Pat Cadigan: Mielenpeli

Tämä ei ole varsinaisesti Pat Cadiganin Mielenpeli-kirjan arvostelu, sillä sen olen kirjoittanut jo aiemmin tänä vuonna luettuani alkuperäiskielisen version The Mindplayers. Arvostelu löytyy täältä.

Muutamia huomiota suomenkielisestä versiosta kuitenkin tuli mieleen. Suomennos on kokonaisuutena ok, se tuo mielestäni esille Cadiganin tekstin rytmin ja tietynlaisen rentouden. Kirja vilisee termejä, joita ei sanakirjoista suoraan löydy, ja ne - ainakin minun mielikuvani mukaan - ovat enemmän tai vähemmän haaste kääntäjälle. Dreamfeedereistä on tullut suomeksi unensyöttäjiä, belljarrereista purkintajia, thrillseekereistä kiihkontajia ja pathosfindereista lauhduntajia. Kaikki näistä ei ole kovinkaan kuvaavia käännöksia ja esim. lauhduntaja ei sanana kerro alkuperäisen termin tavoin tehtävätyyppiä. Joka tapauksessa suomennos istuu tekstin keskelle, eipä siinä mitään.

Eniten minua käännöksessä oudoksuttaa Allien lempinimi. Deadpan Alliesta on tullut Salamieli Allie. Anteeksi vaan, mutta ei hyvä! Dirty Work -novellin suomennoksessa esiintynyt Pokka-Alliekin kuulostaa paremmalta. Tekstissä on tosin kohtia, jossa deadpan esiintyy yksikseen, ja pokka ei niissä sovi tekstiin, mutta silloin olisi voinut käyttää esim. synonyymia pokerinaama tai muuta vastaavanlaista. Salamielessä on vähän erilainen kaiku.

Näistä käännöksen yksityiskohdista huolimatta Mielenpeli on erinomainen kirja suomeksikin luettuna (englanniksi parempi). Ja Finnconissa jo kerrottiin, että samaisella viikolla ilmestyneestä kirjasta on otettu jo kolmaskin painos. Aika moni on siis Allien löytänyt, mikä ilolla todettakoon.

---------------------------------

Deadpan Allie -novelleista vielä mainittakoon, että Nearly Departed on novelliversio Mielenpeli-kirjan Kitta Wren tapauksesta.

Eugie Foster: itsekoostettu novellikokoelma

Tätä kirjaa löytyy vain yksi kappale. Kun luin Eugie Fosterin Hugo-ehdokkaana olevan novellin Sinner, Baker, Fabulist, Priest; Red Mask, Black Mask, Gentleman, Beast, heräsi halu lukea kirjailijalta enemmänkin, ja niinpä katsoin hänen kotisivuiltaan muita tarjolla olevia teoksia. Kokopitkää kirjaa Foster ei ainakaan vielä ole kirjoittanut, mutta yksi novellikokoelma ja muutamia novella-kirjasia. Tilasin kokoelman, mutta chapbookit olivat loppuunmyytyjä. Foster ohjaa sivuiltaan kuitenkin AnthologyBuilderin sivulle. Ja sepäs olikin kätevä palvelu. Koostin kaikki palvelussa olevat Eugie Fosterin novellit kokoelmaksi (vaikka kyseessä onkin antologioiden koostamispalvelu) ja valitsin kansikuvan. Reilun viikon kuluttua ihka oikea kirja putkahti postiluukkuun. Koskapa en tuntenut novellien sisältöä, niin niiden järjestys kokoelmassa ei ole oikea, mutta tähän arvosteluun olen järjestellyt ne eri tavoin.

• All in My Mind
• Addy in My Mind
• Ascendancy of Blood
• Inspirations End
• Still My Beating Heart
• The Few, The Proud, The Leech Corps
• Oranges, Lemons, and Thou Beside Me
• Only Springtime When She's Gone

All in My Mind sijoittuu lähitulevaisuuteen joitain kymmeniä vuosia nykyisyydestä eteenpäin. Kyseessä on cyberpunk-novelli, joka esittelee Kristof Xiangin. Neuroimplanttiverkossa leviävä virus on päästetty valloilleen ja Kristofin tyttöystävän sisar, Adrienne, joka pääsee selville viruksesta, on kaapattu. Viruksen saanut henkilö on pian vainaja, jos ei ehdi ajoissa saada vastalääkettä. Kristofin ja Adriennen tehtäväksi jää hankkia vastalääke. All in My Mind on mielenkiintoisia yksityiskohtia sisältävä tarina, joka tuo tyyliltään mieleen hieman Pat Cadiganin Mielenpelin.

Addy in My Mind jatkaa Kristofin ja Adriennen tarinaa samassa cyberpunk-hengessä kuin All in My Mindkin. Kristof ja Addy palaavat Uudesta Seelannista takaisin Amerikan mantereelle, kun Addy yhtä-äkkiä katoaa. Kristof lähtee etsimään häntä ja selvittämään mitä katoamisen takana on. Luin itse nämä kaksi ensimmäistä tarinaa väärässä järjestyksessä, joten minulle tämä oli henkilöiden esittelytarina. Sinänsä se ei haitannut, mutta Addy in My Mindissa on viitteitä aiempaan, joten aikajärjestys on suotavaa. Vaikka itse päähahmot eivät minua innostakaan, niin Foster on selvästi luomassa omaa maailmaansa tarinoilla. Maailmaa, joka ei ole kovinkaan kaunis ja jossa käytetään kemiallisia stimulantteja. Jäin odottamaan innolla, josko Foster kirjoittaisi tästä maailmasta ilman Kristofia ja Adriennea.

Ascendancy of Blood on vampyyritarina, jossa on ripaus perinteistä satua, Prinsessa Ruususta. Minä en ole vampyyritarinoiden suuri ystävä. Martinin Fevre Dream on ainoa vampyyritarina, josta olen oikeasti nauttinut. Ja kun tähän vielä lisää sen, että perinteiset prinsessasadut saavat minussa aikaan enemmänkin kuvotusta kuin ihastusta, niin voin sanoa, että Ascendancy of Blood ei ollut kovin paljoa mieleeni. Tarina on hyvin kirjoitettu ja se poikkeaa perinteisen sadun onnellisesta lopusta (en sano, että tässä tarinassa on onneton loppu... se on erilainen), mikä laskettakoon plussaksi.

Inspirations End ja Still My Beating Heart ovat myös molemmat vampyyritarinoita. Erona Ascendancy of Bloodiin, ne eivät ole niinkään satumaisia, mutta kirjoitettu joka tapauksessa Fosterin eteerisen kauniilla tyylillä. Niissä on unenomaisuuden tuntua. Samalla ne ovat rakkaustarinoita, mutta Fosterin rakkaus ei ole kivutonta ja hän esittelee pimeän puolen, joka on läsnä oikeastaan kaikissa hänen novelleissaan. Inspirations End kertoo inspiraation janosta, jolla on tuhoava voima ja Still My Beating Heartissa odotetaan yksinäisyyden loppumista. Molemmat hyviä tarinoita ja kansikuvat kuvastavat hienosti sisältöä ja sen sävyjä.

The Few, The Proud, The Leech Corps on ehkäpä kokoelman paras novelli, sillä se yhdistää cyberpunkin vampyyritarinaan. Foster ei ole ensimmäinen, joka niin tekee (en tiedä oliko Pat Cadigankaan, mutta häneltä löytyy yksi - ei niin itsestään selvä - vampyyritarina), mutta hän onnistuu tarinassaan joka tapauksessa. Tuli mieleen hieman tv-sarja Angel. Tarinan päähenkilö on Lita, joka kuuluu toiminnalliseen vampyyrien armeijayksikköön. Tehtävänä on selvittää mitä uutta uhkaavaa teknologiaa on kehitetty, ja siitäpä löytyy linkki kahden ensimmäisen novellin maailmaan. Foster teki sen mitä kaipasinkin, vaikka pääsi kuitenkin yllättämään vampyyreillaan. Tarinan loppu antaa ymmärtää, että jatkoakin voisi Litasta odottaa.

