoamme lihakarjallemme, eläimiä vailla älyä.

Isserleyn ajatusmaailma ei ole mustavalkoisen yksioikoinen, mutta hänen asemansa vaikuttaa siihen, millä tavoin hän sulkee mielensä tekemisiensä vaikutuksilta. Jo Margaret Atwoodin Herran tarhurit -kirjan (arvostelu) yhteydessä mietin mitä kaikkea kieltäydymme ajattelemasta, kun syömme lihaa. Faber on kuitenkin Atwoodia raflaavampi ja piirtää silmien eteen todella karmeita kuvia lihantuotannosta. Liftarit eivät ole myöskään yksioikoisia, he ovat realistisia hyvine ja huonoine piirteineen, eikä kukaan heistä ansaitse omaa kohtaloaan. Tarina kuitenkin pakottaa pohtimaan onko heidän asemansa lopulta sen kummempia kuin Isserleynkään, joka oli "pilattu" loppuelämäkseen, mutta ei pääse tuskistaan ja ahdingostaan eroon nopeasti. Hän on hylkiö omiensakin parissa.

En voi sanoa, että pidin Lihasta ja verestä, se on levoton ja karmiva ja kaikenlisäksi tarinassa jatkuvasti etanavauhtia etenevä auto alkoi hermostuttaa minua. Kirja ei ole huono, se ottaa kyllä mukaansa ja on vieläpä nopealukuinen. Luonnonkuvaamisessa on saatu tuotua esille uutuuden viehätystä, ulkopuolisen näkemää kauneutta. Teemat herättävät ajatuksia, mutta loppua kohden tarina hieman väsyy. Tai sitten minä väsyin lukijana. Kirjaa mainostetaan satiirina ja sitä se todellakin on. Huumoria on turha kuitenkaan odottaa.

Lihaa ja verta on verkkainen tarina sisältäen paljon mietteitä ja autolla ajamista. Tarinaa on todennäköisesti pitänyt muuttaa, jotta se toimisi elokuvana, sillä liftarien kyytiinottorituaalin näyttäminen viidettä kertaa olisi valkokankaalla aika puuduttavaa. Samoin Isserleyn ulkonäkö on taidettu muuttaa esittelytekstin ”hemaiseva kaunotar” suuntaan, vaikka Isserley on kuvauksien perusteella kaikkea muuta. Pelkäänpä, ettei tästä ole elokuvana saatu aikaan ainakaan parempaa versiota kuin mitä kirja on, mutta se jää nähtäväksi.

Joe Abercrombie: Red Country

Red Country ilmestyy virallisesti ensi viikolla. Kirja on Joe Abercrombien kuudes teos, joka sijoittuu First Law -trilogian aloittamaan maailmaan. The Heroesin (arvostelu) jälkeen pohdin, mahtaako kirjailija pystyä erinomaiselle tasolle kuudennen kerran peräkkäin ja nyt sen sitten tiedän kun kirja on luettuna. Red Countrya mainostettiin etukäteen Abercrombien westerninä, eikä se ihan tuulesta temmattu mielikuva ole, jos ei nyt täsmällinen kuvauskaan.

Kun Shy Southin kotitila poltetaan ja sisarukset ryöstetään, hän lähtee yhdessä sijaisisänsä Lambin kanssa jäljittämään tekijöitä saadakseen siskonsa ja veljensä takaisin. Etsintämatka vie heidät kohti pohjoisen länttä ja liittää heidät sekalaisen saattueen joukkoon. Far Countryn vuorilta on kuuleman mukaan löytynyt kultaa ja sen perässä monet ovat lähteneet toiveikkaina parantamaan elämäänsä ja perustamaan Creasen kaivoskaupunkia muinaisen vanhan keisarikunnan kaupungin hylätyille rippeille. Jälleen kerran Unioni haluaisi laajentaa alueitaan yhä kauemmas, mutta pyrkii välttämään sotaa. Palkka-armeija Company of Gracious Handin kapteeni Nicomo Cosca kulkee samaan suuntaan oman joukkonsa ja inkvisiittorin kanssa Unionin nimissä etsimässä kapinallisia ja etenkin heidän salaperäistä johtajaansa Conthusia. Mukanaan Coscalla on notaari Temple ja elämäkerrankirjoittaja Sworbreck, joista kumpikaan ei ole kovinkaan innostunut väkivallasta. Mutta väkivalta seuraa menneisyydestä nykyhetkeen ja lännen maat ovat pian punaiset verestä. Joskus veri on viattomien.

