Ender's Game ja Hobitti - Smaugin autioittama maa -elokuvat

Jälleen on katsottu pari kirjoihin perustuvaa elokuvaa, kumpainenkin jopa kahteen kertaan.

Ender’s Gamen luin puolisentoista vuotta sitten uudelleen ihan vain elokuvan tulemisen vuoksi, ja oli hyvä että luin, sillä kirjasta oli yllättävän paljon mielessä leffan katseluhetkellä. Kirja ei vakuuttanut minua täysin, vaikka pidinkin siitä enemmän kuin reilu vuosikymmen aiemmin. Se herätti kuitenkin pohdintaa, kun taas elokuva meni ilman sen kummemmin syvempiä luotauksia. Leffasta jäi hieman meh-olo. Kyllähän sen katsoi ja alkuperäisteoksen tunnisti kaikkinensa tapahtumista, mutta liekö johtui joistain aikuisnäyttelijöistä (tarkoittaa lähinnä Harrison Fordia), koskapa en löytänyt elokuvasta vuorovaikutteista tunnelmaa. Asa Butterfield Ender Wiggininä on kuitenkin vakuuttava, kirjahahmoaan vanhempi versio.

Olin tyytyväinen, että Enderin sisarusten Valentinen ja Peterin roolit oli jätetty vähemmälle, sillä kirjassakaan en ollut heidän osioistaan niin kiinnostunut kuin itse Enderin. Ender's Shadow -kirjasta en löytänyt suoria viitteitä, joten ilmeisesti sitä ei ole käytetty leffan lähdeteoksena tai olen autuaasti unohtanut yksityiskohdat. Hyvä niin. Kirja on huono. Bean oli tietenkin mukana ja mielestäni onnistuneena hahmona sen mielikuvan mukaan, mikä minulle on hänestä syntynyt, itseriittoinen, mutta selkeästi sivuhahmo. Kaiken kaikkiaan, visuaalinen, mutta hieman mitäänsanomaton leffana, ei wow-elämyksiä, mutta ehkä elokuva herättää enemmän tuntemuksia sellaiselle, joka todella pitää kirjasta.

Hobitti - Smaugin autioittama maa sitten herätti minussakin erilaisia tuntemuksia. Kävin yönäytöksessä katsomassa 3D HFR -version ja seuraavana iltana eli eilen 2D-version. Kuten ensimmäisen leffankin kohdalla, myös tällä kertaa pidin enemmän 3D:stä, joka oli muuten parantunut laadultaan. Ja pidin elokuvastakin kokonaisuutena. Se on railakasta seikkailua, tukalia tilanteita toinen toisensa jälkeen. Mutta tällä kertaa en pystynyt sopeutumaan kaikkiin muutoksiin yhtä ongelmattomasti, sen verran reilulla kädellä Peter Jackson on Hobitti eli Sinne ja takaisin -kirjan tarinaa (arvostelu) muunnellut. Tauriel ei ole hassumpi lisäys upeine taistelutaitoineen, mutta kolmiodraaman kehittely hänen ja parin miespuoleisen hahmon välille on turhaa. Ei elokuva sitä tarvi (ei tarvi, vaikka mitä olisi seuraavassa leffassa tulossa). Enkä käsitä ratkaisua, jossa matkalaiset hajautetaan toisistaan. Haltioista Thranduil oli vaikuttava, Legolas taas ei (anteeksi kaikki Legolas-fanit).

Smaug on Mahtava. Loistavasti toteutettu visuaalisesti, samoin kuin Erebor. Haukoin melkein henkeäni kullankimallus silmissäni. Kirjassa Smaug ei tehnyt vaikutusta, mutta elokuvassa teki. Tässä suhteessa Jacksonin tulkinta toi lisäarvoa. Sen sijaan Tuhat ja yksi tapaa tappaa örkki -intoilu oli puuduttavaa. 101 tapaa olisi riittänyt, minulle. Jälleen kerran Jackson on lisännyt myös alleviivaavia yhteyksiä Taru sormusten herrasta -elokuviin, minkä ymmärrän ja hyväksyn, mutta silti en ensimmäisellä katselukerralla varsinkaan jaksanut innostua liikaa Gandalfin osuuksista. Synkmetsä on hauskaa sekoilua ja Martin Freeman Bilbona varjopuolineen kumarruksen arvoinen. Bolgin naamataulua on mielenkiintoista katsella.

