Kirjahyllytirkistelyä

Tammikuussa törmäsin Flavorwire.comin artikkeliin, jossa kerrottiin ja näytettiin joidenkin kuuluisuuksien kirjastoja. Puolitoista vuotta sitten hehkutin jo blogissani Neil Gaimanin kotikirjaston ihanuutta ja teenpä sen uudelleen.

Lisää kuvia Gaimanin kirjastosta löytyy täältä. Katso ja ihastu! Flavorwiren jutussa minua kiehtoi ensi silmäyksellä näyttelijä James Stewartin kodista otettu kirjastokuva (artikkelissa virheellinen etunimi):

Siinä on kotoinen ja lämminhenkinen tunnelma, sellainen kirjastohuone, jossa oikeasti luetaan ja viihdytään muutenkin. Samankaltainen fiilis tuli myös Frank Sinatran lukunurkkauksesta, vaikkakaan en tuntikausia Frankin tuolissa viihtyisi. Mutta kirjahyllykkö näyttää siltä kuin siihen olisi kertynyt kirjoja, ei sellaiselta, joka olisi kerralla koottu.

Sen sijaan Lagerfeldin ja Oprahin kirjastot eivät olleet kutsuvia lainkaan, kirjamääristä huolimatta. Diane Keatonin kirjasto tilana on kiinnostava, mutta ei kovin viihtyisä. Tarkoituksena onkin varmaan hakea kirja ja mennä muualle lukemaan ja viihtymään kirjan kanssa.

Minun kirjahyllyni on ollut parin vuoden ajan jatkuvassa myllerryksessä. Milloin tilaa on ollut liian vähän ja kirjat lattialla kasoissa odottamassa aakkostamista, lisähyllyä jne. Nyt kymmenkuntaa kirjaa lukuunottamatta kirjani ovat hyllyissä, kirjailijat oikeassa aakkospaikassa, joskin tarkempi aakkostaminen ja sarjojen järjestely on vielä kesken. Toivottavasti kesällä on siihen enemmän aikaa ja inspiraatiota. Niin tai näin, päätin napsia muutaman kuvan omasta kotikirjastostani, sellaisena kuin se nyt on. Väkisinkin tulee verrattua noihin upeisiin kirjastoihin omaansa, mutta en ole rikas enkä kuuluisa, tilaa on rajallisesti ja joudun vieläpä itse siivoamaan ja pyyhkimään pölyt :) Olen tarkoituksella jättänyt hyllyihin väljää tilaa, että uusien kirjojen sijoittelu ei vaadi liian laajaa kirjojen siirtelyä.

Ensimmäinen seinällinen: kirjailijat A-M

Toinen (puolikas) seinällinen: kirjailijat M-T, antologiat, (järjestelemättömiä) sarjakuvia

Ovenpielen hylly: kirjailijat T-Z Miltä teidän kirjahyllynne näyttävät? Mikä noista kuuluisuuksien kirjahyllyistä viehättää silmää?

Carol Emshwiller: Carmen Dog

Carol Emshwiller on yksi Suomessa vähemmän tunnetuista kirjailijoista, joka on maailmalla saanut suitsutusta mm. Ursula K. Le Guinilta. Päätin tutustua kirjailijaan vuonna 1988 kirjoitetun Carmen Dog -teoksen kautta, vaikka kohta 90 vuotta täyttävältä kirjailijalta on ilmestynyt kirjoja 2000-luvullakin.

Carmen Dog on satiirinen tarina maailmasta, jossa yhtenä päivänä naiset alkavat muuttua eläimiksi ja eläimet naisiksi. Siinä menee pasmat sekaisin yhdeltä jos toiselta, etenkin miehiltä, kun omasta vaimosta/äidistä tulee pikkuhiljaa esimerkiksi kilpikonna. Pooch on entinen Irlannin setteri, kuuliainen ja uskollinen koiranainen, joka sieppaa omistajaperheensä vauvan suojellakseen tätä kilpikonnaksi muuttuvalta perheen äidiltä ja pakenee. Pooch ja vauva päätyvät New Yorkiin ja tutustuvat mm. naissuteen, käärmenaiseen ja ankka/joutsennaiseen sekä tulevat kiinniotetuiksi tieteellistä tutkimusta varten. Matkan ja seikkailujen varrella Pooch oivaltaa haluavansa olla oma itsensä ja kaikkein eniten hän haluaa laulaa oopperassa Carmenia.

"Nietzsche said it. 'From the future come winds and secret wing beats; and good tidings are proclaimed to delicate ears. You shall one day be the people.' Yes, let the mask be put aside. May we all soon go about as our real selves and take joy in it, saying, yes, yes, to whatever we are."

Carmen Dogin mainostetaan olevan viisas ja hauska kirja. Emshwillerillä onkin kirjassaan paljon sanomaa. Satiirin keinoin hän ottaa esille sukupuoliroolit ja asenteet rinnastaen ne eläinten käyttäytymiseen ja meno äityy parhaimmillaan komediaksi. Välillä lukiessa voisi kuvitella katsovansa vanhaa mustavalkoista busterkeatonia, josta selkeästi ymmärtää kuinka loistavaa fyysistä komediaa se on, mutta silti ei naurata. Carmen Dog on pohjimmiltaan vakava teos tai sitten tulkitsin lukemani totaalisen väärin. Huvittavimmat yksityiskohdat liittyvät siihen kuinka ihmiset olettavat eläinten ajattelevan ja toimivan ja päinvastoin. Pooch mm. setterinä omaa kyllä vuosikymmenien rodunjalostuksen sille tuomat uskollisuuden, eleganttiuden, kiltteyden ja kauneuden piirteet, ja kovin koiramaisia haukahduksia Pooch päästelee innostuessaan, mutta silti hänellä on kaipuu myös olla jotain itsenäistä, ominta itseään.