Oranges, Lemons, and Thou Beside Me on myös cyberpunk-tarina ja se sisältää myös armeijan. Sisältöä on vaikea kertoa spoilaamatta, mutta sen verran siitä voi sanoa, että Foster menee rankasti enemmän ihmismielen pimeälle ja kieroutuneelle puolelle tässä kuin muissa novelleissaan. Loppu on erinomainen, joskaan ei ehkä täysin yllättävä.

Only Springtime When She's Gone kertoo entisistä rakastavaisista, joiden tiet erosivat aikoinaan naisen äidin vaikutuksesta. Mies aikoo kaapata ja pilkkoa naisen yhtiön, mutta huomaa yhä rakastavansa naista. Tarina sijoittuu samaan cyberpunk-maailmaan, ja olin tyytyväinen, että maailmasta saatiin sittenkin monipuolisempi kuva, niin kuin alussa kaipasin. Only Springtime When She's Gone hieman notkahtaa kokonaisuutena, mutta se sisältää hienon lopun.

Olen iloinen, että tulin hankkineeksi nämä novellit AnthologyBuilderin kautta. Ehkä Foster joskus koostaa niistä oman virallisen kokoelmankin, ainakin toivon niin. Foster on erinomainen novellikirjailija, vaikka joskus voisi olla kiva lukea häneltä pitempääkin tuotantoa. Joillakin kirjailijoilla on yksinkertaisesti lahja saada sanat leijumaan kuin utupilvet, ja sitruunan ja sokerin maistumaan suussa pelkkien sanojen voimalla. Eugie Fosterilla on se lahja.

Lavie Tidhar: Cloud Permutations

Lavie Tidharin Cloud Permutations on tänä vuonna ilmestynyt pienoisromaani, jonka tarina sijoittuu Heven-nimiseen maailmaan; meren, saarten ja pilvien maailmaan. Ihmiset saapuivat Heveniin avaruudesta Hilda Lini-avaruusaluksella suuren eksoduksen aikaan. Tarinan ajassa avaruusaluksesta on tullut myytti, jota kukaan ei ole koskaan nähnyt. Kukaan ei myöskään lennä tai edes yritä lentää, koska se on kiellettyä. Mutta Kal on nuori poika, joka on pienestä asti haaveillut lentämisestä. Hän rakentaa ystävättärensä kanssa leijan, jonka koelennolla tapahtuu omituisia. Kokeilun seurauksena Kal karkoitetaan omalta saareltaan toiselle ja hän tutustuu Baniin, albiinoon, johon hänet sitoo paitsi ystävyys, myös annettu ennustus.

Pienoisromaani on jaettu kolmeen eri osioon, joista kussakin tapahtumat sijoittuvat eri paikkoihin. Lukujen nimet ovat Vanuatun virallista bislamankieltä ja lounaisen Tyynenmeren saariston vaikutus näkyy muutenkin Tidharin kirjaan luomassa maailmassa. Tidhar kuvaa maailmaansa kauniisti ja eloisasti, ja täytyy sanoa, että kun kirjan luettuani huolsin autoani 11 asteen tihkusateessa, alkoi ajatus Epin ja Tannan kaltaisista saarista kummasti houkuttaa, vaikka en varsinaisesti olekaan lämpimien ilmojen ystävä. Kaikki alueet kirjassakaan eivät kuitenkaan ole houkuttelevia, sillä keskimmäisessä osiossa ystävykset kohtaavat luolassa jättimäisen mustekalan, jonka lonkerot ulottuvat ja ulottuvat. Osio tuo kirjaan mukaan jännittävyyttä ja seikkailua, sekä rakentaa Kalin ja Banin ystävyyttä, mutta itse Cthulhu-tyylisen lonkeroisen läsnäolo lienee lähinnä kunnianosoitus Lovecraftille, kuin varsinaisesti tarinaa sinänsä eteenpäin vievä yksityiskohta. Tällaisia kunnianosoituksia kirjassa on muitakin. Tidhar on ottanut mukaan suoran lainauksen israelilaiselta runoilijalta, Lior Tiroshilta ja Cordwainer Smithkin saa osansa ihailusta ja on varmasti vaikuttanut osaltaan myös kirjan perusideaan.

Kolmannessa osiossa Tidhar esittelee Midgal-puun, joka on kuin oma maailmansa maailman sisällä. Monet kirjailijan luomista yksityiskohdista ovat sen verran kiinnostavia, että niihin tekisi mieli pysähtyä tarkastelemaan pidemmältikin. Etenkin maailmankuvausta jää kaipaamaan lisää, sillä se on selvästikin yksi kirjailijan vahvuuksista, varsinkin kun fiktiivinen maailma pohjautuu hänelle tuttuun ympäristöön. Kuten Paolo Bacigalupi, myös Lavie Tidhar tuo hienosti spekulatiiviseen fiktioon sellaisia kulttuurisia piirteitä, jotka tuntuvat tuoreilta. Cloud Permutations eittämättä jää varmasti suosiossa Tidharin toisen tänä vuonna ilmestyneen kirjan, steampunk-aallonharjalla keikkuvan The Bookmanin jalkoihin, mutta itse pidän niitä yhtälailla erinomaisina lukukokemuksina, joskin toisistaan eroavina. Lavie Tidhar on ainakin minulle osoittanut olevansa seuraamisen arvoinen kirjailija. Cloud Permutations on kiehtovaa seikkailua aidosti ja kuvailevasti kirjoitettuna.

Lavie Tidharin The Bookmanin arvostelu löytyy täältä.

Farah Mendlesohn (toim.): On Joanna Russ

Kun Hugo-ehdokas, Farah Mendlesohnin toimittama kirja On Joanna Russ tuli eteeni, en tiennyt lainkaan kuka Joanna Russ on ja mitä hän on kirjoittanut. Se selvisi pian kun otin luettavaksi hänen suomennetut teoksensa Piknikki Paratiisissa ja Naisten planeetta. En arvostele näitä kirjoja erikseen, sillä minulla ei ole niistä paljoakaan sanottavaa. En pitänyt kumpaisestakaan teoksesta, vaikka näen niiden arvon genrelle luettuani On Joanna Russin.

Teoksessa 18 eri kirjoittajaa tutkii ja pohdiskelee Joanna Russin teoksia ja merkitystä niin science fictionille kuin sf-yhteisöllekin. Joanna Russ oli yksi ensimmäisistä merkittävistä feministikirjailijoista genren sisällä, vaikka missään tapauksessa ei sovi unohtaa edelläkävijää, Charlotte Perkins Gilmania. Koskapa olin lukenut Russilta vain kaksi mainitsemaani teosta, joista Naisten planeettaa ilmeisestikin pidetään hänen merkittävimpänä teoksenaan, en juurikaan aina pysynyt kärryillä mistä sanomasta kirjailijalla milloinkin oli kyse. Heti aluksi käsiteltiin kohtalaisen tyhjentävästi Russin naishahmoa Alyxia, joka seikkailee miekka ja magia -tyylisesti useammassakin kirjailijan novellissa. Alyx on myös Piknikki Paratiisissa -teoksen päähenkilö, ja ainoa kohtalaisen siedettävä hahmo kirjassa. Piknikki Paratiisissa kertoo Aikainvälisestä agentista eli Alyxista, joka tempaistaan menneisyydestä vieraalle planeetalle saattamaan joukko turisteja turvaan sodan jaloista ilman teknisia apuvälineitä lumen ja jään keskellä. Pienoisromaani perustuu pitkälti ihmisten väliseen vuorovaikutukseen, mikä tekee siitä minulle lähes tylsistyttävän. Alyxia lukuunottamatta muut hahmot ovat jokseenkin typeriä. Alyx on sankarihahmo, joka taistelee ja mottailee ja kellistää komistuksen. Jos hän olisi miespuoleinen, olisi kyseessä klisee jo kirjan kirjoitushetkellä, mutta ilmeisesti naispuoleisena hän oli sitten jotain uutta.