Hobitti - Smaugin autioittama maa tulee varmasti katsottua tulevaisuudessa vielä useampaan kertaan kotiruudulta. Leffassa on paljon pieniä yksityiskohtia, joita ei yhdellä tai kahdellakaan katselukerralla ehdi havainnoimaan. Niille, jotka vielä arpovat lähteäkö katsomaan elokuvaa teatterin kankaalta, voin vain sanoa: lähtekää! Smaug on Suuri!

I See Fire:

Michael Moorcock: Leviatan maan päällä

Oswald Bastablen seikkailut ajan virroissa jatkuvat Michael Moorcockin Leviatan maan päällä -teoksessa (The Land Leviathan, 1974) siitä mihin Ilmojen sotaherrassa (arvostelu) jäätiin. Epäilyistäni huolimatta ykkösosa sai jatkoa suomeksi yllättävän nopeasti jo samana vuonna ja Oswald Bastable -sarjan kolmas osa, Teräksinen tsaari (työnimi) on luvassa sekin jo ensi vuonna.

Kirjailija Moorcock löytää isoisänsä kassakaapista vanhan käsikirjoituksen, jossa pappa-Moorcock kertoo aikeistaan etsiä salaperäisesti kadonnut Bastable käsiinsä. Hänen yrityksensä saada Bastablen aiempi tarina ajassa matkaamisesta myydyksi kustantajille on epäonnistunut ja vienyt häneltä selväjärkisen mainettakin. Moorcock vanhempi päätyy epävakaaseen Kiinaan, kohtaa Una Perssonin ja saa tältä uuden Bastablen jättämän kertomuksen tapahtumistaan katoamisen jälkeen.

Pyrkiessään takaisin omaan aikaansa, Oswald päätyy vaihtoehtoiseen 1900-luvun alkuun, joka poikkeaa hänen omastaan edistyksellisten 1800-luvun lopulla tehtyjen keksintöjen ansiosta. Vaikka teknologioiden on ollut tarkoitus olla ihmiskunnan hyväksi, ne ovat saaneet kansakunnat ajautumaan julmaan biologiseen sodankäyntiin. Englannissa kärsitään yhä karmeista sairauksista ja laajat maa-alueet ovat asuinkelvottomia ja terveydelle vaarallisia. Bastable päätyy Etelä-Afrikkaan eli Bantustaniin, utopiavaltioon, jossa ihmiset elävät sovussa ja rauhassa ihonväriin ja sukupuoleen katsomatta, johtajanaan presidentti Gandhi. Bastable kokee maan Eedenin puutarhana. Mutta Bantustanillakin on uhkansa, Mustaksi Attilaksi kutsuttu kenraali Hood, jonka käsitykset maailman rauhan ja tasapainon saamiseksi ja ylläpitämiseksi ovat toisenlaiset kuin Gandhilla. Hänen suunnitelmiensa toteuttamista varten on luotu valtava sotakone, maanpäällinen Leviatan, eikä Bastable välty osallistumasta Hoodin aikeisiin.

Leviatan maan päällä vaikuttaa tasaisemmalta tarinalta kuin edeltäjänsä, vaikka sekin sisältää osiokokonaisuuksia. Kirjassa on jälleen poliittissosiaalista pohdintaa, mutta imperialismin sijaan tällä kertaa erityisesti rotuasiat saavat suuren roolin. Kirjan omistuskirjoituksesta voi päätellä Mustan Attilan esikuvat. Gandhin johtama Bantustan tuntuu todelliselta utopialta, sellaiselta joka saattaisi kestääkin. Kirjailija on ironisesti sijoittanut utopisen valtionsa 70-luvun alussa voimallisesti apartheid-politiikan hallitsemaan Etelä-Afrikkaan, käyttäen nimenä rotuerottelun maa-aluejakoa. Bastable kertoo tarinassaan omista ristiriitaisista tuntemuksista Mustan Attilan suunnitelmia kohtaan verraten niitä kansanmurhaan, mutta tuntuu löytävän aatteen tekojen takaa. Una Persson on Attilan mukana, mutta samoin kuin Bastablella, on hänenkin idealisminsa ja hyväksyntänsä koetuksella. Amerikan mantereelle sijoittuva osa tarinasta ontuu minun lukukokemuksessani, sillä siinä on liikaa selittämistä ja asian puolustelua, kantilta jos toiseltakin. Ehkä myös tahatonta mustavalkoisuutta. Moorcock on halunnut tuoda esille Mustan Attilan todellisen minän, joka pyrkii päämääräänsä samalla palolla kuin Gandhikin omaansa erilaisella taktiikalla.