Kirjassa on muutamia kohtia, joiden karmeutta ei edes huumori kykene peittämään. Muuttumisilmiöstä kiinnostunut tohtori tekee vangituille eläinihmisille käyttäytymiskokeita sähköllä, mitkä eivät poikkea todellisuudessa eläimille tehdyistä kokeista juurikaan. Koskapa yhteiskunnan rakenne muuttuu naisten myötä, ja huoli äitiyden katoamisesta on todellinen, niin Äitiakatemia pyrkii ottamaan käyttöön lisääntymisjärjestelyn, joka ei oikein ole mieleen niin kirjan naaras/naishahmoille kuin lukijallekaan. Vaikka Margaret Atwoodin Orjattaresi (arvostelu) on hyvin erilainen kirja kuin Carmen Dog, näissä kahdessa on samanlaista sanomaa.

Ajoittain lukiessa pelkäsin, että Emshwiller vie Poochin tarinan liian pitkälle perverssille puolelle, mutta onneksi näin ei käynyt. Carmen Dogissa oli paljon hienoja oivalluksia ja Emshwiller on kiistatta kirjailijana lahjakas, mutta aihepiiri tökki minulla ajoittain sen verran, että en innostunut kirjasta ainakaan liikaa. Alku oli mielestäni kiinnostavampi kuin mihin lopulta päädyttiin. Small Beer Pressin sivuilta voi lukea kirjan ensimmäisen luvun näytteenä.

Aakkoshaasteen E-kirjain.

2010 Nebula-palkintoehdokkaat

Amerikan science fiction ja fantasia -kirjailijoiden järjestö, SFWA on julkaissut jälleen vuosittaiset Nebula-, Ray Bradbury ja Andre Norton -palkintoehdokkaansa. Palkintojen saajat valitaan 21. toukokuuta ja valitsijoina ovat SFWAn jäsenet. Merkitsin kursiivilla ne tuotokset, joihin olen ehtinyt jo tutustua. Muutamiin muihin tutustun myöhemmin. Viime vuonna useat Nebula-ehdokkaat päätyivät myös Hugo-ehdokaslistalle, joten nämä listat ovat siltäkin kannalta mielenkiintoisia.

Romaani

The Native Star, M.K. Hobson
The Hundred Thousand Kingdoms, N.K. Jemisin
Shades of Milk and Honey, Mary Robinette Kowal
Echo, Jack McDevitt
Who Fears Death, Nnedi Okorafor
Blackout/All Clear, Connie Willis (arvostelu/arvostelu)

Pienoisromaani

The Alchemist, Paolo Bacigalupi (arvostelu)
‘‘Iron Shoes’’, J. Kathleen Cheney
The Lifecycle of Software Objects, Ted Chiang
‘‘The Sultan of the Clouds’’, Geoffrey A. Landis
‘‘Ghosts Doing the Orange Dance’’, Paul Park
‘‘The Lady Who Plucked Red Flowers beneath the Queen’s Window’’, Rachel Swirsky

Pitkä novelli

‘‘Map of Seventeen’’, Christopher Barzak
‘‘The Jaguar House, in Shadow’’, Aliette de Bodard
‘‘The Fortuitous Meeting of Gerard van Oost and Oludara’’, Christopher Kastensmidt
“Plus or Minus’’, James Patrick Kelly
‘‘Pishaach’’, Shweta Narayan
‘‘That Leviathan, Whom Thou Hast Made’’, Eric James Stone
‘‘Stone Wall Truth’’, Caroline M. Yoachim

Novelli

‘‘Arvies’’, Adam-Troy Castro
‘‘How Interesting: A Tiny Man’’, Harlan Ellison
‘‘Ponies’’, Kij Johnson
‘‘I’m Alive, I Love You, I’ll See You in Reno’’, Vylar Kaftan
‘‘The Green Book’’, Amal El-Mohtar
‘‘Ghosts of New York’’, Jennifer Pelland
‘‘Conditional Love’’, Felicity Shoulders


Ray Bradbury -palkinto elokuvamuotoiselle esitykselle

Despicable Me
Doctor Who: "Vincent and the Doctor"
How to Train Your Dragon
Inception
Scott Pilgrim vs. the World
Toy Story 3


Andre Norton -palkinto nuorille aikuisille suunnatulle science fictionille tai fantasialle

Ship Breaker, Paolo Bacigalupi (arvostelu)
White Cat, Holly Black
Mockingjay, Suzanne Collins (arvostelu)
Hereville: How Mirka Got Her Sword, Barry Deutsch
The Boy from Ilysies, Pearl North
I Shall Wear Midnight, Terry Pratchett
A Conspiracy of Kings, Megan Whalen Turner
Behemoth, Scott Westerfeld

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

The Quantum Thief ilmestyi viime vuonna maailmalla melkoisen kohinan kera, tai ainakin siltä näin suomalaisittain tuntui, sillä kirjailija on suomalainen, vaikkakin kirjoitti kirjan alun perin englanniksi. Viime viikolla saimme käännöksen kotimaiselle ja otin kirjan luvun alle. Kvanttivaras on Hannu Rajaniemen esikoisteos. Kuten monesti aiemminkin luin kirjaa osittain rinnan englanninkielisen version kanssa, pääosin kuitenkin suomeksi.

Jean le Flambeur on varas, alansa mestari, jonka maine on kiirinyt kauas, mutta joka silti on henkilönä tuntematon. Taidoistaan huolimatta Jean joutuu kuitenkin dilemmavankilaan, jossa sovelletaan rationaalisen päätöksenteon matematiikkaan perustuvaa peliteoriaa. Muistikollektiivi Sobornostin valtuuttamien Arkontien hallitsemissa vankiloissa kuolemalla ei ole samaa käsitettä kuin normaalissa elämässä; koko Kvanttivarkaassa kuolema on käsitteenä erilainen. Flambeur pääsee karkaamaan vankilastaan Mielen ja tämän avaruusaluksen Perhosen avulla, mutta tällä avittamisella on hintansa, johon Jeanin ei auta kuin myöntyä. Mieli on oortilainen taistelija, joka on saanut tehtävänsä salaperäiseltä jumalattarelta. Tehtävänä on auttaa Jeania varastamaan jotain merkittävää ja toimeksianto vie kumppanukset Mars-planeetan Oublietten kaupunkiin. Siellä Jean alkaa pikkuhiljaa muistamaan palasia menneisyydestään, mikä hänelle asetetun tehtävän kannalta osoittautuu tärkeäksi. Amatöörietsivä Isidore Beautrelet, kuuluisa hänkin taidoistaan, asettuu mestarivarkaan vastustajaksi pyrkimällä saamaan tämän kiinni. Kaikki ei kuitenkaan ole miltä aluksi näyttää, joku vetelee naruja oman mielensä mukaan, eikä Jean ei ole ainoa, jonka identiteetti on salaisuuksien peitossa.