On Joanna Russ keskittyy hyvin paljon ristiriitoihin, joita Russin voimakas persoona ja ajamansa feminismi sai aikaiseksi. Paikoin noita ristiriitoja oli raskas lukea, sillä teos todellakin pureutuu yksityiskohtaisesti, lisäselvityksineen ja viitetietoineen, ajankuvaan ja -tapahtumiin. Joidenkin tiettyjen mieskirjailijoiden ja toimittajien on näyttänyt olevan todellakin vaikea sulattaa Russin tekstejä genreen ja Russ ei itsekään tunnu olleen myös kriitikkona helpoin. Hän on suominut kovin sanoin mm. aikalaiskirjailijaansa Ursula Le Guinia. Kun Russin When it changed -novelli julkaistiin, se aiheutti varsin kiivasta sanasotaa, jossa mentiin penis- ja vaginakateuspuhetasolle saakka. Hyvin perusteellisesti kirjassa tutkiskellaan myös vihaa ja naisen väkivaltaa (verrattuna miessankarihahmojen väkivaltaan) Russin teoksissa.

Mielenkiintoinen osio oli Russin panos tyttöjen minäkuvan muodostumiseen, murtamalla perinteisiä neito-, viettelijätär-, kaunis narttu-, uskollinen vaimo -roolihahmoja nuorille suunnatussa Kittatinny-teoksessa. Vaikka en juurikaan pitänyt Russin teoksista itse, on niiden merkitys kiistattomasti ollut tärkeä genrelle (sf/f). Aina on oltava joku ensimmäisten joukossa, kiistelty ja arvostettu, joka uskaltaa olla itsensä ja näyttää suuntaa eroavuudelle, erilaisuudelle. On Joanna Russ oli minulle monin puolin kiinnostavampi teos, kuin kirjailijan omat teokset, mutta laskettakoon se minun piikkiini, ei kirjailijan viaksi.

----------------------------------------

Tämä on viimeinen Hugo-ehdokkaan arvostelu blogissani tänä vuonna. Olen todennut, että Valenten Palimpsest vie minulta enemmän aikaa kuin oletin. Luen kirjan loppuun pikkuhiljaa, mutta se ei tule sijoittumaan kärkisijoille äänestyksessäni.

Jack Vance: This is Me, Jack Vance!

This is me, Jack Vance! (or, more properly, this is "I") on nimestäkin päätellen Jack Vancen elämäkertateos, joka on Hugo-ehdokkaana oheiskirjallisuus-kategoriassa. Kirja sisältää 192 sivun verran tekstiä ja päälle valokuvaosion.

Jack Vance on syntynyt elokuussa 1916, joten hän täyttää reilun kuukauden kuluttua 94 vuotta. Viime vuonna julkaistu elämäkerta on hänen omien sanojensa mukaan hänen viimeisin julkaisunsa. Vance ei ole kirjoittanut kirjaa itse, sillä hän on sokea, vaan hän saneli sen nauhalle, josta hänen ystävänsä muutti tarinan tekstimuotoon.

Jos minun pitäisi jotenkin luonnehtia millainen ihminen Jack Vance on tämän elämäkerran perusteella, sanoisin häntä levottomaksi sieluksi, enkä lainkaan negatiivisessa mielessä. Vance tuntuu lähteneen, välillä ihan päättäen, välillä kuin sattuman kaupalla, mukaan jos mihinkin hommaan ja seikkailuun. Vancen lapsuus tuntuu olleen onnellinen, sisältäen sekä ylä- että alamäkiä. Hän kuvaa voimakkaalla tunteella kuvia ympäristöstään:

"Every evening about the middle of dusk the Santa Fe train went past about two miles west, and whistled at the crossing—“Woowooooo, woo-wooooo!”—the most lonesome sound there is. It affects me even now as I remember it."

Vanhempiensa erottua Vancen perhe oli jokseenkin köyhä, ja Jackin joutui työskentelemään elantonsa eteen. Hän oli mm. ketsuppilinjalla ja kaivosmiehenä. Yliopistossa ollessaan hän opiskeli geologiaa ja fysiikkaa, sittemmin englantia ja otti myös luovan kirjoittamisen kursseja. Hän toimi yliopiston lehdessä, kunnes jätti opiskelut kesken, liittyi laivastoon sähkömieheksi, matkasi Pearl Harbouriin, lopetti hommat, matkasi takaisin Kaliforniaan, oli rakentamassa laivaa, sai potkut, opiskeli japania, ryhtyi merimieheksi, matkasi merillä eri laivoissa ja opetteli miten tulla toimeen tiiviissä porukassa, kyllästyi hommaan, ryhtyi puusepäksi, meni naimisiin ja matkusti, rakensi taloa, matkusti, kunnosti venettä, matkusti, teki savitöitä, matkusti, tapasi ihmisiä, joita ei koskaan enää tavannut, matkusti, söi mielenkiintoisia ja hyviä ruokia nimellä mainituissa paikoissa ja matkusti...

Kirjan alkuosa on mielenkiintoista luettavaa. Vaikka Vance kertookin enemmän ympäristöstään ja tapahtumista kuin itsestään, niin loppujen lopuksi hän paljastaa kuitenkin itsestään melkoisesti. Vance ei kerro kirjoittamisesta, mutta hänen elämänsä yksityiskohdat tuntuvat heijastuvan hänen teoksistaan. Vancen kokemus kaivoshommissa ja geologian opiskelunsa näkyy mm. Avaruuden rosvoissa, missä kuvataan kuun kiviä ja mineraaleja, olkoonkin, että Vance ei voinut 50-luvun alussa tietää millaisia kivinäytteitä kuusta myöhemmin otettaisiin. Samaisessa tarinassa näkyy hyvin selkeänä myös Vancen henkilökohtainen valinta, yliopiston keskenjättäminen. Vance tuntuu arvostaneen kohdallaan kirjaviisautta enemmän kädentöitä, oppimista tekemällä. Se näkyy myös Viimeinen linna -pienoisromaanissa. Ei sillä, etteikö hän olisi liittänyt oppimiseensa myös teoreettista puolta, päinvastoin.

Täytyy myöntää, että jossain vaiheessa jatkuvan matkailun lukeminen alkoi puuduttaa. Tuntui kuin olisi lukenut matkaopasta ravintolasuosituksineen. Vähemmälläkin olisi tullut selväksi, että Vance perheineen näki maailmaa ja tapasi ihmisiä. Maailman kiertäminen on joka tapauksessa vaikuttanut varmasti Vancen mielikuvitukseen. Dying Earth on saanut alkunsa merellisistä auringonlaskuista, Lyonesse-trilogia pursuaa varmasti maantieteellisiä inspiraatioita. Vaikka Vance tuntui hyvin uskolliselta ystäviään ja etenkin perhettään kohtaan, hän oudon kalseasti toteaa joidenkin ihmisten kohdalla, että tulipa tutustuttua, eipä nähty uudelleen, ja jos nähtiinkin, niin olipas se tyly tapaaminen. Näkemiin. Toisaalta Vancen tapa kertoa ihmisiin liittyvistä asioista ja kohtaamisista näkyy varmasti myös hänen tekstiensä henkilöhahmojen persoonassa. Lukiessa jäi miettimään mitä omituisia pieniä yksityiskohtia ihmismieleen jääkään. Ehkäpä joihinkin olisi editoija voinut puuttua, ja keskustella niiden mielekkyydestä ja annista.