Olisin mielelläni lukenut kirjaa seikkailukertomuksena, sillä siinä on paljon seikkailullisia aineksia ja steampunk-maailman kiehtovia tunnusmerkkejä. Valitettavasti en pystynyt siihen koko aikaa, vaan jumituin kannanottoihin. Poiketen maailmanlopun edellä elävistä, huvitteluun keskittyvistä Viimeisten aikojen valtiaista, joilla ei ole minkäänlaista kiintopistettä tai vakavasti otettavaa päämäärää, näyttävät Oswald Bastablen aikaseikkailut pakottavan päähenkilönsä osallistumaan "maailmanlopun" tyyppisiin ihmisen aiheuttamiin konflikteihin, joita ohjaa poliittiset ja aatteelliset suurvirtaukset. Ilmeisesti samaa on odotettavissa kolmannessa The Steel Tsarissakin. En yleensä kiinnitä huomiota paljoakaan suomennokseen, ellei siinä jokin oikeasti häiritse lukukeskittymistä. Leviatanissa on hetkittäin kankeita kohtia, useita minä-toistoja, jotka vaikuttivat rytmiin.

Vaikka liiallinen aatteellisuus ajoittain häiritsikin minua, niin silti Leviatan maan päällä imi mukaansa. Pidin kirjasta enemmän kuin Ilmojen sotaherrasta ja muutamat kohdat aikamatkailuun tai ajan virrassa kulkemiseen liittyen kihersivät. Voi kumpa kirjailija olisi keskittynyt enemmän niiden pohdintaan. Una Perssonin rooli aikavirroissa alkaa ehkä jo hieman hahmottua, mutta kärsimättömänä päätin tutustua Jerry Cornelius -sarjaan ja Una Perssonin nimikkokirjaan saadakseni lisää tietoa. Teräksistä tsaaria odotellessa.

Kate Atkinson: Life After Life (Elämä elämältä)

Jostain netin syövereistä bongasin (jälleen kerran) kiinnostavan kuvauksen kirjasta, mikä sai minut ostoksille ja kohtalaisen pian lukupuuhiin. Whitbread-palkitun Kate Atkinsonin aiempaa tuotantoa löytyy usean kirjan verran suomennettuna ja myös hänen tänä vuonna ilmestynyt, järjestyksessään yhdeksas kirja, Life After Life on tulossa ensi keväänä suomeksi nimellä Elämä elämältä. Lionsgate on hankkinut teoksen elokuvaoikeudet ja käsikirjoittajatkin on valittu.

Helmikuussa 1910 syntyy lapsi, joka kuolee ennen ensihenkäystään. Helmikuussa 1910 syntyy lapsi, joka on vaarassa kuolla, mutta selviää täpärästi hengissä. Tarina seuraa Ursula Toddia, joka elää 1900-luvun alkuvuosikymmenet yhä uudestaan ja uudestaan. Hän kohtaa kuoleman eri muodoissa, erilaisten ja eri pituisten elämänkulkujen jälkeen ja jokainen alku on uudenlaisen, vaihtoehtoisen tien kulkemista. Onko Ursulalle annettu toinen tai kolmaskin mahdollisuus elää elämänsä oikein, tehdä oikeita valintoja ja vaikuttaa jopa maailmanhistoriaan?

Life after Lifessa on jotain selittämättömän vetävää. Ursulan elämän kuvaukset ovat arkisia ja välillä tavallisuus rupeaa haukotuttamaan. Juuri siinä vaiheessa Atkinson kääntää kuitenkin tarinan kulkua ja sitten taas ollaan silmät ymmyrkäisenä uudesta vaihteesta. Kirjailija on selkeästi tehnyt taustatyötä, sillä ajan hengen, varsinkin sota-ajan, pystyy aistimaan tarinasta, tosin ei ehkä niin vahvasti kaikilta osin kuin esim. Graham Joycen The Year of the Ladybirdissa (arvostelu), joka sijoittuu henkilökohtaisesti tutummalle 70-luvulle. Joistain Lontoon sota-ajan kuvauksista, etenkin St Paulin katedraalin palovahdista, tulee mieleen Connie Willisin Blackout (arvostelu) ja All Clear (arvostelu).

