Margaret Atwood: Herran tarhurit

Margaret Atwoodin Oryx ja Craken (arvostelu) jälkeen odotin Herran tarhurien (The Year of the Flood, 2009, suom. 2010) olevan edes löyhästi jatkoa auki jääneelle tarinalle. Ei ollut, vaan on periaatteessa samanaikainen tarina tapahtumista uudesta näkökulmasta. Oryx ja Crake on dystopisen maailman vaikuttajaportaan tasolta, eliittipiiristä, pieni valaistus hullu tiedemies -maailmaan miehisen kerronnan kautta. Herran tarhurit on vaikutustasolta, rahvaiden joukosta, naiskerronnan kautta. Sisällytän kirjan mukaan science fiction -haasteeseen kategoriaan 12. Hullu tiedemies/geneettiset kokeilut/Ympäristökatastrofit. Minulla on kirjasta uusin pokkaripainos.

Vuonna 25, vedettömän tulvan vuonna, tuhoisa pandemia surmaa valtaosan väestöstä. Kaksi naista, Toby ja Ren, ovat tahoillaan kuitenkin sattuman kaupalla selviytyneet tartunnalta ja yrittävät nyt selviytyä tuhotussa, villissä maailmassa ja löytää joku toinen kohtalontoveri, joka ei ole uhka. Tarina palaa välillä ajassa taakse päin lähtien vuodesta 5 ja kertoo naisten yhdistävästä tekijästä, ekologisuskonnollisesta lahkosta nimeltä Herran tarhurit ja siihen liittyneistä ihmisistä ja heidän aatteestaan. Tobyn ja Renin kertojaosioiden välillä todistetaan Herran tarhurien aatetta Aatami Ensimmäisen saarnoilla ja yhteisvirsillä.

Oryx ja Crake ei ole välttämätöntä lukemista ennen Herran tarhureita, mutta itse olin hyvin iloinen (tämän kirjan yhteydessä ehkä hieman outo sana) siitä, että kirja oli luettuna alla. Maailma ja sen synkeys oli jo sitä kautta tuttu ja tietoisuus lahkosta oli olemassa. Silti kirjan aatteellisuus iski hieman sormille. Jo Oryx ja Crakessa Atwood todisti osaavansa luoda mielipuolisen maailman, joka yhtälailla voisi olla totta tulevaisuudessa ja samalla tuntuu todelta jo tällä hetkellä sokeana kulutusyhteiskuntana. Me emme halua tietää mistä ja millaisista oloista burgeriemme liha on lähtöisin tai millaisia taustoja käyttämillämme lääkkeillä on. Me kulutamme, nautimme, sairastamme ja ajaudumme yhä lähemmäs Atwoodin maailmaa. Dystopioille usein tuttuun tyyliin yritykset ja yksityiset korporaatiot hallitsevat, eikä kansallinen lainsäädäntö enää rajoita niitä, vaan on jopa käsikassara. Ei ihme, että syntyy kurimuksesta irtisanoutujien ryhmittymiä ja yksilöitä. Oryx ja Crake kuvaa maailmaa hyväosaisten leiristä, Herran tarhureissa ollaan tavallisen rahvaan parissa, joskin osa henkilöhahmoista on samoja molemmissa tarinoissa. Kuvasin aiemmin vedettömän tulvan jälkeistä maailmaa villiksi, mitä se onkin, mutta lähinnä luonnollisella tavalla (jos nyt geenimanipuloituja eläimiä ja ihmisiä voi luonnollisiksi kutsua). Ennen tulvaa maailma kuitenkin on rahvaan joukossa oikeasti villi, korruptoitunut, välinpitämätön ja siinä selviäminen tuntuu vielä suuremmalta haasteelta kuin tulvan jälkeen. Lukijana aloin melkeinpä pitämään tulvaa jonkinlaisena pelastuksena, mikä ajatuksena on sinänsä pelottava.

Toby ja Ren ovat kertojahahmoina inhimillisempiä ja heihin saa enemmän kontaktia kuin Oryx ja Craken Jimmyyn ja Glenniin. Ehkä se on myös sukupuolikysymys. Ren ei niinkään ajatusmaailmoineen tuntunut läheiseltä, vaikkakin hahmona uskottavalta, mutta Tobyn tapa osittain paeta, osittain selviytyä vakuuttaa. Hän sopeutuu lahkoon, mutta säilyttää silti kriittisyytensä lahkon aatetta kohtaan. Herran tarhurien tarina lepääkin näiden kahden naishahmon kertojaäänien toimivuuden varassa, ihmissuhteissa, sillä maailmassa ei enää ole paljoa uutta Oryxin ja Craken jälkeen ja juoni ei ole kovinkaan vahva. Mieshahmoista ei tällä kertaa löydy sykettä suuntaan eikä toiseen. SalaBurger-päällikkö Blanco, jonka mielivaltaa Toby pakenee Herran tarhureihin, on ponihäntäinen, kaljuuntuva, tatuoitu stereotyyppi. Atwoodin sanoma miehisestä maailmasta ja vahvemman laista kyllä välittyy hänen kauttaan, mutta silti en ole vakuuttunut hahmosta.

Atwood jättää asioita tulkinnan ja arvailujen varaan, mm. pandemiaa ei selitetä kirjassa, koska selittäjänäkökulma puuttuu. Reniä ei mielestäni missään vaiheessa kutsuta prostituoiduksi, mutta hänen tekemistään voi näin päätellä ja tarinan loppu jää täysin auki. Atwood on ilmoittanut kirjoittavansa kolmatta samaan maailmaan (MaddAddam) liittyvää kirjaa, joka keskittyy Zebiin, joka on Herran tarhureissa pienessä roolissa, mutta joka ottaa ratkaisevan askeleen poispäin pasifististen ekouskovaisten lahkosta:

Herran tarhurit on synkkää luettavaa, vaikka Atwood ujuttaa entiseen tyyliin tekstiin mukaan kuivaa huumoria ja satiiriakin. Kirja pitää lukijan otteessaan, sillä kirjailijan kerrontatyylin taitavuus ei petä tälläkään kertaa. Oryx ja Craken rehevään ja ronskiin, provosoivaankin tyyliin nähden Herran tarhurit on kuitenkin laimeampi ja lipsahtaa viehättämisen sijaan harmittamisen puolelle saarnaosuuksillaan. Se vaara on aina olemassa kun mukaan otetaan jokin kiihkoaate, vaikka välillä huomaakin, että Atwood on Aatami Ensimmäisen osioita kirjoittaessaan revitellyt tarkoituksellisen liioittelevasti. Silti, niin ekologinen kuin uskonnollinenkin saarnaaminen on liikaa tässä kirjassa. Atwood pystyy parempaan. Toivottavasti seuraava kirja osoittaa sen jälleen.

Loppukaneettina ilmaisen, että vaikka kirjan nimi on sisältöä kuvaava, niin se olisi voinut olla suorakin suomennos alkuperäisestä. Ymmärrän kyllä, että kustantaja/kääntäjä on lähtenyt tässä todennäköisesti välttämään vastaavaa olemassa olevaa nimeä ja Herran tarhurit on kirjan alkuperäinen työnimikin, mutta silti en näe mitään todellista syytä miksi kirjan nimi ei olisi voinut olla Tulvan vuosi. Veisatkaamme uskollisuuden nimeen.

Science fiction -haaste