Vaikka tiesinkin etukäteen, ettei Vance ole koskaan halunnut puhua itse kirjoittamisesta, aloin tosissaan ihmetellä loppua kohden, eikö Vance aio muuta kuin ohimennen mainita kirjoittaneensa ylipäätään jotain. Aivan lopussa hän kuitenkin taipuu ystävänsä kehoituksesta vajaan viiden sivun verran kertomaan kirjoittamismenetelmistään ja ajatuksistaan kirjoittamisesta. Johtuen elämäkerran tyylistä ja painotuksesta, jää lukijalle hieman kuva, että kirjoittaminen on ollut Vancelle vain tapa hankkia rahaa, ja kun rahaa on kertynyt, on lähdetty matkustamaan. Piste. Kirjoittamisluvusta näkyy kuitenkin kuinka ammattimaisesti Vance on kirjoittamiseensa suhtautunut.

This is me, Jack Vance! on selvästi tarkoitettu hänen faneilleen. Se on kirja, jota ei kannata lukea ainakaan, jos ei tunne Vancen teoksia, sillä muutoin se saattaa jäädä pelkäksi luetteloksi paikoista missä kirjailija on matkannut elämänsä aikana. Itsekin koin lukeneeni aivan liian vähän kirjailijan tuotantoa. Elämäkerta on tinkimättömästi kirjailijansa näköinen. Kun arvioin sitä Hugo-ehdokkaana, se tuntuu ehkäpä liiankin tinkimättömältä, mutta toisaalta Jack Vance on genren arvostetuimpia kirjailijoita...

Jack Vance: Ihmisen paluu ja Avaruuden rosvot

Luin viime viikolla Jack Vancen elämäkertakirjan This is me, Jack Vance, joka on Hugo-ehdokkaana. Päätin ennen lopullisen tuomioni antamista lukea kirjahyllyssäni jo pitkään roikkuneen Avaruuden rosvot -kirjan ja myös Finnconista bongaamani Ihmisen paluu -kirjan, koska en kokenut tuntevani Vancen tuotantoa tarpeeksi. Hyvä, että luin, sillä näiden teosten kautta pystyin arvioimaan myös Vancen elämäkertaa hieman eri kannalta. This is me, Jack Vancen arvostelu huomenna, tänään käsittelyssä Ihmisen paluu ja Avaruuden rosvot.

Ihmisen paluu sisältää neljä Vancen novellia ja yhden pienoisromaanin sekä kokoelman toimittaneen Markku Sadelehdon jälkisanat:

• Galaksin aivot
• Kuunkoi
• Kaita maa
• Ihmisen paluu
• Viimeinen linna

Galaksin aivot aukeaa hitaasti, vasta loppupuolella selitysten kera ymmärtää mistä novellissa on kyse. Luin novellin kahteen kertaan, ja luulenpa, että mitä useammin sen lukee, sitä enemmän arvostaa Vancen tapaa kertoa tarina. Novellissa punnitaan ihmisluonnetta, ihmiskuntaa ja tapakulttuuria galaktisella mittapuulla, mutta silti hyvinkin tellustasolla.

Kuunkoi teki suuren vaikutuksen. Tarinassa Ser Edwer Thissell saa tehtäväkseen vangita vaarallisen rikollisen vieraassa kulttuurissa, jossa ihmisten kasvoja ei paljasteta, vaan naamiot ilmentävät heidän asemaansa ja sanomaansa. Vance on kehittänyt tarinaan mielenkiintoisen tavan kommunikoida mitä erilaisin soittimin ja laulaen. Hieno tarina juonenkäänteineen, josta jäi mieleen kysymys: mahtaakohan Hugo-ehdokas Eugie Foster olla lukenut tämän novellin...

Kaita maa on evoluutiotarina eloonjäämisen, eriytymisen ja sopeutumisen tasapainon etsimisestä. Odotin millaisen kohtalon Vance päähenkilölle Ernille antaa, ja vaikka kaari on uskottava (lajin)kehittymisen kannalta, loppuratkaisu jäi avoimuudessaan hieman vaivaamaan. Siltikin se tuntui ainoalta oikealta ratkaisulta lopettaa tarina, mutta ehkä töksähtävä tyyli teki siitä vähemmän tyydyttävän.

Ihmisen paluu on myös kehitysvaiheeseen liittyvä tarina muutoksen kourissa olevalla planeetalla. Tekstinä se on hienoa luettavaa, mutta silti se jäi mielestäni kokoelman heikoimmaksi. Jälleen kerran loppu oli hieman töksähtävän tuntuinen.

Viimeinen linna lienee sanamäärältään pienoisromaani. Siinä on keskiaikaisen tarinan tuntua, vaikka ollaankin tekemisissä ihmisrodun lisäksi myös muiden planeettojen olentojen kanssa. Vancen oppitunnilla opiskelemme kuinka turhamaisuudella ja ylimielisyydellä voidaan tuhota vaikka kokonainen kansa, jollei siitä samaisesta kansasta löytyisi myös toisenlaisia piirteitä. Kuunkoi herätti kysymyksen onko Foster mahdollisesti lukenut kyseisen novellin, mutta Viimeisen linnan kohdalla tiedän, että George R.R. Martin on lukenut tämän pienen tarinan.

Kaiken kaikkiaan Ihmisen paluu on hieno kokoelma Vancen 1950-60-luvuilla kirjoittamia tarinoita, joihin kannattaa tutustua.

Avaruuden rosvot tai ilmeisesti myöhemmin uusintapainokseen nimetty Avaruusrosvot on reipashenkinen nuorten poikien seikkailukirja. Kirjan kansikuvakin sen kertoo, tosin minulla ei ole tuollaista kantta, vaan tylsän punaruskearaitainen. Kirja on kuitenkin varhaisempi Hugo L. Mäkisen suomennos vuodelta 1954.

Dick Murdock on nuori miehenalku, joka matkustaa isänsä luokse tähtitieteelliselle asemalle oppiin. Nuorukaisen polulle tulee kuitenkin avaruuden pahamaineinen piraatti, Basiliski, jonka henkilöllisyyden Dick on päättänyt selvittää. Onnettomuuksia sattuu ja ihmishenkiäkin menetetään, mutta kunnon salapoliisiseikkailua ei voita mikään.

Avaruuden rosvot ei ole huono tarina, en vain ollut oikeaa kohderyhmää. Sen lisäksi siinä missä Ihmisen paluun tarinat eivät heijasta juurikaan sitä aikakautta jolloin ne on kirjoitettu, Avaruuden rosvoissa on selvästi 40-50-lukulainen ote. Alkupuolella Vance pitää muutaman laskuopillisen oppitunnin ja mielessä kävi, että vielä yksi, niin lopetan lukemisen siihen. En lopettanut ja jos arvioin kirjaa nuortenkirjana ja aikakautensa tuotteena, se on ihan hyvää keskitasoa. Jules Vernen mielikuvitustasolle se ei yllä, mutta onneksi Vance on kirjoittanut muunlaisiakin tekstejä sittemmin. Luettuani Vancen elämäkerran, näen Avaruuden rosvoissa kuitenkin hyvin paljon Vancen omaa persoonaa. Siitä lisää myöhemmin This is me, Jack Vance -kirjan arvostelussa.

Cherie Priest: Boneshaker

Cherie Priestin steampunk-romaani Boneshaker on Hugo-ehdokas Paras romaani -kategoriassa. Boneshaker aloittaa The Clockwork Century -sarjan, johon on luvassa jatkoa jo tänä vuonna parinkin kirjan voimin.