Odotukset kirjasta olivat kovat, mistä saa syyttää/kiittää tietenkin tehokasta ulkolaista markkinointikoneistoa. Olin Kvanttivarkaan suhteen kuitenkin varovainen, sillä se ei kovana scifinä ihan kuulu lukutottumuksieni mukavuusalueelle. Varovaisuus oli turhaa, sillä pidin kirjasta yllättävänkin paljon. Tarinassa on dekkarimainen juonikuvio, mutta siihen liittyvän maailman monitasoisuus tekee siitä pohtimisen lisäksi vauhdikasta ilotulitusta ja uudissanojen juhlaa. Koska käsitteitä, jotka osittain liittyvät myös maijameikäläisen arkielämän ulkopuoliseen maailmaan, viljellään runsaasti milloin suoraan milloin muunneltuna, omaksumisen taso jäi välillä hieman epätasaiseksi. Tarina eteni sen verran vauhdikkaasti, että ajoittain piti palata takaisin tarkistamaan mitä mikäkin tarkoitti, ja aina ei selitystä tuosta vain löytynytkään, vaan piti jatkaa lukemista, jotta asia selkeytyi. Rajaniemi ei nimittäin "sorru" liialliseen selittelyyn. Silti koin, että gevulotia avattiin tarpeeksi erilaisten ryhmittymien ja heidän erikoisominaisuuksien, kuptauksen, mieltensiirtojen, jumalien ym. kohdalla, että asia tuli lopulta selväksi, mutta että lukija jäi hieman kuitenkin uutuudenviehätyksen kvanttilautasen reunalle.

Koin Kvanttivarkaan yllättävän visuaalisesti. Heti alussa ja paikoittain myöhemminkin silmissäni pyöri matrixmaisesti ykköstä ja nollaa, bittejä ja tavuja, kubitteja toisten kubittien lomassa. Välillä ajatukset hyppäsivät bladerunnermaisiin maisemiin. Liekö ainoastaan minun sielunmaailmani visuaalinen vääntymä, vai olisikohan tässä todellakin alkuainesta seuraavalle kovan scifin suurelokuvalle...? Gevulotista ja yksityisyysusvasta luin erityisen kiinnostuneena, sillä ne ovat jotain sellaista mitä voisin ottaa käyttöön reaalimaailmassakin ilomielin puhtaina sovelluksina. Henkilöhahmoista kiinnosti eniten Mieli ja hänen hämähäkkilaivansa Perhonen. Perhosen kuvaus hiveli mielikuvitusta ja näin silmissä sen loistavat kvanttipistepurjeet. Jean le Flambeur tai Isidore Beautrelet olivat hahmoina hieman tylsähköjä, vaikka heidän osioissaan tapahtumat suureksi osaksi pyörikin. Flambeur on toki monisäikeinen persoona, mutta jotkut hahmot eivät vain pääse pinnan alle. Aika ja kuolema käsitteinä on hyvin rakennettu, ja hiljaiset ja heidän osuutensa kvanttimaailmassa kosketti oikeasti. Isidoren ja hänen isänsä tapaaminen on yksi kirjan hienoimmista hetkistä.

Kokonaisuutena ongelmani kirjan suhteen oli, että keskityin paljolti kiinnostaviin yksityiskohtiin, ja niitä riittikin yllin kyllin. Sen sijaan juonen hahmotus kärsi tästä lukutavasta, sillä juoni on selkeästi yksityiskohtien summaa suurempi. Kvanttivaras vaatii melkeinpä toisen lukemiskerran, että siitä pystyy saamaan kaiken irti. Tehtävä ei suinkaan ole epämiellyttävä, ehkäpä toisella kerralla luen kirjan kokonaan englanniksi. Kvanttivaras on erinomainen kirja, ja näin Hugo-nimeämisten ollessa käynnissä, en näe mitään estettä sille, etteikö The Quantum Thiefia voisi ehdokaslistalle hyvinkin asettaa ja ansaitusti. Seuraavaa osaa, The Fractal Princea odotellessa…

Paolo Bacigalupi: The Alchemist

Paolo Bacigalupi kirjoitti pienoisromaaninsa The Alchemistin tarinan Tobias S. Buckellin kanssa yhdessä luotuun fantasiamaailmaan. Tarkoitukseni oli lukea molemmat kirjat, sekä The Alchemist että Buckellin The Executioness, ennen arvostelun tekemistä, mutta koskapa jälkimmäisen saapuminen Yhdysvalloista postitse perille saakka näyttää kestävän melkoisen pitkään, käyn läpi ajatuksiani Bacigalupin The Alchemistista ensin ja täydennän The Executionessin arvostelussa myöhemmin kokonaisuudesta saamaani kuvaa.