Red Country on jälleen luettavissa stand-alonena, mutta sitä enemmän siitä saa irti, mitä enemmän Abercrombien aiempi tuotanto on tuttua. Kirjassa vilahtaa yksittäisiä hahmoja, joiden menneisyyden taakan tunteminen on merkittävää vivahteiden ymmärtämiseksi. Kirja sisältää viisi osiota ja ensimmäinen ja viimeinen luku ovat samannimisiä. Vuosia on vierinyt edellisen kirjan ajankohdasta ja muutoksen tuulet todellakin puhaltavat. Vaikka vielä ei westernien tapaan paukutella paukkuraudoilla, niin Aduassa on jo tehdastuotantoa ja hiili(ja höyry)voima tekee tuloaan. Red Country on tunnelmaltaan hieman aiempia kirjoja mollisävyisempi. Abercrombien dialogit ovat edelleen nokkelan ja sarkastisen humoristisia ja niiden parissa saa hörähdellä kerran jos toisenkin, mutta yhä enemmän hahmot pohtivat asemaansa ja rooliaan. Hahmojen tarve olla jotain muuta, halu muuttua, realismin myöntäminen ja väsymys tekee kirjasta harmaasävyisemmän kuin aiemmista, välillä lähes masentavan, ellei kirjailija aina silloin vetäisisi väliin reipashenkistä keventävää sanailua.

"Sworbreck had come to see the face of heroism and instead he had seen evil. Seen it, spoken with it, been pressed up against it. Evil turned out not to be a grand thing. Not sneering Emperors with world-conquering designs. Not cackling demons plotting in the darkness beyond the world. It was small men with their small acts and their small reasons. It was selfishness and carelessness and waste. It was bad luck, incompetence and stupidity. It was violence divorced from conscience or consequence. It was high ideals, even, and low methods."

Heti alusta alkaen, kun selvisi, että tässä kirjassa on mukana lapsia vaarassa, luin tekstiä sydän syrjällään. Enkä pelännyt vain lasten puolesta vaan myös aikuisten. Red Countryssa Abercrombie tekee hahmoistaan sen verran sympaattisen inhimillisiä, että heistä alkaa välittää. Kirjan sävy antaa ymmärtää, että mitä tahansa voi sattua. Abercrombie on saanut minut aiemminkin nauramaan, mutta tällä kertaa hän sai minut vuodattamaan kyyneliä. Kahdesti.

Red Country on The Heroesin tavoin hidastempoinen ja siinä esiintyy jonkin verran asioiden toistoa. Abercrombie on kuitenkin kehittynyt selkeästi koko ajan hahmojen kuvaajana - naishahmojenkin. Ajatuspuheenvuoroja jäin kaipaamaan, mutta useat eri näkökulmaosiot toimivat. On mielenkiintoista nähdä kuinka moni tämän kirjan vanhoista ja uusista hahmoista nähdään jatkossa jossain roolissa. Tarina jää geopoliittiseen tilanteeseen, joka vaatii ratkaisua ja uskoisin, että Abercrombie palaa siihen kuvioon vielä. Vaikka kirjassa esiintyykin yksi maagi lintuineen poliittisen kuvion osallisena, niin yhä edelleen odottelen mikä heidän osuutensa tulevaisuudessa on vai onko mikään.

Red Country on onnistuneella tavalla hieman erilainen kirja kuin Abercrombien aiemmat ja samalla siinä on kuitenkin mukana kaikki tutut elementit. Pelilauta tulevaa trilogiaa ajatellen on valmiina ja odotan vaikka kuinka kauan nähdäkseni mihin kirjailija meidät seuraavaksi haluaa johdattaa.

Alla Red Countryn virallinen kirjatraileri:

Madeleine L'Engle: Hyppy ajassa

Science fiction -haasteen ensimmäisen kategorian toiseksi kirjaksi valitsin Madeleine L’Englen 50-vuotissynttäreitään tänä vuonna viettävän Hyppy ajassa -kirjan (A Wrinkle in Time, 1962). Suomeksi vuonna 1986 ilmestynyt teos on nuortenkirjaklassikko, joka joutui kustantajien hylkäämäksi ainakin 26 kertaa ennen kuin pääsi julkaistavaksi ja se löytyy myös usein amerikkalaisten bannauslistoilta. Edellisessä haasteen kuukausikatsauksessa vihjasinkin jo, että kirja herätti minussa(kin) ristiriitaisia tuntemuksia, mutta ehkäpä eri syystä kuin niillä, jotka kirjaa ovat bannattavaksi kannattaneet. Ja uskokaa pois, tämä kirja alkaa lauseella: "Oli synkkä ja myrskyinen yö".

Meg Murry on varhaisteini, joka on hieman epäkypsän oloinen ja jatkuvasti vaikeuksissa koulussa, mutta hänellä on lahjoja, jotka ainakin hänen tieteilijävanhempansa tunnistavat. Myös Megin 5-vuotias pikkuveli Charles Wallace on poikkeuksellinen, superälykäs. Murryn perhettä varjostaa isän äkillinen katoaminen ja kyläläisten ilkeät vihjailut katoamisen syistä. Kun erikoislaatuinen naapuri, rouva Kummoinen pistäytyy vierailulle ja ohimennen mainitsee, että sellainen asia kuin tesserakti on kuin onkin olemassa, Megin seikkailut alkavat. Charles Wallacen ja kaltoin kohdellun naapuripojan Calvinin kera Meg päätyy rouva Kummoisen ja tämän yhtä outojen ystävien kanssa matkalle, joka vie heidät universumin ääriin isää etsimään.