Eletään 1880-lukua. Amerikassa on käynnissä englantilaisvaikutteinen sisällissota, jota on jatkunut jo usean vuosikymmenen ajan. 16 vuotta ennen kertomishetkeä venäläisillä oli vaikeuksia päästä käsiksi malmiesiintymiiin Alaskan teräksenlujan ikiroudan läpi ja he julistivat kilpailun keksinnöstä, joka mahdollistaisi malminsaannin. Seattlessa tiedemies Leviticus Blue keksi voittoisan kairakoneen, Boneshakerin, jonka koekäytössä meni kuitenkin jotain pieleen. Boneshaker kairasi kaupungin alla romahduttaen osan kaupungista ja vapautti myrkyllisen kaasuesiintymän, vitsauksen, jonka seurauksena kaupunki piti kiireellä evakuoida ja eristää valtavalla muurilla. Tarinan päähenkilöitä ovat Leviticus Bluen leski, Briar ja hänen teini-ikäinen poikansa, jotka elävät miehensä/isänsä tekojen varjossa muurin turvallisemmalla ulkopuolella. Mukana taustatarinassa on myös Briarin isän mahdollinen osuus joko sankarina tai roistona. Briarin poika, Zeke päättää lähteä etsimään suljetulta alueelta todisteita, ettei hänen isänsä tahallisesti tuhonnut kaupunkia ja vapauttanut vitsausta. Briar lähtee poikansa perään alueella, jossa elävät kaasun kannibaalizombeiksi muuttamat ihmiset, ja jossa vain muutamilla alueilla on turvallista hengittää ilman suojanaamaria.

Priest on luonut mielenkiintoisen maailman; kolkko tuhoutunut kaupunki muurin takana, pelottavat zombit, steampunk-hengen mukaiset keksinnöt ja helposti pidettävät/vihattavat hahmot. Maailmankuva on synkkä. Päähahmojen menneisyys luo oman syyllisyyden leiman, mutta myös myrkkykaasusta tehdyn huumeen leviäminen kertoo pimeästä puolesta, sen lisäksi että myrkkykaasu muuttaa myös konkreettisesti maanpinnalle saapuvan valon määrää. Likaisen ruskean värin voi aistia muurin sisäpuolella ja maan alla. Vaikka suhtauduin skeptisesti tarinaan, jossa on zombeja, niin Priest on saanut pidettyä olionsa oikeassa suhteessa muuhun tarinaan nähden, ja sitä paitsi zombit ovat oikeasti pelottavia. Oman mielenkiintoisen lisän tarinaan tuo epävarmuus siitä, onko Blue elossa vai ei.

Boneshakerin vahvuuksia, mutta myös heikkouksia löytyy enemmälti hahmoista. Muutamat sivuhahmoista nousevat yli muiden. Ilmalaivan suurikokoisen kapteeni Clyn tarinaa voisi varmaan kertoa jo ihan yksistäänkin ja yksikätinen Lucy kerää pisteet ihan muuten vain olemuksellaan. Miinuksena pidän kuitenkin, ettei hahmoihin saatu tarpeeksi särmää, vaikka yritystä olikin. Ehkä ei olisi pitänyt odottaa ennakkoon mitään, mutta liian mustavalkoiset - hyvät ovat hyviä ja pahat tosi pahoja - hahmot veivät pisteitä kokonaisuudesta. Vaikka Zeke päättikin lähteä omin nokkinensa karkuteille, niin olipahan yllättävän vaisua meininkiä noin teini-ikäiseksi.

Kirjan alkupuoli on lupaavampi kuin loppu, mutta silti Boneshaker on viihdyttävää luettavaa ja sitä on helppo suositella. Kirjan maailmaan on tulossa jatkoakin. Sarjalla on omat sivunsa täällä, jossa voi lukea enemmän taustasta ja tulevista kirjoista.

Bacigalupi ja Morrow voittoisina

Viikonloppuna on jaettu jälleen genren kirjallisuuspalkintoja.

John W. Campbell Memorial Awardin parhaana science fiction romaanina voitti Paolo Bacigalupin Windup Girl. Toukokuussa rapsahti Nebula-voitto ja plakkarissa on myös Compton Crook ja Locus-palkinnot (paras esikoisteos). Hugokin on vielä mahdollisuus saavuttaa, kun ehdokkaana on, mutta se selviää syksyllä. Minun arvosteluni löytyy täältä.

Theodore Sturgeon Memorial Awardin parhaana science fiction pienoisromaanina voitti James Morrow Shambling Towards Hiroshimalla. Nebula-ehdokkaanakin mukana ollut pienoisromaani kilpailee myös Hugo-palkinnosta. Minun arvosteluni löytyy täältä.

 Lisäys: Mythopoeic fantasiapalkinnot on myös jaettu. Aikuisten fantasia -sarjassa voiton otti Jo Waltonin Lifelode ja lastensarjassa Grace Linin Where the Mountain meets the Moon.

Experiment IV

Loma alkoi! ja sen kunniaksi pistän näytille hieman scifistisen musiikkivideon suurelta musiikilliselta lahjakkuudelta, artistilta, jota olen ihaillut vuodesta 1979 lähtien. Video on vuodelta 1986 ja melkein voisi olla vaikka jakso Doctor Whosta (joka muuten saa minun ääneni Hugo-äänestyksessä tänä vuonna).

Tarkkasilmäiset huomaavat, että videossa esiintyy myös tri Gregory Housena nykyisin parhaiten tunnettu Hugh Laurie sekä erinomaiset Dawn French, Richard Vernon ja Peter Vaughan.

 Kate Bush: Experiment IV

Daniel Abraham: Leviathan Wept and Other Stories

Leviathan Wept and Other Stories on Daniel Abrahamin ensimmäinen novellikokoelma, joka sisältää yhdeksän novellia. Hankin kokoelmasta rajoitetun erikoispainoksen, jonka mukana tuli oheiskirjanen, Mechanisms of Grace.

• The Cambist and Lord Iron: A Fairy Tale of Economics
• Flat Diane
• The Best Monkey
• The Support Technician Tango
• A Hunter in Arin-Qin
• Leviathan Wept
• Exclusion
• As Sweet
• The Curandero and the Swede: A Tale from the 1001 American Nights

The Cambist and Lord Iron: A Fairy Tale of Economics

Rahanvaihtaja Olaf saa rikkaalta ja pahamaineiselta mieheltä, Lord Ironilta, kiperiä arvonmääritystehtäviä, joista valuuttakurssin määrittäminen harvinaiselle rahayksikölle on helpoin tapaus. Erinomaisen tiivistunnelmainen tarina, jossa todellakin odottaa millaisia ratkaisuja Abraham on kuhunkin tehtävään keksinyt. Koskapa kyseessä on kirjailijan määrittämänä "satu", loppuratkaisu täytynee hyväksyä, vaikka minulle se oli hienoinen pettymys. The The Cambist and Lord Iron oli vuoden 2008 Hugo-ehdokas pitkät novellit -sarjassa. Sen voi lukea ilmaiseksi issuu.comin sivulta.

Flat Diane

Dianen äärimuodoista piirretty aidonkokoinen paperinukke, Flat Diane, lähetetään kiertämään ystäville ja tuttaville, jotta nämä voivat sen avulla jakaa tytölle kokemuksia ja tarinoita ottamalla valokuvia Flat Dianesta eri paikoissa. Dianen äiti on häippäissyt ja tyttö asuu taloushuolia murehtivan isän kanssa kahdestaan. Dianella on paperiseen versioonsa tunneside, ja sitten jokin meneekin pieleen ja painajaiset alkavat. Abraham-tyylinen kauhutarina, jossa suureen osaan nousee myös yksinhuoltajaisän tuntemukset tytärtään kohtaan ja vanhemman tuntemukset kun "lapsi lähtee maailmalle". Hienosti käsitelty aihe erikoisessa yhteydessä. Loistava novelli.