Jokainen uudestaan eletty hetki on vaihtoehtoinen todellisuus, jossa samat ihmiset ovat merkitykseltään erilaisissa rooleissa. Hallitsevat luonteenpiirteet pysyvät kuitenkin kutakuinkin vakioina. Jotkut elämistä ovat rankkoja ja ahdistavia, jotkut puolestaan ruusuisempia. Pidin eniten niistä, jotka tapahtuvat Englannissa, olivatpa ne kummanlaisia tahansa. Hitlerin ja Eva Braunin sekoittaminen tarinaan tuo jännitystä ja merkitystä tarinalle, mutta minusta se juonilinja on hieman kliseemäinen, liian usein käytetty. Luvun alussa on tärkeää katsoa aikamerkintä, sillä muuten saattaa hukata tarinan kulun. Kerronta pomppii edestakaisin ajassa, eikä aina juonellisessa järjestyksessä. Silti lukeminen ja kärryillä pysyminen on kohtalaisen helppoa – kunhan vain kiinnittää huomiota vuosilukuun.

Minulla jäi lukemisen jälkeen ahdistunut olo. Tarinan ihmiset ja eläimet pääsevät salaa pinnan alle. En ollut loppuun ihan tyytyväinen, se ei toiminut minulle siinä määrin kuin olisin toivonut. Elämä elämältä kuitenkin näyttää hyvin, miten monella tavalla tarinan voi kirjoittaa. Kirjailijallakaan ei ole välttämättä yhtä polkua, jota pitkin kulkea. Ehkä olisin voinut valita jonkin toisista lopuista, joka olisi tyydyttänyt. Vaikka tiesin luvun aikana, että seuraavassa luvussa tilanne on erilainen, Atkinson vakuutti minut kuitenkin juuri sillä hetkellä kiinnittämään huomiota sen hetkiseen todellisuuteen, sen aitouteen. Välillä mietitytti olisiko mitään syytä elää elämäänsä uudelleen, jos se olisi aiempaa pahempi. Takeita paremmasta kun ei ole. Toisaalta, entä jos muistaa aiemmat elämät edes häilyvästi (déjà vu) ja voisi hyödyntää niistä saatuja kokemuksia?

Minulla on ekirjassa alempi kansikuva, joka sekin miellyttää silmää, mutta koska ihastuin Ursulan syntymäkotiin Fox Corneriin ja sen pihamaalla vierailevaan kettuun, niin valitsin pääkansikuvaksi suloisen vaihtoehtoisen kettukannen. Atkinsonilta voisi lukea jatkossa vielä vaikkapa Ihmiskrokettia-kirjan, ja jos Elämä elämältä ilmestyy jonain päivänä elokuvana, niin ehdottomasti haluan nähdä sen.

Ursula K. Le Guin: Always Coming Home

Ursula K. Le Guinin Always Coming Home julkaistiin 1985. Ostin oman kirjani yli 5 vuotta sitten ja tänä vuonna olen aikonut viimein lukea sen joka ikisen kuukauden alussa. Viimein marraskuu toi mukanaan Neglected Novel Reading Month -haasteen, joka sai minut ottamaan itseäni niskasta kiinni ja vihdoinkin aistimaan teoksen. Aistimaan siksi, että Always Coming Home ei ole ainoastaan kirjoitettua tekstiä, vaan siihen liittyy myös musiikkia ja runoja sisältävä äänite. Music & Poetry of the Kesh -äänitteeseen kuuluu myös 30-sivuinen liitekirja.

Ursula K. Le Guin näyttää Always Coming Homella mitä antropologinen fiktiivinen kirjallisuus oikeasti tarkoittaa. Kirjassa tarkastellaan tulevaisuudessa Kalifornian Napa Valleyn kaltaisessa laaksossa elävän Kesh-kansan elämää ja kulttuuria monelta kantilta. Kirja koostuu lauluista, runoista, sanonnoista, kartoista, piirroksista, sukupuista, sukulaissuhteista ja sukujen erikoispiirteistä, näytelmistä, ruokaresepteistä, soittimien ja tanssien sekä eläinten ja kasvien kuvauksista, käytösetiketeistä ja pienistä henkilökohtaisista tarinoista liittyen johonkin teemaan esimerkiksi kieleen ja nimiin tai seksuaalisuuteen ja siihen liittyviin tapoihin. Pidempi, läpi kirjan kulkeva tarina kertoo osina sinshanilaisen, puoliksi condorilaisen Stone Telling -nimisen tytön kasvutarinan kahden erilaisen yhteisön kulttuurien ja tapojen sekä asenteiden välissä. Läpi kirjan esiintyy kertojahahmo Pandora sekä editori, jotka koin Le Guinin omiksi rooleiksi teoksen sisällä.