Toisen maailmansodan jälkeen 50-luvulla amerikkalainen kulttuuri palautti naiset koteihin perinteisiin rooleihin, hengettäriksi uusien hellojen ja jääkaappien ääreen ja tytöt siisteiksi ja kilteiksi, ja vielä seuraavan vuosikymmenen alussakin trendi näkyi. Ajankohtaan nähden L’Englen kirja ravistaa reippaasti käsitystä tyttöjen ja naisten rooleista. Se astuu Dorothy Hodginin ja Rebecca Lancefieldin jalanjäljissä äidin laboratorioon ja laittaa päähenkilöksi tytön matkustamaan pitkin poikin avaruutta pelastamaan isää. Ehkä L’Englen tyyli on jopa alleviivaava, mutta nuortenkirjoissa korostaminen ei ole mitenkään harvinaista tai aina edes häiritsevää. Pisteitä L'Englelle erilaisesta "tyttökirjasta". Charles Wallace hahmona on kuin Orson Scott Cardin Enderin esikuva, joka ei ehkä ole niin toiminnallinen, mutta älynsä puolesta samaa luokkaa. Nämä pikkunerot ovat niin harvinaisia, että heitä on vaikea mieltää kovin aidoiksi. Hyvin älykkäiden ihmisten joukossa koulun alisuorittaminen ei kuitenkaan ainakaan aiemmin ole ollut mitenkään tuntematon asia, joten uskottaviakin puolia löytyy.

Sen sijaan eniten minua lukiessa hämmensi kirjailijan tyyli sekoittaa tieteellisen ajatusmaailman (tesserakti, matematiikka) keskelle uskonnollista vakaumusta. Hän tekee sen kyllä sujuvasti upottaen esimerkiksi Jeesuksen samalle viivalle kirjailijoiden ja tiedemiesten joukkoon tai lainaamalla yhtä kevyesti Raamattua siinä missä kaunokirjallisia tai filosofisia teoksiakin. Lukijana oli vaikea päättää, onko kyseessä nerokas oivallus hämmentää tieteen ja uskonnon rajapintoja ja kuinka avarakatseisesti ei-keksittyyn uskonnolliseen puoleen science fiction -kirjassa pitäisi suhtautuakaan. Joka tapauksessa minulle jäi vaivautunut olo, samalla tavalla kuin lukiessani aikuisena C.S. Lewisin Narnia-teoksia tai Philip Pullmanin Universumien tomu -kirjojakin. En tiennyt ennen Hypyn ajassa lukemista L’Englen vakaumuksesta ja loppujen lopuksi sillä ei olisi ollut merkitystäkään, ellei se näkyisi niin selkeästi läpi.

Hyppy ajassa on tarinana myös fantasiamainen, joten ehkä se määrittelyltään vastaisi enemmän science fantasiaa. Rajojen veto ei ole aina merkittävää, eikä edes tarpeellista. Hyvän ja pahan taistelu on ikuinen teema, josta voi ammentaa tarinoita tyylilajeista riippumatta, olipa taistelu maailmankaikkeuden laajuista tai ihmisen päänsisäistä. Joskus nämäkin ovat yksi ja sama asia. L’Engle on kirjoittanut kirjalle jatkojakin, mutta niitä ei ole suomennettu, ja vaikka olisikin, en ainakaan itse olisi kovin innokas niitä lukemaan. A Wrinkle in Time on sovitettu myös sarjakuvaksi ja elokuvaksi. L’Engle sanoo elokuvan vastanneen hänen odotuksiaan: se oli yhtä huono kuin hän odotti sen olevan. Tämä lausunto riittää minulle. En yritä hankkia sitä käsiini katsottavaksi.

Kirjan kannesta on jälleen pakko kommentoida lyhyesti. Ymmärrän hyvin, että kansi on lastenkirjamainen ja positiivinen, eikä ulkolaiset kannetkaan ole kovin mairittelevia tämän kirjan yhteydessä olleet, mutta kuinka vaikeaa olisi ollut jättää Megin hiukset lyhyiksi ja lisätä hänelle silmälasit? Eikä rouva Kummoisenkaan pitänyt ihan kentaurilta näyttää ja siivetkin ovat väärässä paikassa. Nipotan.

Täältäpä voi vilkaista millä tyylillä ja mille yleisölle A Wrinkle in Timen 50-vuotispainosta markkinoidaan.