The Best Monkey

Reportteri harrastaa tutkivaa journalismia entisen tyttöystävänsä nykyistä firmaa kohtaan. Yhtiö on saavuttanut palkintoja kokeellisista tutkimuksistaan, mutta kauneuden ja symmetrian tavoittelussa voi jokin mennä myös pieleen. Abraham käyttää novellissa mielenkiintoisia hahmoja, matemaatikkoa, koreografia ja pedofiilia havainnollistamaan sanomaansa. Pieleen tai ei, se on perimässämme. Novellin voi lukea Pat's Fantasy Hotlistin sivulta

The Support Technician Tango

Itsehoito -kirja, 30 askelta parempaan minään, sekoittaa lakifirman työntekijöiden suhteita ja saa IT-tukikaverin tangoamaan kuin Al Pacino. Näpsäkkä novelli, jossa on hyvä idea ja toteuskin paremmalta puolen. Abraham antaa kuitenkin tarinan ratketa hieman liian suoraviivaisesti minun makuuni, mikä laskee tasoa. Silti erinomaista luettavaa ja löytyy vieläpä Subterraneanin sivulta.

A Hunter in Arin-Qin

Äiti metsästää hirviötä, joka on kaapannut hänen tyttärensä, seuranaan isä, jonka poikavauvan samainen hirviö on vienyt mukanaan. Hiljainen tarina, jossa oli melkoisesti tunnelatausta. Montaa vuoropuhelua tarinassa ei käydä, mutta kertojahahmon pään sisältä avautuu hienosti rakennettu maailmankuva. Abrahamin vahvuus on luoda melkoinen määrä mielikuvia lyhyissäkin tarinoissa ja kirjoissa. Tämä novelli osoittaa sen vahvuuden. Hieman yllättävä loppu, joka ei ihan onnistu täydellisesti, mutta ei jää haittaamaan kuitenkaan tarinan tunnelmaa.

Leviathan Wept

Thomas Hobbesin yhteiskunta-aiheeseen viittaava tarina terrorisminvastaisesta ryhmästä, joka epäonnistuu tehtävässään. Jälkiselvittely tuo esille yllätyksiä. Kokoelman ehkä vähiten mieleenjäävä tarina, siitäkin huolimatta, että yksi ryhmän jäsenistä on nimeltään Paasikivi. Jossain vaiheessa novelli oli mahdollista lukea ilmaiseksi netissä, mutta en löytänyt enää toimivaa linkki.

Exclusion

Tulevaisuuteen sijoittuva tarina, jossa ihmisillä on mahdollisuus sulkea toisensa pois elämästään halutessaan (henkilö kirjaimellisesti katoaa näkyvistä eikä pysty ottamaan edes kontaktia poissulkijaansa). Päähenkilö Eliot ajatuu ihmissuhdeongelmiensa kautta tarkastelemaan uudelleen tätä mahdollisuutta ja siihen mennessä poisulkemisiaan, sekä suhdettaan veljeensä. Pidin novellista paljon, ja vaikka ajatus poissulkemisesta tuntuisi houkuttelevalta, se tuntuu myös vaativalta. Miten se vaikuttaa kunkin elämään, vai vaikuttaako lainkaan...

As Sweet

Keski-iän kriisiä potevan naisen kautta kerrottava tunnepitoinen tarina, jossa viitataan Romeoon ja Juliaan. Hyvin kirjoitettu novelli, joka vain ei jostain syystä jaksanut vakuuttaa minua.

The Curandero and the Swede: A Tale from the 1001 American Nights

Dab-setä päättää kertoa vastakihlautuneelle tarinan parantamisesta ja kulttuuriristiriidoista opetukseksi siitä mikä on kertomisen ja kokemisen arvoista, eikä vain tapahtuma joka johtaa toiseen. Itseasiassa Dabin tarina koostuu useista pikkutarinoista, jotka lopulta kuitenkin kietoutuvat toisiinsa kokonaisuudeksi. Tarinassa opetusta ovat antamassa mustaihoinen Swede, intiaanityttö ja meksikolainen. Hyvin amerikkalainen tarina tavallaan, eikä siitä saa näin epäamerikkalaisena irti sitä kaikkea tunnetta mitä ehkä pitäisi. Novelli on kuitenkin siinä mielessä kiinnostava, että se paljastaa kokonaisuutta pikkuhiljaa, ja matkalla ehtii ihmettelemään mihin tässä oikeastaan päädytään.
Novellin voi kuunnella luettuna.

Mechanisms of Grace on rajatun erikoispainoksen mukana saapuva "chap book", ohut taskukokoinen kirjanen, joka sisältää neljä lyhyttä tarinaa:

Uncle Thomas
Unstuck
The Mechanism of Grace
Jazz & Dust

Uncle Thomas on tarina Thomas-sedästä, joka on niin täynnänsä energiaa, että purkaa sitä. Unstuck on tarina Lyndistä, joka kokee pikkuhiljaa katoavansa. The Mechanism of Grace tarinassa etsitään tahdon mekanismia ja Jazz & Dust on kaunis tarina pojasta, jonka isoisä tutustuttaa Lady Dustiin, joka soittaa musiikkia tavalla, jota on vaikea saavuttaa.

Kokonaisuudessaan Daniel Abrahamin Leviathan Wept and Other Stories on vaikuttava kokoelma yhdeltä tämän hetken parhaimmista kirjailijoista. Mechanisms of Grace on kiva oheislisä. Abraham hallitsee tunnelman luonnin, osaa vähäisin elkein luoda mielikuvia ja maailmakuvaa. Erityisesti tässä kokoelmassa minulle erottuivat Flat Diane, A Hunter in Arin-Qin ja Exclusion. Yhtään keskitasoa huonompaa tai täytenovellia kirjassa ei kuitenkaan ollut. Olen pikkuhiljaa sitä mieltä, että minun täytyy antaa vihdoin Abrahamin urbaanille fantasiallekin mahdollisuus, sillä Abrahamilta näyttää sujuvan tyyli kuin tyyli.

Patrick Rothfuss: The Adventures of the Princess and Mr. Whiffle: The Thing Beneath the Bed

Patrick Rothfussin The Adventures of the Princess and Mr. Whiffle: The Thing Beneath the Bed on vajaa 70-sivuinen kuvitettu satukirja. Vaikka kustantaja Subterranean tarjoaa netissä vieressä olevaa kansikuvaa, niin ainakin minun kirjassani on yksi eroavuus: kirjailijan etunimi on kirjoitettu kokonaan lyhennetyn Patin sijaan. (Lisäys: skannasin ja vaihdoin oman kansikuvan tilalle!) Kirjan mukana tuli kultainen tarra, jossa ilmoitetaan:

       This shit is not for kids. Seriously.

Liimasin tarran nimmarisivulle, jonne Rothfuss ja kuvittaja Nate Taylor olivat nimensä raapustaneet.

Kirjan kuvauksessa sanotaan seuraavaa:

"It looks like a children's book. It has pictures. It has a saccharine-sweet title. The main characters are a little girl and her teddy bear. But all of that is just protective coloration. The truth is, this is a book for adults with a dark sense of humor and an appreciation of old-school faerie tales.

There are three separate endings to the book. Depending on where you stop, you are left with an entirely different story. One ending is sweet, another is horrible. The last one is the true ending, the one with teeth in it."