Le Guinin piirtämä kartta Keshin kaupungin ympäristöstä

Always Coming Homen pitäisi olla teos, johon viitataan puheissa samalla tavalla kuin Tolkienin tuotannon yhteydessä Silmarillioniin, vaikka tätä maailmaa ei Le Guinin muissa (lukemissani) kirjoissa esiinnykään eikä sillä ole selkeästi listattua historiaa. Se on kuitenkin tietynlainen yhteenveto, tiivistelmä sille kaikelle, mikä häilyy hänen tarinoidensa lukemattomien kansojen taustalla. Mitään Gethenin asukkaiden (Pimeyden vasen käsi) monisukupuolisuuden kaltaista radikaalia ideaa kirjassa ei esiinny, vaan laakson eri alueiden asukkaiden kulttuuri pohjautuu paljolti sekoitukseen Amerikan alkuperäiskansojen ja uudisasukkaiden maailmasta. Kirjassa esiintyvät kaupungit ovat pikemminkin kyliä. Rakennustekniikka ja teollisuuden määrä vaihtelee, taustalla on tietokoneäly (jäänne menneisyydestä), mutta Stone Tellingin kylällä/kaupungilla ei tunnu olevan esimerkiksi korkealta sanelevaa hallintoa, vaan perinteiset säännöt ja etiketit ohjaavat pitkälti miten toimia. Myös moraalia pidetään arvossa ja se säätelee arkielämän päätöksiä. Naisten rooli ja itsepäätäntävalta yhteisössä on vahva. Niinpä kontrasti tiukemmin säädetyn Condorin kulttuurin kanssa on sitä suurempi. Valitettavasti kulttuurien eroavuudet ovat turhan alleviivaavia, mikä hieman häiritsee. Kirjailijan myöhemmässä tuotannossa on havaittavissa seestymistä, mikä tuottaa syvemmin pohdittua tekstiä, mutta poistaa ne säröt, jotka viehättävät hänen varhaisemmassa tuotannossa.

Esimerkki ruokareseptisivusta

Always Coming Home ilmentää kuinka syvälle kirjailija voi maailmaansa mennä pieniä yksityiskohtia myöten. Laulujen nuotit, keksitty kieli, erilaiset rituaalit, ruokaohjeet – olen mykistynyt. Le Guin on työstänyt tätä kirjaa varmasti vuosia, joten en osaa edes kuvitella millaisen jäljen uppoutuminen on häneen jättänyt. Kirjailija on itse piirtänyt kirjassa esiintyvät kartat, mutta kuvittamisessa hänellä on ollut apuna Margaret Chodos-Irvine. Piirrokset ovat paikallaan, sillä niistä saa paremman käsityksen esimerkiksi asumuksista ja eläimistä, joita pelkän tekstin kautta oli ainakin minulla ongelmia hahmottaa.

Sukulaisuussuhdekaavio

Jotta antropologinen lähestyminen Keshin kulttuuriin olisi entistä täydellisempi, siihen liittyvää musiikkia ja runoutta on tallennettu myös äänitteenä. Todd Barton on säveltänyt kymmenen kappaleen verran kansanmusiikkia, joista osa on instrumentaaleja, osa laulettu keshin kielellä (Le Guinin sanoitukset). Nämä musiikit sekä muutamat lausutut runot sekä niihin liittyvän ekirjasen voi ostaa erikseen Le Guinin kotisivuilta löytyvän linkin kautta. Näitä kun ei saa muuten viimeisimmän kirjan pepripainoksen mukana. Samaiselta sivulta voi kuunnella ja lukea näytekappaleita sekä katsoa karttoja. Tässä esimerkkinä:

Heron Dance (mp3)

Music & Poetry of the Kesh -ekirjassa on äänitteiden sanat sekä keshiksi että käännettynä englanniksi, sekä lyhyt esittely kappaleista. Musiikki on pelkistettyä. Lauletuissa ei käytetä juuri instrumentteja, rytmitys tehdään taputtaen. Sanat ja lauseet ovat toistuvia. Taustalta saattaa kuulla luonnonääniä. Kirjan tekstit ja musiikki täydentävät toisiaan.

Quail Songin nuotit ja sanat

Always Coming Home on kunnioitettava saavutus teoksena. Le Guinille on pakko nostaa hattua tästä. Se on myös lukuisine yksityiskohtineen ajoittain raskasta luettavaa ja vaatii melkoisesti keskittymistä. Eri tyylisten tekstien vaihtelu on sinänsä helpotus, mutta se rikkoo myös kirjan rakennetta. Tarkoituksella. Always Coming Homea ei voi pitää perinteisenä romaanina, se on paljon, paljon muuta. Vaativuudestaan huolimatta, siihen kannattaa tutustua lisäkkeineen. Se on palkitsevaa.

