Jack Vance on syntynyt elokuussa 1916, joten hän täyttää reilun kuukauden kuluttua 94 vuotta. Viime vuonna julkaistu elämäkerta on hänen omien sanojensa mukaan hänen viimeisin julkaisunsa. Vance ei ole kirjoittanut kirjaa itse, sillä hän on sokea, vaan hän saneli sen nauhalle, josta hänen ystävänsä muutti tarinan tekstimuotoon.
Jos minun pitäisi jotenkin luonnehtia millainen ihminen Jack Vance on tämän elämäkerran perusteella, sanoisin häntä levottomaksi sieluksi, enkä lainkaan negatiivisessa mielessä. Vance tuntuu lähteneen, välillä ihan päättäen, välillä kuin sattuman kaupalla, mukaan jos mihinkin hommaan ja seikkailuun. Vancen lapsuus tuntuu olleen onnellinen, sisältäen sekä ylä- että alamäkiä. Hän kuvaa voimakkaalla tunteella kuvia ympäristöstään:
"Every evening about the middle of dusk the Santa Fe train went past about two miles west, and whistled at the crossing—“Woowooooo, woo-wooooo!”—the most lonesome sound there is. It affects me even now as I remember it."Vanhempiensa erottua Vancen perhe oli jokseenkin köyhä, ja Jackin joutui työskentelemään elantonsa eteen. Hän oli mm. ketsuppilinjalla ja kaivosmiehenä. Yliopistossa ollessaan hän opiskeli geologiaa ja fysiikkaa, sittemmin englantia ja otti myös luovan kirjoittamisen kursseja. Hän toimi yliopiston lehdessä, kunnes jätti opiskelut kesken, liittyi laivastoon sähkömieheksi, matkasi Pearl Harbouriin, lopetti hommat, matkasi takaisin Kaliforniaan, oli rakentamassa laivaa, sai potkut, opiskeli japania, ryhtyi merimieheksi, matkasi merillä eri laivoissa ja opetteli miten tulla toimeen tiiviissä porukassa, kyllästyi hommaan, ryhtyi puusepäksi, meni naimisiin ja matkusti, rakensi taloa, matkusti, kunnosti venettä, matkusti, teki savitöitä, matkusti, tapasi ihmisiä, joita ei koskaan enää tavannut, matkusti, söi mielenkiintoisia ja hyviä ruokia nimellä mainituissa paikoissa ja matkusti...
Kirjan alkuosa on mielenkiintoista luettavaa. Vaikka Vance kertookin enemmän ympäristöstään ja tapahtumista kuin itsestään, niin loppujen lopuksi hän paljastaa kuitenkin itsestään melkoisesti. Vance ei kerro kirjoittamisesta, mutta hänen elämänsä yksityiskohdat tuntuvat heijastuvan hänen teoksistaan. Vancen kokemus kaivoshommissa ja geologian opiskelunsa näkyy mm. Avaruuden rosvoissa, missä kuvataan kuun kiviä ja mineraaleja, olkoonkin, että Vance ei voinut 50-luvun alussa tietää millaisia kivinäytteitä kuusta myöhemmin otettaisiin. Samaisessa tarinassa näkyy hyvin selkeänä myös Vancen henkilökohtainen valinta, yliopiston keskenjättäminen. Vance tuntuu arvostaneen kohdallaan kirjaviisautta enemmän kädentöitä, oppimista tekemällä. Se näkyy myös Viimeinen linna -pienoisromaanissa. Ei sillä, etteikö hän olisi liittänyt oppimiseensa myös teoreettista puolta, päinvastoin.
Täytyy myöntää, että jossain vaiheessa jatkuvan matkailun lukeminen alkoi puuduttaa. Tuntui kuin olisi lukenut matkaopasta ravintolasuosituksineen. Vähemmälläkin olisi tullut selväksi, että Vance perheineen näki maailmaa ja tapasi ihmisiä. Maailman kiertäminen on joka tapauksessa vaikuttanut varmasti Vancen mielikuvitukseen. Dying Earth on saanut alkunsa merellisistä auringonlaskuista, Lyonesse-trilogia pursuaa varmasti maantieteellisiä inspiraatioita. Vaikka Vance tuntui hyvin uskolliselta ystäviään ja etenkin perhettään kohtaan, hän oudon kalseasti toteaa joidenkin ihmisten kohdalla, että tulipa tutustuttua, eipä nähty uudelleen, ja jos nähtiinkin, niin olipas se tyly tapaaminen. Näkemiin. Toisaalta Vancen tapa kertoa ihmisiin liittyvistä asioista ja kohtaamisista näkyy varmasti myös hänen tekstiensä henkilöhahmojen persoonassa. Lukiessa jäi miettimään mitä omituisia pieniä yksityiskohtia ihmismieleen jääkään. Ehkäpä joihinkin olisi editoija voinut puuttua, ja keskustella niiden mielekkyydestä ja annista.
Vaikka tiesinkin etukäteen, ettei Vance ole koskaan halunnut puhua itse kirjoittamisesta, aloin tosissaan ihmetellä loppua kohden, eikö Vance aio muuta kuin ohimennen mainita kirjoittaneensa ylipäätään jotain. Aivan lopussa hän kuitenkin taipuu ystävänsä kehoituksesta vajaan viiden sivun verran kertomaan kirjoittamismenetelmistään ja ajatuksistaan kirjoittamisesta. Johtuen elämäkerran tyylistä ja painotuksesta, jää lukijalle hieman kuva, että kirjoittaminen on ollut Vancelle vain tapa hankkia rahaa, ja kun rahaa on kertynyt, on lähdetty matkustamaan. Piste. Kirjoittamisluvusta näkyy kuitenkin kuinka ammattimaisesti Vance on kirjoittamiseensa suhtautunut.
This is me, Jack Vance! on selvästi tarkoitettu hänen faneilleen. Se on kirja, jota ei kannata lukea ainakaan, jos ei tunne Vancen teoksia, sillä muutoin se saattaa jäädä pelkäksi luetteloksi paikoista missä kirjailija on matkannut elämänsä aikana. Itsekin koin lukeneeni aivan liian vähän kirjailijan tuotantoa. Elämäkerta on tinkimättömästi kirjailijansa näköinen. Kun arvioin sitä Hugo-ehdokkaana, se tuntuu ehkäpä liiankin tinkimättömältä, mutta toisaalta Jack Vance on genren arvostetuimpia kirjailijoita...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat iloinen yllätys!