Kuvitus on upeaa ja tarina, olipa loppu mikä tahansa kolmesta, on hauska. Pelottavaksi sitä ei voi sanoa millään. Minulla oli hieman vaikea arvioida prinsessan seikkailuja nallekarhunsa kanssa, sillä vaikka kyseessä ei ole lasten satu, niin kovasti tarvitaan leikkimieltä, että sitä voi sanoa aikuisten saduksikaan. Olen lukenut mielenkiintoisempiakin aikuisille suunnattuja satuja, mutta tässä toki piirrosjälki teki oman lisänsä tarinaan. Minulle The Adventures of the Princess and Mr. Whiffle: The Thing Beneath the Bed on lähinnä keräilykappalekirjanen. Se ei tarkoita sitä, ettenkö pidä tarinaa ihan lukemisen arvoisena ja viihdyttävänä. Saihan siinä nauraa ääneenkin. Kuvituksen yksityiskohtia on mukava tarkastella. Jos kiinnostaa, niin Subterranean tarjoaa sivullaan kuvia sisällöstä katsottavaksi.

Paolo Bacigalupi: Small Offerings -novelli

Monesti kirjailijoilta julkaistaan kirjoista erikoispainoksia, jotka on varustettu nimmarilla tai niissä on jotain ylimääräistä, mitä peruspainoksessa ei ole tarjolla. Paolo Bacigalupin Pump Six and Other Stories -novellikokoelmasta on erikoispainos, ja siinä ekstrana novelli Small Offerings. Ja koskapa minulla oli tavallinen versio, en päässyt lukemaan ylimääräistä novellia, kun arvostelin kokoelmaa vuoden alkupuolella.

Mutta behold! Tor.com tuli ja kaikessa viisaudessaan julkaisi kyseisen novellin verkkosivullaan kaikenkansan luettavaksi.

Small Offerings kertoo - Pump Six and Other Stories -kokoelman pääteemaan sopien - tulevaisuudesta, jossa myrkyt ja saasteet ovat vaikuttaneet ihmisten lisääntymiseen, eivätkä lapset aina ole normaaleja, ehkä jopa harvoin. Tarinaa kerrotaan synnytyspöydän äärestä, ja hieman sen ulkopuoleltakin, itsekin lasta kaipailevan naislääkärin silmin.

Bacigalupin tyyli pitää. Lyhyt novelli on ehyt ja tummasävyinen. Se ei kaunistele, ehkä pikkuisen yrittää shokeerata selvemmin kuin moni muu kokoelman novelleista, mutta ei mene yrityksessään yli. Jokin määrittelemätön seikka Bacigalupin kirjoitustyylissä tekee minuun vaikutuksen. Odotan koko ajan, että hän menee sanomassaan saarnaamisen puolelle, mutta sitä kirjailija ei ole erehtynyt vielä kertaakaan tekemään. Hieno novelli. Kiitos Tor.comille, että sen pääsi lukemaan ilman, että joutui sen takia ostamaan erikoispainosta kirjasta tai Fast Forward 1 -antologiaa, jossa se myös on mukana.

Niin, että täältä sen löytää:

Small Offerings by Paolo Bacigalupi

Pump Six and Other Stories -novellikokoelman arvostelu löytyy täältä.

Michael Swanwick: Hope-in-the-Mist: The Extraordinary Career and Mysterious Life of Hope Mirrlees

Michael Swanwickin Hope-in-the-Mist: The Extraordinary Career and Mysterious Life of Hope Mirrlees on Hugo-ehdokkaana Oheiskirjallisuus-kategoriassa. Nimensä mukaisesti kirja on kirjailija Hope Mirrleesin elämäkertateos, johon Neil Gaiman on kirjoittanut esipuheen ja Charles Vess tehnyt kuvituksen. Swanwickin teoksen nimi viittaa Mirrleesin tunnetuimpaan ja ainokaiseen genrejulkaisuun, Lud-in-the-Mistiin.

Kaikesta näkee, että sekä itse Swanwick että Gaiman ihailevat Hope Mirrleesin kirjallisia kykyjä, ja ei ihme, sillä Lud-in-the-Mist on erinomainen teos. Mirrlees oli runoilija, jonka hallitsi kielellisen ilmaisutavan. Siitäpä syystä herättääkin ihmetystä ja kysymyksiä miksi vain yksi kirja? Miksi vain yksi loistava teos?

Michael Swanwick ei lähde antamaan suoria vastauksia kysymyksiin, vaikka valottaakin melkoisesti Mirrleesin elämää. Silti jotain jää mysteeriksi. Lud-in-the-Mist julkaistiin 1926 eikä Mirrlees kirjoittanut kuin pari kehnohkoa itsekustannusrunokokoelmaa sen jälkeen, ennen kuolemaansa 1978. Mirrlees syntyi Skotlannissa hyvin toimeentulevaan yrittäjäperheeseen vanhimpana lapsena. Hänen isänsä varmisti kaikille lapsilleen säätiöidyt rahavarat, jotta näiden tulevaisuus olisi turvattu. Tällä taustalla on varmasti ollut merkityksensä siihen, miksi Mirrleesillä ei ollut pakottavaa tarvetta joko mennä naimisiin toimentulon vuoksi, kuten monien aikalaisnaisten piti, tai sitten yrittää hankkia itselleen tuloja kirjoittamisella. Mirrlees ei koskaan mennyt naimisiin, eikä hän myöskään kirjoittanut työkseen.

Swanwick luo aikalaisten luonnehdintojen perusteella Mirrleesistä kuvan älykkäänä ja kauniina aristokraattina, naisena, joka puhui seitsemää eri kieltä sujuvasti. Hän kuului kirjalliseen Bloomsbury-ryhmään, ja hän oli, jos ei ihan ystävä, niin ainakin tuttava Virginia Woolfin kanssa. Monet Mirrleesiä koskevat tiedot tulevatkin Woolfin arkistoitujen kirjeiden kautta. Virginia Woolf julkaisi Mirrleesin ensimmäisen dadaistisen runon, Parisin, josta Hope-in-the-Mistissä on näyte. Mirrleesin tärkein ihmissuhde oli lienee Jane Ellen Harrison, klassisten tieteiden tutkija ja kielitieteilijä. Swanwick käyttää jonkin verran aikaa teoksessaan selvittääkseen millainen Mirrleesin ja Harrisonin suhde oli laatuaan, mutta siihen ei saada varmuutta. Joka tapauksessa Mirrlees toimi Harrisonin avustajana ja arkistoijana aina tämän kuolemaan 1928 saakka. Naiset asuivat ja matkustivat yhdessä, mikä oli käytännöllinen ja myös yhteiskunnan hyväksymä järjestely. Naisten ei ollut suotuisaa liikkua tai asua yksin. Harrisonin kuoleman sanotaan vaikuttaneen suuresti Mirrleesiin, vain kaksi vuotta Lud-in-the-Mistin ilmestymisen jälkeen. Jälleen yksi syy miksi Mirrlees ei jatkanut kirjoittamista?

Swanwickilla on käytettävissä kirjaansa vain ulkopuolisia lähteitä, ja varsinkaan Virginia Woolfin teräväsanaiset, mutta ei aina niin luotettavat, huomiot eivät tee Mirrleesille välttämättä oikeutta. Mirrlees oli erikoislaatuinen vähintäänkin ja iän myötä tuntuu saaneensa lisää eksentrisyyttä, varsinkin Afrikan vuosinaan. Koskapa Mirrlees itse ei jättänyt dokumentoituja kirjeitä ja ajatuksiaan jälkeensä, eikä hänen kuolemansa jälkeen löytynyt jäljelle jääneitä kirjoituksia, valmiita tai keskeneräisiä, jää kuva kirjailijasta vaillinaiseksi. Siitä ei voi toki syyttää Swanwickia, joka selvästikin on tehnyt melkoisen työn saadakseen kasaan sen mitä Hope-in-the-Mistiä varten on esille saanut. Kirja on mielenkiintoista luettavaa, mutta se jättää kuitenkin vielä tiedonnälän, jota ei tällä teoksella voi tyydyttää. Lisää löytyy toki muualta, jos jaksaa etsiä ja käyttää varojaan (mm. Google Books: The Life and work of Jane Ellen Harrison).

