Mira Grant: Deadline

Newsflesh-sarjan pienoisromaanin Countdownin (arvostelu) jälkeen odotin Mira Grantin Deadlineen tutustumista levollisin mielin, vaikka ykkösosan, Feedin (arvostelu) jälkeen en jatkoa aikonut enää lukeakaan. Deadlinen Hugo-ehdokkuus muutti kuitenkin mieleni. Latasin ekirjan Hugo-paketin mukana. Arvostelussa mainitaan Feedin tapahtumia, jotka ovat spoilaavia. Ei kannata lukea, jos ykkösosa ei ole jo luettuna.

Vuosi Feedin tapahtumien jälkeen Shaun Mason blogitiimeineen saa todeta presidentinvaalin aikaisen salaliiton olevan yhä voimissa, kun nuori Center for Disease Controlin tutkija Kelly saapuu bloggaajaryhmän luo hengenhädässä mukanaan hälyttävää tietoa oudoista kuolemista. Shaun kärsii sisarensa Georgen menetyksestä ja herättää huomiota kommunikoimalla tämän päässään kuulemansa äänen kanssa. Mitä pidemmälle tutkimukset etenevät sen vaarallisemmaksi tiimin tilanne muuttuu, eikä Shaun voi olla varma kehen luottaa ja kehen ei. Zombie-epidemiaan liittyvä salailu on kuitenkin selvitettävä ja totuus paljastettava.

Olin kirjan alussa hetken tyytyväinen, sillä pääkertoja on eri kuin Feedissä. Iloa ei kestänyt kuitenkaan kauan, kun Shaun, angstinen nuori mies, joka ei hillitse kiivastumisiaan, vaan paukuttelee nyrkillä niin seiniä kuin pöytiäkin, alkoi hipoa ärsytyskynnystä. Varsinkin kun kirjailija muisti mainita miten kaikki aina hypähtelivät hänen purkauksistaan. Pariin otteeseen mainittiin, että Shaun saattaa ilman tunnonvaivoja motata jopa tyttöjäkin, joten päättelin, että kirjailija pyrkii luomaan kärsivästä päähenkilöstään semi-paha-poikaa. Minusta ihmisten lyöminen tai uhkaaminen lyömisellä hetkellä millä hyvänsä kun ei liity mitenkään surun ilmaisuun. Hahmojen tunnemaailman syvyys ei vaikuta missään vaiheessa uskottavalta, vaan päälle liimatulta. Ainoastaan loppupuolella erään tiimiläisen menetyksen tunteissa välähti hieman aitoutta. Shaunin mutisemiset ja keskustelut pään sisäisen äänensä kanssa ovat liioiteltua. Muutamia lipsahduksia olisin ymmärtänyt, mutta jatkuva ”sekaisin menon” korostaminen tylsyttää ideaa. Aikuisissa hahmoissakin löytyy keskenkasvuisuutta. Henkilöhahmojen vuoksi kirja on entistä enemmän Feediin nähden nuorille aikuisille suunnatun kirjan tyylinen, vaikka itse juonessa ja maailmanluonnissa on aineksia ihan puhtaasti aikuisten kirjaankin.

Feediin verrattuna Deadline ei ole kerronnallisesti yhtä dynaaminen. Grant pyrkii sen sijaan lisäämään tieteellistä puolta ja selittämään viruksen luonnetta ja tutkimusten tulkintaa enemmän. Politiikka on yhä mukana, tosin tällä kertaa se liittyy tieteelliseen vallankäyttöön ja valtion rahoittamiin tutkimuslaitoksiin. Siinä missä tiedotusvälineiden luotettavuus sai kyytiä Nousemisen alkuvaiheessa, on hampaissa nyt tutkimuslaitosten luotettavuus. Juonessa on muutama kiemura, jonka vuoksi kirjan jaksaa lukea loppuun saakka. Deadline sai minut kuitenkin paikoin pitkästymään, päinvastoin kuin Feed, joka sentään jaksoi viihdyttää. Välillä mietitytti, eikö maailmasta, jossa on villi uutistiedonvälitys (amerikkalainen), todellakaan löydy esimerkiksi tieteellistä tutkijaryhmää, joka olisi voinut loogisemmin ottaa nuorille bloggareille annetun roolin paremmin haltuunsa. Kirjailija olisi voinut kirjoittaa todellisen tieteistrillerin.

Deadlinen kohdalla en enää viitsi toistaa, että en ole zombie-kirjojen ystävä ja siksi en kirjasta juurikaan pitänyt, sillä kirjassa ei mene pieleen zombie-osiot, vaan pääasiassa henkilöhahmot. Itse asiassa melkeinpä kaipasin enemmän zombeja ja vähemmän Shaunia. Kirjan viimeinen lukukin oli todellinen pettymys. Ja muuten… mahtaakohan kirjailijalla olla jokin fiksaatio puoliksi juotuihin virvoitusjuomatölkkeihin? (juoma mainittiin kirjassa 51 kertaa, jos jotakuta kiinnostaa).

                                                     Hyvät Hugo-äänestäjät. Älkää äänestäkö

                     Newsflesh-sarjan kolmatta kirjaa enää ensi

                     vuonna ehdokkaaksi.En halua lukea sitä.

                                                     Mutta jos äänestätte, niin jätän sen
                     todennäköisesti sitten lukematta
                     omavalintaisesti. Deadlinekaan ei minusta
                     ole Hugo-ehdokkuuden arvoinen.

                     Taikakirjaimet-blogissa Raija, kesäkuun 12.
                     päivä, 2012