Viisi vee

Katsokaa tuota kakkua, eikö olekin pelkistetyn herkän ja herkullisen näköinen? Ihan erilainen kuin viime vuotinen. Eikä se sisällä enää lepakon kynsiä tai salamanterin silmiä, vaan on taikakakku jokaisen makuun. Maistuu juuri siltä miltä haluat ja taatusti sopii jokaisen vatsalle ja erityisvaatimuksiin. Sitä voi syödä myös niin paljon kuin haluaa, ei sisällä kaloreja, eikä lopu kesken. Se on kuin TARDIS, ulottuvuutta riittää, vaikkei päälle päin siltä näytä. Lusikka käteen, silmät kiinni ja antaudu maailmankaikkeuden makujen vieteltäväksi.

Taikakirjaimet on viisivuotias (Maan ajanlaskun mukaan. Marsissa Taikakirjaimet olisi vasta 2,7-vuotias). Syys-lokakuussa blogissani oli pisin päivitystauko sitten vuoden 2009 jälkeen. En kirjoittanut yhtään tekstiä reiluun kuukauteen. Viikon-parin taukoja on vuosien varrella ollut useitakin, ja joskus tulee ajastettua tekstejä etukäteen paikkaamaan tiedossa olevia aukkohetkiä. Mutta kuukauden taukoa ei ole aiemmin ollut, mikä pistää miettimään, kuinka tiiviisti blogin pitäminen kulkee arjessa ja lukuharrastuksessa mukana.

Vuonna 2008 joulukuussa arvioin muutaman kirjan ja olin täpinöissäni kun George R.R. Martin ja Steph Swainston olivat tulossa Suomeen vierailulle seuraavana kesänä. Sama meininki jatkuu yhä. Kirja-arvioita on tiedossa ja ensi kesänä – jos kaikki menee suunnitelmien mukaan – tulee nähtyä mm. kirjailijat Elizabeth Bear, Scott Lynch, Hannu Rajaniemi, Karen Lord, Cory Doctorow, Andrzej Sapkowski, Robin Hobb ja kuinkas ollakaan, George R.R. Martin. Puolet mainituista Suomessa.

Viime kuussa saavutin 400 arvioidun genrekirjan merkkipaalun, joten juhlistetaan sitä tässä samoin tein. Ja menköön samalla kakunsyönnillä myös Tulen ja jään laulu -sivuston syyskuinen 6-vuotisjuhlakin. Ja kohtahan tuota on omatkin synttärit. Siihen ei kyllä enää riitä kynttilät, vaikka laskisi iän Marsin vuosissa – entäs jos Jupiterin…

George R.R. Martin: The Princess and the Queen, or, the Blacks and the Greens

Aegon ja Rhaenyra Targaryen - Kuvat (c) Amok

George R.R. Martinin viimeisin Tulen ja jään laulu -sarjan maailmaan sijoittuva tarina julkaistiin juuri Dangerous Women -antologiassa. The Princess and the Queen, or, the Blacks and the Greens on pienoisromaanimittainen katsaus Westerosin historiaan. Sen on kirjoittanut arkkimestari Gyldayn, joka on koonnut tiedot eri lähteistä huomattavasti tarkastelun kohteena olevien tapahtumien jälkeen. Lukijan kontolle jää miettiä lähteiden luotettavuutta. Historiankirjoitukset eivät ole aina oikeudenmukaisia tai yksiselitteisiä.

Tapahtumat käynnistyvät vuonna 129 Aegonin valloituksen jälkeen, jolloin Westerosia hallitseva Targaryen-kuningas Viserys I kuolee. Viserysin ensimmäisestä avioliitosta ei jäänyt eloon poikaa, joten luopuen toivosta saada miespuolista perillistä, hän kasvatti tyttärestään Rhaenyrasta itselleen seuraajan. Ensimmäisen vaimon kuoltua, hän meni uudelleen naimisiin Hightower-suvun Alicentin kanssa ja sai monta poikaa, joista vanhin oli Aegon. Viserysin kuoltua alkaa valtapeli. Leskikuningatar Alicent painostaa Aegonin kruunauttamaan itsensä kuninkaaksi Kuninkaansatamassa, mikä ei tietenkään sovi itseään perillisenä pitävälle Rhaenyralle. Rhaenyra julistautuu kuningattareksi Lohikäärmekivellä ja Seitsemän kuningaskunnan suvut jakautuvat hänen tai Aegonin puolelle. Alkaa raaka ja verinen Lohikäärmeiden tanssiksi kutsuttu sisällissota kahden Targaryenin ja heidän kannattajiensa välillä. Taisteluja käyvät ihmiset ihmisiä vastaan, mutta myös lohikäärmeet lohikäärmeitä vastaan.