The Alchemistin tarina sijoittuu maailmaan, jossa taikuus on kielletty, sillä se aiheuttaa piikikkään pensaskasvuston lisääntymistä. Tämä sitkeä kasvi valtaa ihmisten asuinalueita, eikä ole tuhottavissa. Piikkipensas ei ainoastaan peitä kokonaisia kaupunkeja, vaan on myös hengenvaarallinen ihmisille. Koska kasvi lisääntyy taikuudesta, taikuuden harjoittamisesta rangaistaan ankarasti; kiinni jäänyt menettää henkensä. Tarkoitusta varten on olemassa teloittajien ammattiryhmä, joka tottelee kaupungin pormestaria ja hänen henkilökohtaista majisteriaan, ainoaa henkilöä, jolla on virallisesti lupa taikoa. Päähenkilö on leskeksi ja pienen lapsen yksinhuoltajaksi jäänyt alkemisti, joka on vuosien ajan pyrkinyt keksimään ratkaisun, millä tuhota piikkikasvi lopullisesti, jotta taikuutta voisi jälleen käyttää turvallisesti. Poliittiset kuviot tuovat kuitenkin hänen toimintaansa mutkia matkaan.

The Alchemistin maailma on kiehtovan monitasoinen. Bacigalupin pikkuruinen tarina raapaisee siitä vain pintaa, mutta onnistuu kuvaamaan kuinka paljon tässä maailmassa on potentiaalia vaikka minkälaisiin pidempiinkin tarinoihin. Vaikka kirjassa on raadollisuutta politiikan ja henkilökohtaisten kunnianhimojen kautta kuvattuna, siinä ei löydy henkilöhahmoissa samanlaista ulkopuolista kyynisyyttä, kuten Bacigalupin aiemmissa teoksissa. Ehkä hän on päättänyt ottaa hieman erilaisen linjan ensimmäisessä fantasiateoksessaan ihan tarkoituksella. Tarina pyörii suhteellisen pienellä henkilökaartilla ja pienessä tapahtumaympäristössä, Khaimin kaupungissa. Bacigalupi vihjaa kyllä laajasta historiallisesta taustasta ja muista mielenkiintoisista kaupungeista, alueista ja tapahtumista. On mielenkiintoista lukea mihin Tobias S. Buckellin osio tässä jaetussa maailmassa vie.

The Alchemist on nopeasti luettavissa vain noin 100 sivun pituisena kirjana ja koska se tempaa hyvin mukaansa. Kuten aina näissä Subterranean erikoispainoksissa, kirjassa on myös kuvitusta, josta vastaa J.K. Drummond.

Hienoisena negatiivisena seikkana on, että tarina jää tavallaan kesken. Lukijalle jää tunne, että kaikkea ei selvästikään ole vielä kerrottu, vaikka tämä osa saakin tietynlaisen ratkaisunsa. Kirjan loppuosassa on kiirehtimisen tuntu. Ehkäpä Bacigalupi ja Buckell molemmat päättävät jatkaa tarinointiaan yhteisessä maailmassaan vielä tulevaisuudessakin. Bacigalupilta ainakin voisin miellellään lukea ihan koko pitkän kirjankin tästä aiheesta ja maailmasta.

Ekirjojen hallinnointi

Monilla runsaasti kirjoja omistavilla ihmisillä on varmastikin tapana järjestellä kirjansa hyllyihin jollain tavalla: kirjailijan nimen mukaan, genren mukaan, koon mukaan, värin mukaan jne. Sama on edessä nyt kun sähköiset kirjat ovat pikkuhiljaa lisääntymässä. Jotenkin myös e-kirjat pitää saada järjestykseen ja helposti löydettäviksi. Minulle e-kirjoja on kerääntynyt tietokoneeseeni viiden vuoden aikana lukuisia. Osa niistä on sähköisiä novelleja, osa täyspitkiä kirjoja. Hankin viime vuonna lukulaitteen (ks. blogikirjoitus siitä) ja e-kirjojen hankinta on lisääntynyt sen jälkeen suhteessa paperikirjoihin.

Viikko sitten ostin eLibriksestä kolme Conn Igguldenin Valloittaja -sarjan kirjaa ePubeina. Maksettuani kirjat latasin ne, ja yllätyksekseni huomasin, että minulla oli kolme samannimistä kirjaa. Jokainen osa oli sähköisessä muodossa sarjan nimellä. Pistin tietenkin palautetta, ja yllätyin kuinka positiivisesti se otettiin vastaan. Ilmeisesti jokainen e-kirja-asiakas on tässä vaiheessa iloinen asia. Tämä ei ole ainoa tapaus, että ostetun e-kirjan tiedoissa on puutteita, mutta yleensä kirjan nimi- ja tekijätiedot toki ovat oikein.

Jäin miettimään olisiko sähköisille kirjoille jonkinlaista hallinnointiohjelmaa, jolla voisin selkeyttää tilannetta. Törmäsin yhdessä ulkolaisessa foorumissa keskusteluun, jossa kehuttiin Calibre - E-book managementia, ja koskapa sovellus on ilmainen, latasin sen koneelleni koekäyttöön. Olen innostunut ohjelmasta, en ainoastaan sen vuoksi, että voin hallinnoida kirjojen metatietoja ja korjata pdf, doc ym. tiedostoina olevien kirjojen nimi- ja tekijätietoja, vaan voin muuttaa tiedostot myös ePub-formaattiin ja viedä lukulaitteeseeni.

Kuva1: Loin koneelleni kansion nimeltä Ekirjasto, jonne olen ladannut ennen kuvassa näkyvää latausta 150 sähköistä kirjaa. Kuvassa näkyy koe-tagillä merkityt (tätä kirjoitusta varten tehty hakusana) kirjat listattuna, ja niiden joukossa on Igguldenin kolme Valloittaja -sarjan kirjaa, joista ei nimen perusteella erota mikä on osa 1, 2 tai 3.

Kuva 2: Niinpä päätin korjata kirjan nimeä.

Kuva 3: Samalla lisäsin kirjalle sarjan nimen.