Science fiction -haaste

J.R.R. Tolkien: Tom Bombadilin seikkailut

Tom Bombadilin seikkailut ja muita runoja Länsikairan Punaisesta kirjasta on muutama viikko sitten julkaistu pieni ja sievä kuvitettu kirjanen, joka sisältää kuusitoista J.R.R. Tolkienin runoa. Alkuperäinen The Adventures of Tom Bombadil and Other Verses from the Red Book ilmestyi viisikymmentä vuotta sitten. Kuvituksesta vastaa Pauline Baynes, jonka käsialaa löytyy myös mm. Tolkienin kirjoista Seppä ja Satumaa, Maamies ja lohikäärme (arvostelut) ja Bilbon viimeinen laulu (arvostelu).

• Tom Bombadilin seikkailut 
• Bombadil veneilee
• Harhailua
• Prinsessa Mie
• *Kuu-ukko kun unohtui juhlimaan
• Kuu-ukkoa maa kun houkuttaa
• *Kivipaaden peikko
• Mara Hultainen
• Naukuhuulet
• *Olifantti
• Fastitocalon
• Kissa
• Varjomorsian
• Aarre
• Merenkello
• Viimeinen laiva

Fantasia tyylilajina sisältää monesti runoja ja laulunsanoja, mutta tällaisiin kokonaisiin kokoelmiin törmää harvoin. Viime aikoina on tullut luettua vain Ursula K. Le Guinin runoja ja nekin ovat mainstreamia (mm. Out Here). Kääntäjä Alice Martinin alkupuheessa mainitsemat hienoudet, kuten sisäsoinnut, äännemaalailut ja nelinousuiset säkeet vaativat minulta perehtymistä, en osaa niitä löytää itse runoista. Toisaalta, halusin lukea runot ilman sen kummempia analyyseja, vain nauttiakseni tunnelmasta ja sisällöstä. Väkisinkin tuli tarve välillä lausua runoja ääneen rytmin etsimiseksi ja samalla mietittyä miltä ne tuntuvat, ja hankinpa englanninkielisetkin tekstit rinnalle, jotta pääsin makustelemaan miltä alkuperäinen teksti vaikutti. Kokoelman runoista kolme tähdellä merkittyä on julkaistu ennestään Taru sormusten herrasta -kirjassa. Kirjan nimestä huolimatta vain kolme runoa kertovat itse asiassa Tom Bombadilista. Suurin osa runoista on kirjoitettu 1920-30 -luvuilla.

Runot sisältävät niin seikkailua kuin hilpeää sanailuakin ja otuksien kuvailua, mutta osa on myös yllättävän melankolisia. Muutos, menneen katoaminen ja menettäminen ovat läsnä teksteissä heijastaen Tolkienin ajatusmaailmaa ja sisäistä vastarintaa maailman muuttumiselle ja teollistumiselle, seikat jotka tulevat ilmi kirjailijan elämäkertakirjasta. Parissa runossa kumotaan yksinäisyyttä ja hankitaan itselle jopa kumppani, mutta tapa on lähinnä kaappaamista kuin tunteenpaloa tai toisaalta lyhytaikaista ja saavuttamatonta. Runot ovat satumaisen kuvailevia, on paljon hopeaa, kuun valoa, tähtiä, timantin hohdetta ja helmiä, ja niistä heijastuu tapahtumien ohella myös luonto.

Tom Bombadilin seikkailut kertoo Tomin matkasta kommelluksineen ja morsiamen löytämisestä, Bombadil veneilee puolestaan Tomin toisesta matkasta hobittien luo. Harhailua-runossa matkailu on sotaisempaa sankaritarua ja Prinsessa Miessä haltia löytää kaksoisolennon. Kuu-ukko kun unohtui juhlimaan ja Kuu-ukkoa maa kun houkuttaa ovat tarinoita kuu-ukon yksinäisyydestä ja halusta ihmisten pariin, Kivipaaden peikkossa Tom kohtaa peikon. Mara Hultainen on humoristinen tarina hobitista peikon opissa ja Naukuhuulet kauhumaisesti kuvaileva runo naukuhuuli-otuksista ja niiden elinpaikasta. Olifantti, Fastitocalon ja Kissa ovat eläinrunoja. Varjomorsiamessa varjo ja varjoton kohtaavat, Aarre kuvaa rikkauksien vaikutuksista omistajaansa, Merenkello matkasta toiseen maailmaan simpukan kautta ja Viimeinen laiva haltiain viimeisestä matkasta, jossa olisi tilaa vielä yhdelle.