Lohikäärmeitä, lohikäärmeitä, lohikäärmeitä! Eletään aikaa jolloin niitä Westerosissa oli useammallakin Targaryenillä ja Vhagar, valloittajakuningatar Visenyan lohikäärme on vielä elossa; vanha ja mahtava olento, jolla on uskomaton maine. The Princess and the Queenissa lohikäärmeiden mahti tulee todella esiin. Niiden raaka voima ja vaarallisuus. Kun lohikäärmeet ottavat yhteen, voi niiden ärjynnän kuulla kilometrien päähän ja pilvetkin näyttävät olevan liekeissä eläinten syöstessä tulta. Jo pelkästään lohikäärmeiden vuoksi tämä tarina kannattaa lukea. Se on sykähdyttävä. Mukana ovat myös mm. kuningas Jaehaerysin ja kuningatar Alysannen lohikäärmeet, joista ensin mainitun nimi saadaan tietää ensimmäistä kertaa. Lisäksi tavataan ns. villejä lohikäärmeitä.

Tarina on tulvillaan yksityiskohtia (lisää valyrialaisteräksisiä miekkoja) ja ennen kaikkea Targaryenien ja lukuisten muiden sukujen sukupuut laajenevat. Tuttujen nimien lisäksi vilisee uusia hahmoja, joten ne joille nimet tuottavat vaikeuksia muistaa, ovat varmasti liemessä. On äpäriä äpäränimillä ja korotettuina sekä samannimisiä heppuja lempinimillä, ja ennen kuin ehtii sijoittamaan kaikkia kartalle, ne ovat jo karrelle palaneita ruumiita.

Tässä tarinassa nimittäin tulee ruumiita. Paljon. Kyseessä on turhauttava sota, jota ei olisi edes pitänyt käydä. Targaryenit ovat äärettömän mielenkiintoinen suku, jonka jäsenistä ei tiedä millaisia heistä tulee; epävakaita, julmia, lempeitä, viisaita, tai jotain ihan muuta. Sisällissota ei ole kuitenkaan varsinaisesti Targaryenien syytä, vaan motiivit tulevat ulkopuolisilta. Ja se tässä turhauttaakin. Saakelin Martin! Historiankirjoituksen tulkinnanvaraisuus näkyy varsinkin Rhaenyran jälkikirjoituksessa, johon mahtuu luuloja ja vääristymiä. Sitten on myös eeppisiä taistelukohtauksia (!) ja surullisia tapahtumia, jotka ehkä tapahtuivat kuten kuvattu, tai sitten hieman toisin. Ilman kyyneliä niitä ei kuitenkaan voinut lukea.

Sodassa harvoin on oikeasti voittajia ja sitä sopii epäillä myös Lohikäärmeiden tanssista. Tulen ja jään laulu -sarjassa ja Dunk & Egg -tarinoissa on kerrottu palasina mitä jälkeen päin tapahtui. Menetykset seuraavaa sukupolvea ja myös tulevaisuutta ajatellen olivat valtavia. Olin hyvin surullinen tarinan päätyttyä. Onko tämä heijastumaa mitä tuleman pitää Tulen ja jään laulu -sarjassa? Sillä todellinen vihollinen on kuitenkin Muurin pohjoispuolelta…

The Princess and the Queen herätti paljon kysymyksiä, joihin toivottavasti saadaan vastauksia The World of Ice and Fire -kirjan tai viimeistään GRRMarillionin yhteydessä, jos jälkimmäistä koskaan ilmestyy. Hieman yhä harmittaa, että Dangerous Women -antologiassa ei ilmestynyt suunniteltu neljäs Dunk & Egg -tarina. The Princess and the Queen on enemmänkin yksityiskohtainen selostus tapahtumien ja taistelujen vaiheista, kuin kerronnallinen tarina. Mm. Kuninkaansataman ja pari Tumbletonin taistelua käydään kohtalaisen tarkasti läpi, joten niihin saattaa pitkästyä, jos ei ole kiinnostunut liudasta nimiä siirtymässä paikasta toiseen ja heittämässä henkeä. Tarinassa olisi voinut olla enemmän nimihenkilöiden keskinäistä suhdetta. Joka tapauksessa, Tulen ja jään laulu -fanille The Princess and the Queen on aarreaitta, joskin näistä aarteista kirjoitetaan pääosin surullisia lauluja.

En pidä juurikaan antologioista, mutta jos tulen lukeneeksi Dangerous Womenista Joe Abercrombien ja Megan Lindholmin tarinoiden lisäksi loputkin, niin teen siitä sitten kokonaisuudesta oman arvion. Martinin tarina vaati päästä kuitenkin ihan omaan käsittelyyn.