Kuva 4: Korjattuani myös muiden kirjojen nimiä ja lisättyäni sarja-tiedot, Ekirjastossani kirjat sijoittuivat aakkosjärjestykseen, ensin kirjailijan ja sitten kirjojen nimen mukaisesti. Kuvassa sinisellä näkyvä Valenten Palimpsest, jonka sain viime vuonna Hugo-paketin mukana pdf-tiedostona, ja joka omituisen nimeämisensä vuoksi näytti lukulaitteessani hyvin epämääräiseltä (ks. Sähköisen kirjan lukulaite -kirjoitus), on nyt sievästi ja oikeaoppisesti nimetty ja pdf:n lisäksi ePub-tiedostonakin, silläpä tein sille formaattimuunnoksen, kuten muillekin pdf-tiedostoina oleville kirjoillenikin:

Kuva 5: Cherie Priestin Boneshakerin muunnos pdf:stä ePubiksi. Asetin Calibressa heti alussa tiedot sähköisen kirjan lukulaitteestani, ja nyt ohjelma on synkronissa Reader Libraryn kanssa. Miten sitten kävi Igguldenin Valloittaja -kirjojen Readerissa?

No, huonosti. Tämä johtunee siitä, että kirjat ovat DRM-kopiosuojattuja. Pystyn muuttamaan tiedoston nimen näennäisesti Ekirjastooni ja muokkaamaan sen metatietoja, mutta kun kirja siirtyy lukulaitteeseen, se pysyy siinä muodossa kuin missä olen sen ladannut myyjältä. Eli siis ilmeisesti vain myyjä tai kustantaja voi muuttaa DRM-suojatun kirjan vaillinaisia tai puutteellisia tietoja lopullisesti. Hyvä puoli on kuitenkin se, että Ekirjastossani kirjat ovat selkeästi nimettyinä ja löydän ne helposti. Sähköiset kirjat, e-kirjat, ekirjat, tai miten nyt kukanenkin haluaa tuotteen nimen kirjoittaa, ovat jo arkipäivää yhä kasvavalle osalle lukijoista. Minua kiinnostaisi ostaa käännettyjä science fiction ja fantasia -kirjoja enemmänkin sähköisinä versioina, jos niitä vain sellaisina tarjottaisiin, jopa samalla hinnalla kuin paperisia kirjojakin.

Joe Abercrombie: The Heroes

Joe Abercrombie on pukannut kirjoja ulos kiitettävällä tiheydellä ja laatukin on ollut sen verran korkeaa, että voin huoletta tunnustaa olevani Abercrombie-fani. The Heroes on hänen viides kirjansa, Ensimmäinen laki -trilogian ja Best Served Coldin jälkeen, ja se ilmestyi muutama viikko sitten tammikuussa. Kuten BSC myös The Heroes sijoittuu trilogian maailmaan ja on luettavissa stand-alonena. Silti monet pienet yksityiskohdat tuntuvat avautuvan paremmin kun trilogia ja BSC on taustalla luettuna.

The Heroesin tarina keskittyy pääosaltaan kolmen päivän ajan käytävään sotaan Osrungin laakson alueella, jossa sijaitsee asetelman polttopiste, The Heroes. Tämä menneiden Sankareiden kukkula on Stonehengeä muistuttava kivipaasien rinki, joka on strategisesti erinomainen paikka. Sotaa käydään Unionin ja Pohjoisen välillä, pääosassa aiemmista kirjoista tutut Bremer dan Gorst ja prinssi Calder. Kolmas merkittävä mies on pohjoisen kokenut sotilas Craw. Kirja vilisee kuitenkin myös muita vanhoja tuttuja enemmän tai vähemmän merkittävissä rooleissa, kuten Black Dow, Dogman, Caul Shivers, Jalenhorm ja Bayaz, sekä lukemattomia uusia tuttavuuksia. Alussa tuntui, että hahmoja on liiaksi asti, mutta kun asetelmat saatiin kohdilleen, jokainen uusi tai vähäpätöinenkin hahmo lunasti paikkansa. Henkilöhahmot nousevatkin yli juonen, he kantavat tarinan, heidän monisävyinen äänensä kertoo mistä sodassa on kyse ja kuka on oikeasti sankari.

Erona aiempaan Best Served Coldiin, Abercrombie tarjoaa henkilöhahmogalleriansa hitusen pehmennettynä. Minulla ei ole mitään valitettavaa aiemman kirjan verisen epätoivoisesta ja ehkäpä ripauksen kliinisestä kaartistakaan, mutta tällä kertaa joihinkin hahmoihin pääsee oikeasti pään sisään ja heidän tapahtumansa ja kohtalonsa oikeasti liikuttavat. The Heroes on siinä suhteessa askel takaisin trilogiaan päin. Tämä voi johtua myös siitä, että nyt palattiin ns. kotikentälle, paljon tutumpiin maisemiin ja useampiin tuttuihin hahmoihin. Erityisesti Bremer dan Gorstin sisäisen maailman kuvaus pääsi kohtalaisen lähelle Gloktan hahmon erinomaisuutta, vaikkakaan en voi sanoa, että mikään on vielä tasoihin yltänyt, saati ylittänyt. The Heroesissa Abercrombie on Gorstin kohdalla parhaimmillaan ja antaa myös terävimmän näyttönsä hahmokuvaajana. Abercrombien teksteissä on aina mukana ironista ja sarkastista huumoria ja niin myös nyt. Pääsin nauramaan muutamaan otteeseen ääneen. Toisaalta, mukana on myös synkeänpuoleista realismia. Iloon ja onneen löytyy aina jokin rajoittava tekijä, mikä ei tietenkään estä kuitenkaan joitakin hahmoja kulkemasta jalat irti maasta. Parasta The Heroesin hahmokuvauksissa on, että vaikka hahmoja on lukemattomia ja sen jälkeenkin vielä neljän hengen tusina, niin jokaisella heistä on oma äänensä.