Jotkut runoista jäivät etäisiksi, Tom Bombadil ei edelleenkään ole suosikkihahmoni ja kuu-ukkokaan ei viehättänyt, mutta Prinsessa Mie, Fastitocalon, Merenkello ja Viimeinen laiva herättivät tuntemuksia ja pidin niitä kirjan onnistuneimpina. Viimeinen laiva tuo mieleen Bilbon viimeisen laulun toisesta näkökulmasta. Ylitse muiden nousi kuitenkin Naukuhuulet, jonka kolkko sävy puri ja sai aikaan väristyksiä. Synkkyys ja mollisävyt selvästi kiehtoo meikäläistä enemmän kuin kevyemmät seikkailutarinat. Alla näyte yhdestä Naukuhuulten säkeistöstä suomenkielellä ja sen alkuperäisestä versiosta:

Merhovuorten tuolla puolen kehno kolkko tie
lehdettömän, homeenharmaan korven halki vie,
Aurinkoa, kuuta ei, ei vuorovettä, tuulta
mustan veden luona, mistä etsit naukuhuulta.

Over the Merlock Mountains a long and weary way,
In a mouldy valley where the trees are grey,
By a dark pool's borders without wind or tide,
Moonless and sunless, the Mewlips hide.

Kyseinen runo on sovitettu myös animaatioksi ja lauluksi ja sen voi katsella ja kuunnella alla olevasta videosta:

Moni tämän kirjan runoista löytyy Tolkienin lukemana Poems and Songs of Middle Earth -vinyylilevyltä, jota näyttäisi olevan jopa saatavilla käytettynä varsin kohtuulliseen hintaankin. Täytyy miettiä, josko hankkisi levyn. Tom Bombadilin seikkailut on kiinnostava kokoelma, mutta en tiedä kuinka usein sen pariin enää myöhemmin tulee palattua. Ehkäpä sen jälkeen, kun otan Taru sormusten herrasta -kirjan uusintaluvulle.

Swecon 2012 -raportti

Ruotsalaisten ikioma science fiction ja fantasiacon Kontrast – Swecon 2012 järjestettiin viime viikonloppuna Uppsalassa ja pistäydyin kuuntelemassa kunniavieraana olleita Joe Abercrombieta, Peter Wattsia ja Kelly Linkia. Tuli kuunneltua toki muitakin paneeleja ja minimaalinen tietouteni pohjoismaisesta genrekirjallisuudesta kasvoi hippusen verran. Swecon oli ilmeisen onnistunut maksullinen con, osallistujia 453 ja ensimmäisen päivän käsipystyynkyselyn mukaan joukossa oli runsaasti ensikertalaisia. Tämä on enemmänkin kuvallinen katsaus kuin sanallinen selostus tapahtumasta, johtuen siitä, että en kirjoittanut paljoakaan muistiin paneeleiden keskusteluista. Heti alkuun pari kuvaa conin järjestäjäporukan esittäytymisestä. Kaikkien nimiä en muista, joten en sitten mainitse kenenkään tasapuolisesti. Kuvat aukeavat vähän isompina klikatessa niitä. Kuvien laatu ei ole jälleen kerran kovinkaan hääppöistä, mutta sepäs onkin minulle tyypillistä.

Järjestäjien jälkeen esiteltiin kunniavieraat (vas. Peter Watts, Joe Abercrombie, Niels Dalgaard, Kelly Link, Mats Strandberg ja Sara Bergmark Elfgren. Ensimmäisessä kuvassa esitellään parhaillaan Wattsia (seuratkaa herra Abercrombieta):

Toisessa kuvassa esitellään Joe Abercrombie, joka vakavana ja arvokkaana kuuntelee nimensä maininnan:

Ja sitten tyypilliseen vaatimattomaan tapaansa ottaa vastaan suuret suosionosoitukset:

Fantasy with a twist: new writing in old clothes -paneelissa keskusteltiin mm. kuinka yleisö tulkitsee kirjoja. Mieleen jäi erityisesti ruotsalaisen kirjailijan Anders Björkelidin maininta, kuinka hän oli saanut kritiikkiä siitä, että hänen keskiaikaisessa maailmassaan esiintyi tupakkaa. Paitsi, että Björkelid ei ollut maininnut maailmansa olevan keskiaikainen, eikä kyseessä ollut virhe. Joskus mietin itsekin kuinka paljon kirjoista tuleekaan tulkittua jotain muuta kuin kirjailija on tarkoittanut. Bloggaaja Anna Bark Persson kritisoi puolestaan Joe Abercrombieta naisten vähyydestä The Heroesissa, mihin Joe, ilmeisen tottuneena jo kyseiseen, puolustautui (virnistäen), että kirja on miehinen kirja sodasta ja miehisestä maailmankuvasta.

Peter Watts kertoi puolestaan meribiologin urastaan ja miten päätyi sf-kirjailijaksi. Mielenkiintoinen tarina ja hän varmaan jakaa sen suomalaisille myös ensi vuoden Finnconissa, jonne hän saapuu kunniavieraaksi. Wattsin kunniavierashaastattelun aikana toisessa salissa laulettiin Buffyn musikaalijakson lauluja ja vaikka Watts onkin eläväinen ja hauska tarinankertoja, niin mieleni haikaili lauleskelemaan. Tuli hirveä hinku ottaa Buffyt uusintakierrokselle.