Hope-in-the-Mistin viiteluettelo on sekin mielenkiintoista luettavaa, ja sieltä löytyy useita mielenkiintoisia pohdintoja liittyen esim. Lud-in-the-Mistin nimeen. Erityisen iloinen olin kun teos sisälsi lopussa A Lexicon of Ludin, joka avasi Lud-in-the-Mistin sisältöä kiitettävällä tavalla.

Hope Mirrleesin Lud-in-the-Mistin arvostelu löytyy täältä.

Hope Mirrlees: Lud-in-the-Mist

 

Olen jo pitkään harkinnut lukevani Hope Mirrleesin Lud-in-the-Mistin, joka on klassikko ja erinomaiseksikin kehuttu. Vasta nyt, kun luvun alle tuli Hugo-ehdokas Michael Swanwickin Hope-in-the-Mist, päätin tutustua kirjailijaan, johon Swanwick omassa teoksessaan keskittyy. Ja täytyy sanoa, että tämä vuonna 1926 ensimmäisen kerran julkaistu Hope Mirrleesin ainoa fantasiateos on myös mestariteos. Miten ihmeessä Lud-in-the-Mistiä ei ole tähän mennessä vielä suomennettu?!

Lud-in-the-Mist on kahden joen välissä sijaitseva kaupupunki, jonka asukkaat elelevät rauhallista ja keskiluokkaista elämäänsä. He ovat tehneet kaikkensa unohtaakseen haltiamaanaapurinsa, eikä kukaan vähääkään sivistynyt ja tahdikas ihminen mainitse haltioihin liittyviä seikkoja. Silti jokaisen asukkaan talosta löytyy fenkolia torjumaan kutsumattomat vieraat, eikä pimeän tullen ole totuttu olemaan ulkona. Kuitenkin Lud-in-the-Mistin asukkaiden ulkonäöstä ja perimästä löytyy viitteitä, että ennen kanssakäymistä on ollut enemmänkin. Kirjan päähenkilö on pormestari Nathaniel Chanticleer, jolla on pahoja tuntemuksia. Kun useiden Ludin nuorten mainitaan syöneen kiellettyä haltiahedelmää, ja he katoavat epäilysten mukaan haltiamaahan, Chanticleer ryhtyy selvittämään asiaa. Eikä vähiten sen vuoksi, että kadonneiden joukossa on hänen poikansa ja tyttärensä.

Lud-in-the-Mistia voidaan kutsua perinteiseksi saduksi, jo ehkäpä sen iän vuoksi. Se on kuitenkin paljon muutakin; se on fantasiaa, seikkailutarina ja salapoliisitarina. Mirrleesin kirjoitustyyli on kauniin kuvailevaa ja elävää:

"In early summer it was the doves, with the bloom of plums on their breasts, waddling on their coral legs over the wide expanse of lawn, to which their propinquity gave an almost startling greenness, that were the flowers in the Chanticleers' garden. And the trunks of birches are as good, any day, as white blossom, even if there had not been the acacias in flower. And there was a white peacock which, in spite of its restlessness and harsh shrieks, had something about it, too, of a flower. And the Dapple itself, stained like a palette, with great daubs of colour reflected from sky and earth, and carrying on its surface, in autumn, red and yellow leaves which may have fallen on it from the trees of Fairyland, where it had its source — even the Dapple might be considered as a flower growing in the garden of the Chanticleers."

Vaikka ei olisi lukenutkaan teokseen liittyviä taustatietoja ja tulkintoja, on mahdollista erottaa kirjasta taustalla olevaa mytologiaa ja symboliikkaa sekä kirjailijan kiinnostus Elisabeth I:n kultaiseen aikakauteen. Mirrlees leikittelee sanoilla, loruilla ja nimillä. Välillä tuntui aivan välttämättömältä lukea kirjaa ääneen, jotta sai irti kaiken leikittelevyyden mitä kirjailija tarjosi kielellisesti. Ehkäpä juontakin tärkeämmäksi teoksessa nousee nimenomaan tapa ja tyyli millä tarina on kirjoitettu. Muutamia vuosia Ludia aikaisemmin Lordi Dunsanyn kirjoittama The King of Elfland's Daughter (suom. Haltiamaan kuninkaantytär) ei viehättänyt yhtälailla tyylillään, vaikka aihepiiri on sama. Mirrleesin tyylissä on enemmän terävyyttä.

Iättömästä kielellisestä kauneudestaan huolimatta Lud-in-the-Mistissä on näkyvissä myös aikakautensa leima, brittiläinen luokkajako ja naisiin kohdistuvat oletukset, joita Mirrlees jonkin verran rikkoo, mutta ei nykynäkökulmasta radikaalisti, kuten reilu kymmenen vuotta Mirrleesiä aiemmin amerikkalainen Charlotte Perkins Gilman. Toki näiden kahden kirjailijan lähtökohtakin oli hyvin erilainen, sillä Mirrlees eli turvattua yläluokkaista elämää. Eniten minua häiritsi, kuinka toissijaisessa asemassa kadonnut tytär Chanticleerille oli, mutta poikansa vuoksi hän oli valmis mihin tahansa. Jonkin verran Mirrlees oli suonut naishahmoilleen kuitenkin itsenäisyyttä. Se miksi kiinnitin asiaan huomiota, johtui Swanwickin kirjassa kerrotuista Mirrleesin omaan elämään liittyvistä yksityiskohdista. Monin paikoin kävi mielessä, että jos Lud olisi kirjoitettu 60-luvulla, olisi tekstiin saattanut hyvinkin liittää tulkintoja mieltälaajentavien huumeiden käytöstä.

Pienistä heikkouksistaan huolimatta Lud-in-the-Mist on Klassikko isolla k:lla. Aivan ehdotonta tutustuttavaa fantasiagenren lukijoille. Michael Swanwickin Hope-in-the-Mist -teoksen arvostelu tulossa piakkoin.

Lukulistalla 7/2010

Hugo-ehdokkaiden kuukausi jatkuu. Heinäkuun lukulistalla ovat:

• Cherie Priest: Boneshaker
• Catherynne M. Valente: Palimpsest

Jäivät viime kuussa lukematta. Toisen aloitin, mutta en pystynyt keskittymään siihen. Yritän uudelleen. Sekä oheiskirjallisuus-kategorian ehdokkaat:

• Farah Mendlesohn (ed.): On Joanna Russ
• Michael Swanwick: Hope-In-The-Mist: The Extraordinary Career and Mysterious Life of Hope Mirrlees
• Jack Vance: This is Me, Jack Vance! (Or, More Properly, This is "I")

Heinäkuussa ilmestyy myös kolme suomennosta, jotka luen jos ehdin:

• Ursula LeGuin: Rocannonin maailma (ei ole ilmestynyt)
• Pat Cadigan: Mielenpeli
• Patrick Rothfuss: Tuulen nimi (ei ilmesty heinäkuussa)

Mielenpelin ja Tuulen nimen olen lukenut jo aiemmin alkuperäiskielellä, mutta haluan lukea molemmat uudestaan myös suomeksi.

Ja hirveästi hinguttaisi lukea myös

• Daniel Abraham: Leviathan Wept and Other Stories

Onneksi on kuun lopulla kolme viikkoa kesälomaa ja kuningas jalkapallokin loppuu sopivasti ennen sitä viemästä aikaa!