Tarinan juonessa on pienoisia heikkouksia. Selkein puute on se varsinainen fantasiaosuus. The Heroes on kuvitteellinen sotaromaani ja erinomainen sellainen. Se heijastaa kirjailijan kiinnostusta ja perehtyneisyyttä aiheeseen. Abercrombie on ilmaissut moneen otteeseen, että hän pitää tarkoituksella taikuuden osuuden pienenä, ja se on sinänsä ollut hyvä ratkaisu. The Heroesissa taikuus on todellakin minimissä, vaikka siinä esiintyykin itse päämaagi Bayaz ja pohjoisellakin on oma osaajansa. Velhojen taustalla käytävästä valtataistelusta, tai mitä se onkaan, oikeastaan vain vihjaillaan. Tämän seikan koen hienoisena irrallisena yksityiskohtana ja stand-alone -kirjan negatiivisena piirteenä. Tosin, luulenpa, että kuulemme Bayazista ja Sulfuristakin vielä.

The Heroesin kerronta on tasaisen laadukasta ja näkökulmahahmot vaihtuvat sujuvasti toiseen. Verrattuna Best Served Coldiin, The Heroes on hidastempoisempi, mutta silti se sisältää runsaasti tapahtumia ja käänteitä. Eikä verisyydeltäkään vältytä. Mikäpä sota ilman verenvuodatusta ja uhreja käytäisiin, oli se sitten miten merkityksetön ja järjetön sota tahansa. Yksi luvuista sai tämän lukijan huokailemaan mielettömyyttä heti alkuunsa: Day One -osion Casualties. Jo siinä vaiheessa tajusin lukevani erinomaista kirjaa. The Heroes on kokonaisuutena vaikuttava lukukokemus. Joe Abercrombien voitonkulku jatkuu.

Sen verran pitää kyllä vielä sanoa: The Heroes sai minut kaipaamaan Logen Ninefingersia. Tahtoo Bloody-Ninen takaisin!

Philip K. Dick: Hämärän vartija

Ridley Scottin Blade Runner, Paul Verhoevenin Total Recall, Steven Spielbergin Minority Report - kaikki scifileffoja, joista olen pitänyt. Meni kauan ennen kuin ymmärsin näillä elokuvilla ja myös Richard Linklaterin A Scanner Darklylla olevan yksi yhteinen tekijä: Philip K. Dick. Jokainen elokuvista pohjautuu enemmän tai vähemmän uskollisesti Dickin kirjallisiin teoksiin. Näin noin vuosi sitten pätkän Hämärän vartija -leffasta, enkä kauheasti siitä innostunut, vaikka siinä käytetty rotoscope-tekniikka onkin varsin mielenkiintoinen. Päätin kuitenkin lukea Hämärän vartija -kirjan ja katsoa sen jälkeen leffan kokonaan.

Fred elää kaksoiselämää; hän on huumepoliisi, joka työtehtävissään käyttää identiteetin peittävää sekopukua ja siviilissä hän on D-huumenarkomaani Bob Arctor, joka asustelee muiden narkkisten kanssa ja on poliisin tarkkailtavana. Itse asiassa Fred tarkkailee Bobia ja kohta identiteetit alkavatkin häilyä rajojen ulkopuolelle, ei vain Fred/Bobilla vaan myös muilla hahmoilla. Niin sekopukujen pintojen alla kuin yhteiskunnan näennäistoimintojenkin alla piileksii todellinen totuus. Onko aivojen tuhoaminen tie totuuteen? Joskus ihmiset ovat pelinappuloita ja joskus pelaajat tekevät vääriä siirtoja. Väärien siirtojen hinta voi olla kohtuuttoman kova.

Hämärän vartija on monitahoinen, joskin yllättävän helposti lähestyttävä kirja. En voi erityisemmin sanoa pitäväni Philip K. Dickin kirjoitustyylistä, mutta tarinan juoni on erinomainen. Siitä löytyy scifistisiä noir-dekkarin piirteitä ja uskottavan karkeita ja häilyviä hahmoja. Eniten minulla kuitenkin tökki kirjassa huumekulttuuri. Dick kirjoittaa kyllä kokemuksen äänellä, mutta en vain saanut otetta huumesekoiluihin. Mielenkiintoisimmiksi kohdiksi muodostuivat Fredin osuudet ja niihin liittyvät tarinan yksityiskohtien aukipurkamiset. Loppu ei tullut ihan yllätyksenä, mutta silti tarinan kehittyminen päätepisteeseensä oli onnistunut.

Hämärän vartija jakaa mielipiteeni ja tuntemukseni, kuten osuvasti kirjan teemaankin sopii. Kirjoitustyyli ei ollut ihan ominta minulle, mutta tarinan juoni sen sijaan oli. Hieman on outo olo.

Ja siinä olotilassa sitten leffaa katsomaan:

Robert Downey Jr. Barrisina, Keanu Reeves Bobina ja Woody Harrelson Ernienä 

Richard Linklaterin ohjaama Hämärän vartija seuraa Dickin kirjaa varsin uskollisesti, aina loppukrediittejä myöten. Rotoscope-tekniikka on erinomaisesti paikallaan juuri tämän kirjan sovittamisessa elokuvaksi, sillä näyttelijät näyttivät melkein itseltään, mutta ei ihan. Sekopuku on onnistunut, vaikka voisin kuvitella erikoistehosteilla saatavan aikaan vielä vaikuttavampaa jälkeä normaalikuvassakin. Hahmot olivat elokuvassa hitusen koomisempia kuin kirjassa, ja siten epäuskottavampia, lukuunottamatta Keanu Reevesia, joka onnistui roolissaan hyvin. Ehkäpä tekniikka peitti hänen yhden-ilmeen-tyyliänsä tarpeeksi.

Ehkä jonain päivänä pitäisi lukea muutkin elokuvien taustoilla olevat teokset, varsinkin nyt kun Adjustment Team-novellin pohjalta on tulossa elokuva Kohtalon valvojat, Total Recallista uudelleensovitus ja Ridley Scottilta The Man in the High Castle -kirjaan liittyvä minisarja BBC:lle.

Aakkoshaasteen D-kirja.