The Short story and the idea -paneelissa kuvassa olevat Watts, Link ja Karin Tidbeck ja kuvan ulkopuolelle jäävä tanskalainen Lise Andreasen keskustelivat lyhytmuotoisesta tekstistä ja sen kirjoittamisen konseptista ja haasteista. Wattsia lukuun ottamatta muiden tuotanto koostuu lähes pelkästään novellipituisista tarinoista.

Soumikummaa (soumeksi) (niin se oli ainakin salin ohjelmalappuseen kirjoitettu) Marianna Leikomaa ja Vesa Sisättö keskustelivat kiinnostavista uusista suomalaisista science fiction- ja fantasiateoksista. Yleisöä ilmaantui paikalle enemmän kuin paneelissa oli jäseniä.

Research when writing fiction -paneeliin osallistuivat kaikki kunniavieraat. Vaikka kuvassa olevien Kelly Linkin, Peter Wattsin ja Mats Strandbergin naurattaja onkin Joe Abercrombie, niin parhaat läpät veti kyllä Peter Watts hienoilla tarinaideoillaan. Abercrombie suunnitteli jatkossa ottavansa ideat Peteriltä, koska ne ovat hänen omiaan parempia.

Mainitsin viime kuun alussa kiirineissä Worldcon-uutisissa Suomen pyrkimyksistä vuoden 2015 worldconin pitopaikaksi. Worldcon 2015 – in Helsinki? -esittelyssä Jukka Halme kertoi missä tällä hetkellä mennään. Kuvassa Halme messiaanisessa valossa (okei, jollain oli kirkas salamavalo) vakuuttamassa yleisöä Helsingin erinomaisuudesta Worldcon-kaupungiksi.

ja yleisö kuunteli sekä esitti myös tiukkoja kysymyksiä

Tapahtumassa oli ilmainen karkkijakelu. Allekirjoittanut saatiin ainakin vakuutettua worldcon-ideasta.

Lauantain iltatilaisuudessa julkistettiin Abercrombien, Linkin ja Tidbeckin uutuuskirjat. Kävin nappaamassa Abercrombielta nimmarin kaverin kirjaan ja vaihtamassa muutaman sanan. Edellisen kerran tapasin kirjailijan Göteborgissa 2009.

What's going on in Finland -paneelissa ei tullut vastaan oikeastaan mitään uutta, mutta kolmossalissa oli mukavat tuolit ja taas saatiin karkkia. Kuvassa: Tero Ykspetäjä, Ben Roimola, Marianna Leikomaa, Jukka Halme ja Vesa Sisättö. Finncon jäi minulta tänä vuonna väliin, mutta tulipahan ainakin Sweconissa käytyä nyt myös Suomi-ohjelmissa.

Ja vielä viimeinen kuva Joe Abercrombien kunniavierashaastattelusta. Haastattelijana Ylva Spångberg, joka on kääntänyt Abercrombien kirjoja ruotsiksi. Abercrombien kirjoja on myyty liki 2 miljoonaa kappaletta. En ole kovin paljoa lukenut kirjailijan elämänvaiheista, joten haastattelijan lähestymistapa Abercrombien tuotantoon tämän psykologian opintojen kautta oli uutta. Abercrombie ei halua, että hänen väkivaltaisissa kohtauksissaan sankarit laskevat tekemiensä ruumiiden määriä, vaan hän haluaa tarkastella henkilöä miekan kummassakin päässä. Tulevaisuuden tuotannostaan Abercrombie kertoi, että hänellä on sopimus trilogiaan, mutta hän aikoo kirjoittaa sen (ainakin johonkin pisteeseen saakka) valmiiksi, ennen kuin ensimmäistäkään julkaistaan. Eli seuraavaa kirjaa joudutaan odottelemaan jonkin aikaa. Hänellä on tosin nimeltä mainitsematon sivuprojektikin käynnissä.

Kelly Link kertoi omassa haastattelussaan olevansa hidas kirjoittaja, joka saattaa työstää novellejaan jopa vuoden. Kun hän sitten keskittyy siihen, hän saa valmista aikaan nopeasti. Peter Watts on loistava esiintyjä ja hänellä riitti paljon ilmeikästä kerrottavaa. Pitää ensi vuonna käydä kuuntelemassa herraa uudelleen Finnconissa. Wattsin Blindsight-kirjakin ilmestyy sopivasti siihen mennessä suomeksi, kääntäjänä toinen ensi vuoden Finnconin kunniavieras, J. Pekka Mäkelä. Eiköhän siihen mennessä muuten ilmesty myös Abercrombien seuraava käännöskirja Ennen kuin heidät on hirtetty.

