- Section 1: Writing and Selling - The Speciality Press, Foreign Sales, Awards, The Marketplace, Anthologies, Conventions, Work for Hire, Promotion, e-Publishing Revisited, Collaborations – Theory, Collaborations - Practice
- Section 2: The Business - Agents, Money, Pseudonyms, Print-On-Demand, Professionalism, Myths, Really Dumb Ideas, Abuses, False Doctrines
- Section 3: The Field – Magazines, The Clueless (Part 1), The Clueless (Part 2), Change, Tailspinning, Google
Ensimmäinen itseäni erityisesti kiinnostava osio on ulkomaan myyntiin liittyvä, jossa myös Suomi mainitaan. Resnickin mielestä kirjailijan tärkeimmät tulot tulevat nimenomaan käännöskirjoista, sillä yksi kirja myydään monta kertaa eri maihin. Resnick tuntuu olevan hyvin aktiivinen itsekin edistämään myyntiään, mutta kaikilla kirjailijoilla ei ole siihen lahjoja ja kykyjä ja agentit tuntuvat olevan tarpeen. Malzberg pitää ulkomaan myyntiä hieman arvaamattomana. Esimerkkinä hän mainitsee, että Suomessa hänen Lone Wolfin ei-genre-kirjoista julkaistiin vain kolme, kun Norjassa julkaistiin kaikki neljätoista. Minua tämä ei sinänsä hämmästytä. Suomalaisten kustantajien päätöksiä on joskus vaikea ymmärtää näin lukijanakaan.
Palkintoihin ja ehdokkuuksiin liittyvä keskustelu oli myös antoisa, varsinkin kun kirja oli Hugo-ehdokkaana. Nyt Hugojen jaon jälkimainingeissa kirjailijoiden keskustelu saa vielä lisäarvoa. (Huom! Seuraa bloggaajan omia mielipiteitä Hugo-keskusteluista) Viimeisimmät Hugot ovat aiheuttaneet melkoisen määrän ajoittain jopa ala-arvoisia kommentteja foorumeilla. Enimmäkseen yksittäiset ihmiset ovat lienee olleet pettyneitä siihen, ettei heidän suosikkiehdokkaansa voittaneet. Toisaalta on valiteltu tuttujen ja turvallisten kirjailijoiden jatkuvaa ehdokkuutta/palkitsemista, oli teos tasoltaan sitten mitä tahansa. Joidenkin äänekkäimpien purnaajien omien ns. ”hyvien kirjojen” joukossa on minun makuuni ollut kovinkin perinteisiä kirjoja ja lisää tuttuja kirjailijoita, ja parhaimmillaan useiden kymmenien kirjojen suosikkilista on täysin ilman naisten kirjoittamia kirjoja. Miten sellaista voi pitää kovinkaan uskottavana purnaajana? Varsinkaan kun purnaaja ei itse ole osallistunut äänestämiseen tai tiedä edes kuka saa äänestää. Kysymys on selkeästi makuasioista ja lisäksi siitä, että ihmiset eivät ehdi lukemaan vuoden aikana kuin minimaalisen määrän kirjoja. Usein juuri niitä mitä tuntuu kaikki muutkin lukevan. Itse nimesin esim. romaanikategoriaan viisi kirjaa, joista kaksi pääsi varsinaisiksi ehdokkaiksi. Näin myös edellisenä vuotena, ja ne kaikki olivat kirjoja, joista tuntui useimmat arvostelijat pitävän ja niistä myös oli paljon arvosteluja. Vähemmän markkinoidun ja omalaatuisemman tai jopa ristiriitaisen kirjan on vaikea lyödä itseään läpi ehdokkaaksi. Katson, että yhtä tärkeää kuin äänestää palkintoehdokkaita, on äänestää myös ehdokkaaksi pääseviä. Ja vielä parempi jos pääsee toitottamaan mielipidettään ulkolaisille foorumeille ja siten kiinnittää huomiota teoksiin, joita ei ole monikaan vielä edes harkinnut. Mutta lobbauskaan ei aina auta, jos kirja ei oikeasti lukijaansa miellytä. Ja se taas on se yksilöllinen makuasia. Jos haluaa tosissaan yrittää vaikuttaa ja uudistaa ehdokalistaa, niin ei muuta kuin lukemaan paljon kirjoja ja äänestämään jo heti ensimmäisellä kierroksella. Hugoissa ihan oikeasti yksikin ääni voi vaikuttaa. (Bloggaajan kannanotto aiheeseen päättyy).
Kirjallisuuspalkintojen järjestelmissä on varmaankin paljonkin arvosteltavaa, myönnettäköön, mutta sen soisi tehtävän asiallisesti. Resnick ja Malzberg ovat luonnollisestikin asiallisia keskustelussaan. He pohtivat mikä merkitys näillä lukuisilla genrepalkinnoilla on, sillä vaikka ne eivät tunnu erityisesti lisäävän teosten myyntiä, kirjailijat arvostavat niitä silti. Muusikko Nick Cave muistaakseni joskus kieltäytyi jostain palkinnosta sanoen, ettei ole tehnyt biisiään/albumiaan kilpaillakseen jonkun kanssa. Tuskin kirjailijatkaan Hugo-raketin kiilto silmissään kirjojaan kirjoittavat, mutta heille se on yksi keino vakuuttaa kustantaja, että heihin kannattaa satsata ja sopimuksia seuraavistakin kirjoista kannattaa tehdä. Hugo-palkinto, joka on genren tunnetuin ja ehkäpä myös arvostetuin palkinto, on kaikesta huolimatta melkoisen tuntematon verrattuna esim. yleiskirjallisuuden palkintoihin.
Antologia-osiossa tuli paljonkin uutta asiaa vastaan, sillä minulla ei ollut aavistustakaan kuinka vaikeaa antologioita on saada myydyksi, niitä kun tuntuu silti ilmestyvän kohtalaisen tiuhaan tahtiin, ja millaisia myyntikikkoja niihin käytetään. Alan oikeasti ymmärtää miksi George R.R. Martinin nimi on hänen toimittamissaan antologioissa suurilla kirjaimilla, vaikka hän ei ole kirjoittanut yhtään mitään koko pakettiin. Martinin nimi on se mikä myy , vaikka vähänhän tuo lukijan kannalta on harhauttamista.
The Business of Science Fiction sisältää lisäksi mm. e-julkaisemiseen ja coneihin liittyviä mielipiteitä ja näkemyksiä, joista minullakin olisi paljon kommentoitavaa, mutta jätän tällä kertaa purkamatta kaikkia ajatuksiani ja kehotan lukemaan tämän opuksen, jos vain sen käsiinsä saa. Välillä kahden kirjailijan ja bisneksen sisäpiiriläisen ajatuksenjuoksu pyörii sellaisissa asioissa, jotka minua lukijana ei kiinnostanut, vaan kohdeyleisönä oli mahdollisesti enemmänkin aloittelevat kirjailijat, mutta kokonaisuutena teos avartaa ihan mukavasti tavallisen lukijankin maailmaa.