Seitsemän tunnustusta lukuharrastuksestani

Sain Booksylta ahkerasti kiertävän tunnustuspalkinnon, ja vaikka en tunne erityisemmin olevani mitenkään hyvä tai tyylikäs bloggaaja, kiitän huomionosoituksesta ja osallistun omalta osaltani tunnustamalla seuraavat seitsemän lukuharrastukseeni liittyvää asiaa, kutakuinkin aikajärjestyksessä:

1. Ensimmäinen kirjalainaus

Lainasin ensimmäisen kirjan 6-vuotiaana hamassa 70-luvun alussa koulun kirjastokaapista. Koskapa kukaan ei ollut kertonut miten lainaaminen tapahtuu, otin yhden kirjan kaapista, pistin laukkuuni, luin kotona ja palautin seuraavalla viikolla. Toisella kerralla tajusin, että lainattava kirja pitää viedä opettajan kautta, jotta hän tekee lainausmerkinnän ja sitten vasta kirjan saa viedä kotiin. Ensimmäinen "epävirallisesti" lainaamani kirja oli Tove Janssonin Muumi-kirja, mutta en millään muista mikä niistä.

2. Yksi, kaksi, kolme...

Laskin jokikisestä Viisikko-sarjan kirjasta kuinka monta kertaa kunkin Viisikon jäsenen nimi niissä esiintyy.

3. Nukkuako vai eikö nukkua

Olen kärsinyt kroonisesta unihäiriöstä lapsesta saakka. Kun muu perhe nukkui, luin kirjoja peiton alla taskulampun valossa, jotten häirinnyt muita. Aikuisena olen viettänyt monia öitä sohvalla vastaavasta syystä.

4. Opiskelulta ei ehdi

Yliopistoaikana meni monta vuotta, etten lukenut muita kuin opiskeluun liittyviä kirjoja, paitsi joululomalla. Minulla on vieläkin suuri aukko tietämyksessä mitä kaikkea noina vuosina tapahtui kirjallisuudessa ja elokuva/tv-sarjarintamalla (huom! silloin ei ollut internetiä käytettävissä). Olen yrittänyt kuroa aukkoa pienemmäksi myöhemmin.

5. Ihmissuhteet kärsivät

Olen laiminlyönyt ihmissuhteitani lukuharrastukseni vuoksi ja minua on pidetty monesti omituisena lukemisteni vuoksi.

6. Myöhäissyntyinen

Olen lukenut 70-luvulta lähtien tuhansia kirjoja ja olen ollut sekalukija; kaikki tyylit ja lajit, romantiikkaa pääsääntöisesti lukuunottamatta, ovat kelvanneet. Silti aloitin "tietoisesti" science fiction ja fantasiagenren lukemisen vasta noin 10 vuotta sitten. Kiinniotettavaa riittää.

7. Kirjahyllyt täyttyy

En ole lainannut viimeisen vuoden aikana yhtään kirjaa kirjastosta, ja sitäkin edeltävänä vuonna vain muutaman, vaikka aikoinaan olin kirjastojen suurkäyttäjä. Sen sijaan nykyään ostan tai saan lahjaksi kaikki lukemani kirjat (viime vuonna ostin noin 160 kirjaa). Kustantajien täytyy tykätä minusta! En pistä tunnustuspalkintoa eteenpäin kiertoon, mutta jaan tässä tunnustusta mielenkiintoisista blogeista kaikille niille, jotka olen linkittänyt sivupalkkiini. Tunnustuksiakin saa tehdä, jos siltä tuntuu.

Tulen ja jään laulu -sarjakuva ja "vuosipäivä"

George R.R. Martin kertoi blogissaan, että Tulen ja jään laulu -sarjasta on tulossa tv-sarjan lisäksi nyt myös sarjakuvasovitus. Martinin tähän mennessä tekemät sarjakuvasopimukset ovat olleet onnistuneita. Olen pitänyt niin Dunk & Egg -sarjakuvista kuin Fevre Dreamista ja Doorwaysistakin. Uskon, että myös A Song of Ice and Fire onnistuu piirrettynä. Martin postitti esimakua Tommy Pattersonin piirrosjäljestä:

Ensimmäisessä kuvassa luonnos Jonista ja Aaveesta ja toisessa Tyrionista.

Ilmoitus sarjakuvasta oli se toinen uutinen, jonka Martin suunnitteli mahdollisesti ilmoittavansa vuoden alkuvaiheissa Los Angelesissa, mutta ilmeisesti sairaus lykkäsi sopimuksen tekoa. Se toinen uutinen oli tarkoitus olla A Dance with Dragonsin valmistuminen ja nyt jännityksellä odotan, josko SE ilmoitus tulisi myös piakkoin. Miten olisi vaikka 3.2. eli huomenna?

Miksi juuri 3.2.? No, katsokaas:

Kyllä! Ennakkotilasin A Dance with Dragonsin Amazon UK:lta tasan kolme vuotta sitten, armon vuonna 2008, hetikohta kun ennakkotilaus tuli mahdolliseksi. Ja vielä erikoispikakuljetuksella (ei saa nauraa, tämä on vakava asia, prkl!), joka maksaa vissiin enemmän kuin itse kirja. Aion juhlistaa tätä hieman kyseenalaista vuosipäivää pullakahvilla töissä, mutta sitten vasta juhlimista olisikin, jos ilmoitus Dancen valmistumisesta tulisi juuri tänä nimenomaisena vuosipäivänä. Joten miten olisi, George?

Richard Adams: Ruohometsän kansa

Kun Tessa jakoi blogissaan lukukokemuksensa Richard Adamsin Ruohometsän kansasta (Watership Down), tuli myös minun mieleeni kysymys, miten olen ohittanut tämän kirjan lukematta, vaikka se nimenä tuntui varsin tutulta. Laiminlyönti oli nopeasti korjattu.