Kaiken kaikkiaan Swecon oli varsin kiinnostava ja hauskakin kokemus. Pahoittelen, jos jonkun nimessä on kirjoitusvirheitä. Omassa conin nimilapussakin sukunimeni oli kirjoitettu ilman ällää ja ään pisteitä, joten kirjoitusvirheet ovat vain ihnimillisiä.

Hugh Howey: Wool 4-5

Saatuani Hugh Howeyn post-apokalyptisen Wool-sarjan (Silo-saagan ensimmäinen sarja) osat 1, 2 ja 3 luettua (arvostelut), pidin muutaman päivän tauon ja luin osat 4 - The Unraveling ja 5 - The Stranded jälleen yhteen putkeen. Wool kannattaa hankkia kaikki osat sisältävänä Omnibus-versiona, johon käsittääkseni on viimeisimpään ekirja-versioon tehty vielä brittikustantajan pyytämiä muutoksia ja lisäyksiä. Muutokset löytyvät myös paperiversiosta, joka julkaistaan ensi vuoden alussa. USA:ssa kirjailja käsittääkseni jatkaa omakustannuslinjalla, sillä edes kuusinumeroiset kustannussopimustarjoukset eivät ole houkuttaneet tarpeeksi. Käännösoikeuksia on myyty useisiin maihin, mutta ei pelkoa, tietääkseni ainakaan toistaiseksi ei Suomeen. Alla olevassa tekstissä saattaa esiintyä juonipaljastuksia kolmesta aiemmasta osasta, joten kannattaa lukea vasta kun on tutustunut sarjan alkupuoleen

Neljännessä osassa tarina etenee kolmesta eri näkökulmasta katsottuna. Saastuneen maailman turvapaikasta karkotettu Juliette lähti kävelemään kolmannessa osassa poispäin siilosta jättäen sensorien puhdistuksen ennen kuulumattomasti väliin, mikä sai IT-osaston johtajan ja pormestari Bernardin reagoimaan voimakkaasti. Nelososassa seurataan mitä Juliette löytää siilon ulkopuolelta tuhoutuneesta maailmasta. Samaan aikaan Julietten perään haikaileva Lukas joutuu tekemisiin Bernardin kanssa ja saa tältä yllättävän tarjouksen. Julietten karkotus on nostanut Mekaniikka-osastolla kapinahengen ja he valmistautuvat Tarvike-osaston kanssa ottamaan vallan siilo 18:ssa.

The Unraveling on tunnelmaltaan erilainen kuin kolme ensimmäistä osaa, joissa välittyi ihmisten välinen herkkyys ja intiimiys. Tarina siirtyy kohti tavanomaisempaa kerrontaa. Julietten osuudet ovat yhä pitkälti kertojan pään sisällä ja niissä voi kokea ahdistuksen ja yksinäisyyden maailmankuvauksen kautta. Julietten osuudet ovatkin nelososan onnistuneimpia. Odotin Lukasista jotain muuta kuin sain. Henkilö ei loppujen lopuksi ollut niin mielenkiintoinen. Bernardin hahmosta Howey teki onnistuneesti uskottavan byrokraatin ja velvollisuudentuntoisen toteuttajan, eikä lipsahtanut mustavalkoiseen hyvä/paha -asetelmaan. Wool 4 on pituudeltaan vain reilun 120 ekirjan sivun mittainen. Kerronta on yhä sujuvaa, mutta ensimmäisen kerran tuli tunne, että osa on välipala, vaikka siinä tapahtuu juonen käännekohta ja se vie tarinaa reilusti eteenpäin. Ehkä minua häiritsi tunnelman muuttuminen. Tunnelma on nimenomaan se mitä arvostin kolmessa ensimmäisessä osassa. Mietin myös miltä tuntuisi lukea kirja yhteensulautettuna kerrontana tietämättä, että tarinat on julkaistu erillisinä osina.

Wool 5 - The Stranded on sarjan pisin osa, lähes kolmensadan sivun mittainen. Tarina jakautuu siilojen 18. ja 17. välille. Juliette ja hänen siilo 17:a löytämänsä asukki Solo tutkiskelevat miten saada siilon alimmat kerrokset vedettömiksi ja koneistus jälleen toimimaan. He kohtaavat myös yllätyksen. Siilossa 18 käydään sisällissotaa poliisivoimien puolustautuessa kapinallisia vastaan, eikä uhreilta vältytä. Pikkuhiljaa siilolaisille alkaa myös välittyä käsitys ympäröivästä maailmasta, mikä saa uumoilemaan, että kaikkea ei ole vielä kerrottu.