Ursula K. Le Guin: Catwings, Catwings Return, Wonderful Alexander and the Catwings ja Jane on Her Own

Olen lukenut aiemmin Ursula K. Le Guinilta aikuisten kirjojen lisäksi nuorille suunnattuja kirjoja mm. Näkemisen lahja (arvostelu), Sanan mahti (arvostelu) ja Muistamisen taito. Catwingsit ovat kuitenkin selkeästi lastenkirjoja, suunnattu alle kymmenikäisille. Hieman jännitti miten osaisin suhtautua suosikkikirjailijani tähän tuotantopuoleen, mutta päätin silti lukea Catwings-sarjan neljä osaa: Catwings (1988), Catwings Return (1989), Wonderful Alexander and the Catwings (1994) ja Jane on Her Own (1999).

Catwingsit ovat tavallisen kissarouva Jane Tabbyn neljä pentua, jotka ovat jostain kumman syystä syntyneet siivekkäinä. Ensimmäisessä kirjassa Thelma, Roger, James ja Harriet asuvat äitinsä kanssa kaupungissa, mutta naapurusto käy yhä levottomammaksi ja Jane Tabby pelkää, että siivekkäät kissat herättävät huomiota ja joutuvat vangituksi ja näytteille. Kun pennut ovat oppineet lentämään, Jane-äiti lähettää heidät pois luotaan, turvallisimmille seuduille. Matkasta tulee sekä pelottava että antoisa. Toisessa kirjassa Catwingsit ovat kotiutuneet maalle ja heillä on siellä hyvä olla. James ja Harriet päättävät kuitenkin lähteä takaisin kaupunkiin tapaamaan äitiään. Äidin sijaan he löytävät mustan siivekkään kissanpennun , joka on jäänyt jälkeen emon paetessa murskauspallon tieltä. Uusi siivekäs kissanpentukin on vaarassa tulla havaituksi erikoisuutensa vuoksi ja niinpä James ja Harriet joutuvat huolehtimaan hänestä.

Kolmannen kirjan Ihmeellinen Alexander on pentueensa isoin, vahvin ja äänekkäin. Hän uskoo, että hänen kohtalonaan on tehdä uskomattomia asioita. Valitettavasti hän joutuu kuitenkin pulaa, josta hänet pelastaa pieni musta ja siivekäs kissa, Jane. Näin Alexander tapaa Catwingsit ja hänelle tarjoutuu myös vastavuoroisesti mahdollisuus auttaa Janea kohtamaan suurimman pelkonsa. Neljänessä kirjassa Jane on kasvanut ja päättää lähteä kaupunkiin seikkailemaan. Hän tapaa ystävällisen miehen, joka ruokkii häntä ja kuinka ollakaan, huomaa tulleensa vangituksi. Janesta tulee kuuluisa siivekäs kissa, mutta ainoa mitä hän kaipaa on vapaus ja päästä näkemään äitinsä.

Ursula K. Le Guin osaa kirjoittaa lastenkirjojakin sen verran vetävästi, että aikuinenkin lukija viihtyy niiden parissa. Kirjoissa on seikkailua ja lievää jännitystä, mutta verrattuna Le Guinin muuten niin rohkeaan tapaan käsitellä asioita, Catwingsit ovat kohtalaisen perinteisiä ja konservatiivisia. Le Guin on varmaankin seurannut kissojen käyttäytymistä, sillä hahmoissa on aitoja kissamaisia piirteitä. Silti ihmismäistämistä ei voi välttää ja tässä tapauksessa myös ihmisten nimet kissoilla häiritsevät hieman liikaa. Kohdeikäryhmälle asia ei varmastikaan tuota ongelmia, mutta itse suhtaudun kriittisemmin. Catwingsit ovat lyhyitä tarinoita, joita on vaikea kutsua kirjoiksi, mutta kaipa ne lastenkirjoissa sellaisiksi lasketaan. Vaikka Tad Williamsin Tailshaser's Song (arvostelu) ei kokonaisuudessaan tehnyt vaikutusta minuun, niin pidempänä tarinana siinä on kuitenkin enemmän sisältöä ja kissasatuna se antaa enemmän vivahteikkuutta.

Tulipa tutustuttua nyt Le Guinin lastenkirjatuotantoonkin ja voisin lisääkin lukea jos vastaan tulee. Eipä Le Guinilta taida löytyä mitään sellaista, mikä ei kiinnostaisi lukea.