Kirja kertoo villikaniineista, jotka lähtevät yhdyskunnastaan pakoon ihmisten rakennushankkeen tieltä, tarkoituksenaan perustaa uusi kaniiniyhdyskunta rauhallisemmalle ja turvallisemmalle alueelle, Watershipille. Matka ei kuitenkaan suju virtaviivaisen suoraan, vaan kaniinijoukkio kohtaa tuhansista vihollisistaan ainakin muutamia, ja on useaan otteeseen vaarassa. Eikä uhkana ole ainoastaan haukat, ketut ja koirat, vaan myös omat lajitoverit. Kaniineilta vaaditaan paljon ylimääräistä rohkeutta, itsensä ylittämistä ja nokkeluutta koettelemuksista selviämiseen.

Ruohometsän kansan tarinaa kerrotaan kahdella eri tasolla, osittain kaniinien mytologian kautta ja osittain nykypäivän valintojen kautta. Kaniinit uskovat aurinkojumalaan Frithiin ja heillä on sankaritarinoita El-ahrairahista, ovelasta kaniinista, joka ystävänsä Kanivilin kanssa kehittelee jos minkäkinlaisia tempauksia ja saa tietysti huiputettua vastustajiaan (muistuttaa ajoittain Väiski Vemmelsäärtä). Tarinat El-ahrairahista ovat ajanviettona ja opetuksena nykyisille kaniineille ja he käyttävätkin viisaita opetuksia selviämistaistossaan. Kaniineilla on omat hierarkiansa, joissa he elävät, siitäkin huolimatta, että tarinan ydinjoukko pyrkii tasa-arvoistamaan jäseniään. Tarinan yksi pointti näyttäisikin olevan sanoma siitä, että kaikilla on jokin piirre, joka tekee heistä merkittävän ja tärkeän yhteisölleen, se pitää vain löytää ja sille pitää antaa mahdollisuus kehittyä. Selkeimpänä osoituksena tästä on Viikka, heiveröinen ja pelokas kaniini, jolla on erikoinen kyky. Yhdyskunnan hierarkiaan kuuluu myös ylikaniini ja vartijat/sotilaat, joilla on taipumus, kuten usein ihmisilläkin valtaa saatuaan, käyttää valtaa myös omaksi hyödyksi. Toisessa kaniiniyhteisössä arvokkaimmat jäsenet saattoivat mm. valita naaraiden joukosta mieluisimmat ja paritella niiden kanssa. Eipä siinä naarailta juuri kyselty mitään. Laajempana teemana on vapaus ja alistamisen vastustaminen.

Adams on selkeästi tehnyt Ruohometsän kansan tarinasta opettavaisen sadun eläinten muodossa, ja vaikka kaniinit ovat ajoittain hyvinkin osuvasti kanimaisia, on niitä kuitenkin inhimillistetty kohtuullisen paljon. Liekö kaniuteen liittyvää tai kirjan kirjoittamisen ajankohdan asenteita kuvaavaa (julkaistu 1972), naiskuva jää tarinassa kovin köyhäksi. Naaraspuput ovat pääasiassa pikkukanien synnytyskoneita ja pesänrakentajia. Vaikka heille on annettu myös tervettä järkeä ja kunnioitettavaa tasapainoisuutta, niin kovin yksipuolisia he silti ovat verrattuna uroskaniinien kirjavan persoonalliseen joukkoon. Tarinassa on hieman epäloogisuutta tasa-arvon suhteen, sillä syy naaraiden hankkimisella yhteisöön oli alunperin kaniinien kannalta hyvin yksiselitteisesti ja tunteettomasti (ei ihmisen kaltaisia tunteita) lisääntymistä ja kolojen kaivuuta varten. Naaraskaniinien ei oletettukaan olevan yhteisön perustajia ja hallitsijoita, kuten todellisessa kanielämässä. Ruohometsän kansa on helppolukuista sadunomaista tekstiä, ja kanien ystäville varmasti myös valloittava lukukokemus, vaikkakin sisältää välillä myös hieman raaempia osuuksia. Kirjassa on hienoja maisemakuvauksia, ja niistä huomaa, että tapahtumaympäristö on kirjailijalle todellinen. Vaikka en täysin tarinaan ihastunutkaan, niin katsoin heti perään kirjan pohjalta tehdyn samannimisen piirretyn elokuvan. Elokuva on hyvin toteutettu, tosin tyyliltään selvästi vanhempaa ajanjaksoa, ja seuraa pääpiirteittäin kirjan tarinan tapahtumia. Pidän paljon piirretyssä käytetystä värimaailmasta.

Lukulistalla 2/2011

Helmikuu... kalenteri näyttää, että kiireinen työkuukausi on tulossa ja lisäksi ajattelin katsoa Hugo-äänestystä ajatellen viime vuoden scifi/fantasia -elokuvia, joita on jäänyt rästiin, joten nämä seikat saattavat vaikuttaa lukemistahtiin. Ovat vaikuttaneet ainakin tammikuun lopulla. Paljon on myös linkitettynä novelleja, joihin ajattelin perehtyä muutamina iltoina, edelleen Hugo-äänestystä ajatellen.

Joka tapauksessa, päämääränä on lukea Joe Abercrombien uutukainen, The Heroes. Yritän saada myöskin loppuun Ian McDonaldin The Dervish Housen, joka on ollut kesken kiitettävän kauan. Aakkoshaastetta voisin jatkaa, jos ehdin. Olen päässyt siinä C:hen saakka ja seuraavat kirjaimet vaikuttavat varsin mielenkiintoisilta, sillä olen valinnut kolmeen seuraavaan kirjailijoita, joita en ole aiemmin lukenut.

Jos Ursula Le Guinin Maanpakolaisten planeetta ja Steph Swainstonin Aika on lahjoista suurin -kirjat ehtivät ilmestyä helmikuussa, ne menevät molemmat heti lukulistalleni. Hannu Rajaniemen Kvanttivaras taitaa mennä maaliskuun puolelle. Lisäys: 7.2.2011 Kvanttivaras on ilmestynyt!

Subterranean Press ilmoitti postittavansa juuri kirjaparin Paolo Bacigalupin The Alchemist ja Tobias S. Buckellin The Executioness, joten ne ehtinevät luvun alle loppukuusta.