Viidennessä osassa on selvää, että alkuosien tunnelma on mennyttä, ehkä niin kuuluu ollakin. Ollaan siirrytty toiminnan alueelle. Julietten ja Solon välille ei synny sellaista läheisyyttä, edes henkisellä aikuinen ja lapsi -tasolla, mitä tarjottiin useiden hahmojen välille alkuosissa. Mikä on hieman harmi, tai sitten en vain aistinut sitä. Solo on mielenkiintoinen hahmo, jonka sisäistä maailmaa olisi voinut luodata syvempäänkin. Lukasin ja Bernardin suhde kehittyy ja siinä on havaittavissa niin jännitteitä kuin Lukasin osalta myös huojuntaa, joka saa epäilemään mihin suuntaan hahmo onkaan kehittymässä. Valitettavasti lopun yllätyskäänteistä huolimatta, joista yksi ainakin tuli lähes puskista, tarinan loppu jää kaihertamaan liian helppona.

Wool 4-5 laskevat Wool-sarjan kokonaistasoa hieman alemmaksi siitä mitä alku lupaa. Sarjan maailma on kuitenkin kiehtova ja hahmot ovat inhimillisen ihmismäisiä ja uskottavia, tavallisia miehiä ja naisia. Kaikki juonikuviot eivät ehkä ole täysin tyydyttäviä, mutta sekin riippuu varmasti lukijan odotuksista ja mieltymyksistä. Kerrankin genretarinassa nähdään myös harvinainen paritus, jossa nainen on selkeästi vanhempi osapuoli (jokunen niitä on tullut vastaan, ei montaa). Howey jatkaa maailman kuvausta ja siilojen tarinaa tulevaisuudessakin, ja saatanpa hyvinkin palata niiden pariin, kuten kirjailijan muidenkin teosten pariin. Nyt sitten odotellaan saako Gangs of New York / Schindlerin lista / The Girl with the Dragon Tattoo -käsikirjoittaja Steven Zaillian ja ohjaaja Ridley Scott tästä aikaiseksi elokuvaa. Toistaiseksi vain optio on hankittuna.

Syyskuun tilannekatsaus scifi-haasteeseen

Luovutin kesästä syyskuun 27. päivä ja vaihdoin sandaalit sukkiin ja "kunnon kenkiin". Sillä tosin ei ole mitään tekemistä science fiction -haasteen kanssa, joka etenee hitaasti ja hartaasti. Olen toistaiseksi pystynyt saavuttamaan keskimääräisen kaksi haastekirjaa kuukaudessa -tavoitteeni. Syyskuussa lukemani teokset olivat avartavia, mutta herättivät myös ristiriitaisia tuntemuksia. Samoin kävi lokakuun ensimmäisen teoksen kanssa, mutta siitä myöhemmin arvostelun myötä.

1. Nuorille suunnattu science fiction
-

2. Aikuisten science fiction
Yöpöydän kirjat – Steve Alten: Mayojen testamentti
Taikakirjaimet – Sheri S. Tepper: Ruohojen maa

3. Hugo-voittaja
Taikakirjaimet – Larry Niven: Rengasmaailma

4. Science fiction -klassikko – julkaistu -1950
-

5. Science fiction -moderni klassikko - 1951-1992
-

6. Steampunk
Kuuttaren lukupäiväkirja – Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa

7. Robotit / Kyborgit / Androidit
-

8. Avaruusalukset / Alienit
Tahaton lueskelija - Harry Martinson: Aniara

9. Aikamatkustus / Vaihtoehtohistoria / Rinnakkaisuniversumi
-

10. Apokalyptinen / Dystopia / Utopia
-

11. Kyberpunk
-

12. Hullu tiedemies / Geneettiset kokeilut / Ympäristökatastrofit
-

13. Bonus: Suomalaisen kirjailijan teos
-

Syksy saa inspiroitumaan ja tekisi mieleni syöksyä jos minkäkinlaiseen teemakuukauteen, mutta järki sanoo, että kiireisen arkielämän keskellä on syytä hoitaa jo tehdyt lukemukselliset (onko tuollaista sanaa edes olemassa) "sitoumukset" pois alta ja niinpä keskityn toistaiseksi sf-haasteeseen.

Nyt jään sitten odottelemaan ensilumen tuloa. Sitä ennen pistäydyn ensi viikonloppuna naapurimaassa Kontrast - Swecon 2012 -conissa kuuntelemassa mm. mitä kirjailijoilla Joe Abercrombie, Kelly Link ja Peter Watts on sanottavaa. Sweconissa skandinaavien on mahdollista saada Abercrombien lokakuun 18. päivä julkaistava Red Country käsiinsä jo etukäteen. Minulle kirja itse asiassa tupsahti aivan yllättäen Amazonin virhelähetyksen vuoksi ennakkotilattuna ekirjana jo viime viikolla (olen lucky bastard!), joten olen ehtinyt jo lukea sitä hyvän matkaa.

Toivottavasti lokakuun lukukokemuksenne ovat antoisia.