Alan Moore & Kevin O'Neill: Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga 1 ja 2

Sain viime vuonna päähäni, että minun tulee tutustua enemmän sarjakuviin, muihinkin kuin muutamiin kirjojen pohjalta tehtyihin, ja niinpä ensimmäisenä nimenä tuli esille Alan Moore. Pidin V niin kuin verikosto -elokuvasta kohtalaisesti, joten kipitin (ajoin autolla) kirjastoon nopeasti hakemaan samaisen sarjakuvan, sillä se näytti netin mukaan olevan vieläpä hyllyssä. Ja todellakin vain näytti. Ei ollut. Viimeksi sen kohdalla oli tapahtumia kirjattu vuoden 2012 aikana, minkä jälkeen siitä ei ollut havaintoja. Joku oli päättänyt käydä "kirjaostoksilla" kirjastossa. Joulupukki kuitenkin huomasi ahdinkoni ja niinpä minulla on tällä hetkellä hallussani 13 kpl Alan Mooren sarjakuvia, joita aion tämän vuoden aikana lueskella. En aloittanut kuitenkaan V niin kuin verikostosta, vaan ahmaisin alkupaloiksi Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigan (The League of Extraordinary Gentelemen) steampunkhenkiset osat 1 & 2. Alan Mooren käsikirjoittamat ja Kevin O’Neillin kuvittamat albumit ilmestyivät alunperin vuosina 2000 ja 2003, suomennokset 2003 ja 2004. Minulla on ykkösestä kovakantinen juhlaversio ja kakkosesta pehmeäkantinen versio.

Eletään vuotta 1898, viktoriaanisen kauden loppua, jolloin Brittiläinen imperiumi tarvitsee kipeästi apua muutoksen ja ahdistuksen kaaoksessa. Mystinen MI-5:sta edustava Campion Bond, jonka taustalla on vieläkin mystisempi herra "M", värvää häpäistyn naisihmisen, Mina Murrayn, kokoamaan joukon erikoislaatuisia henkilöitä hankkimaan ilmasodan mullistavan cavoriitti-aineen pois kilpailevista käsistä. Minan seuraksi liigaan liittyvät huumeisiin ratkennut Allan Quatermain, kapteeni Nemo Nautiluksineen, Edward Hyde/Henry Jekyll ja näkymätön mies Hawley Griffin. Jokaisen hahmon mukaan liittyminen vaatii mysteerin ratkomisen, mm. Edgar Allan Poen jalanjäljissä Rue Morguella.

Ensimmäinen Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga on useita kirjallisuuden (mm. Arthur Conan Doylen, Jules Vernen ja H.G. Wellsin) hahmoja alkuperäisestä eroavissa rooleissa hyödyntävä seikkailukertomus, jota lukiessa nauttii juurikin siitä, mitä kaikkea tuttua tarinasta voi bongailla. Mina Murray tuotti minulle alussa ongelmia, sillä nimimuistini ei tuonut mielikuvia hänen tunnetusta taustastaan, vaan jouduin erikseen googlaamaan tietoja. Itse tarina ei valaise asiaa tarpeeksi. Hahmona Murray on fantastisen reipasotteinen, eikä hämmenny vähästä, vaikka kuten jokainen päähahmo, myös hän on omalla tavallaan raiteilta heilahtanut.

Nautin 1800-luvun vaihtoehtohistoriamaailmasta ja sen kuvaamisesta tummansävyisin kuvin, mikä toi tarinaan tarvittavaa tunnelmaa. Hahmojen välinen outous tulee hyvin esille, ja kun juonikin on kohtalaisen toimiva ja sai päätöksen yhden albumin aikana, olin varsin viehtynyt Mooren Herrasmiehiin. Siitä oli hyvä jatkaa samoin tein kakkososaan, johon ykkösosassa, etenkin lopussa, onkin jo pienoista vihjettä.

Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga II keskittyy taivaalta saapuvaan uhkaan. Tarina pohjautuu H.G. Wellsin Maailmojen sotaan ja Tohtori Moreaun saarikin pääsee hahmoillaan vaikuttamaan tarinan kulkuun. Kaikkein ensimmäiseksi kuitenkin Edwin Lester Arnoldin ja Edgar Rice Burroughsin kirjalliset hahmot pääsevät esiin Marsissa aiheuttaen Maassa tapahtuvan katastrofin. Marsilaiset saapuvat siis maapallolle ja liigalla on taas tehtävää imperiumin pelastamisessa. Murrayn, Quatermainin, Nemon, Griffinin ja Hyde/Jekyllin erikoispiirteet joutuvat koetukselle, mutta vielä enemmän koetuksella on liigan yhtenäisyys.

Jälleen ollaan viktoriaanisessa steampunkmaailmassa ja onneksi luin Wellsin Maailmojen sodan (arvostelu) melkoisen vasta, joten sen tapahtumat olivat hyvin muistissa kun palasin niihin tässä muodossa ja muokattuna. Tohtori Moreaun saarta en ole ehtinyt vielä lukea uusiksi, mutta jotain muistikuvia siitäkin oli vielä tallella.

Wellsin tarinan tunnelma tulee hyvin esille sarjakuvassakin ja pidin käsikirjoituksen etenemisestä yhtä paljon kuin ykkösosassakin. Hahmoihin liittyvät ristiriidat ovat loistavia ja varsinkin Wellsin kynästä lähtöisin olevan näkymättömän miehen persoona tulee hyvin esille (kirjan arvostelu). Ehkä juonen tuttuus hieman verotti tarinan viehätystä, vaikka Moore on sitä onnistuneesti muovannutkin oman näköisekseen, mutta silti viihdyin kakkososan parissa hyvin. Siinäkin oli bongailun iloa samalla lailla kuin ykkösosassa.

Sarjakuvien innoittamana katsoin uudelleen myös vuonna 2003 valmistuneen Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga -elokuvan, vaikka muistelin sen olleen ensimmäisellä katselukerralla tylsistyttävä kokemus. Niin se oli nytkin. Leffan lavasteet ovat ok, paikoin hyvinkin onnistuneet, mutta hahmoissa ei ole tietoakaan Mooren ja O’Neillin luomuksien särmikkyydestä. Kaiken lisäksi mukaan oli otettu Dorian Grayn ja Tom Sawyerin hahmot ja varsinkin Minaa (sukunimi Harker) oli muutettu täpäkästä ah-niin-kohtalokkaaksi ja Quatermainia enemmän perinteiseksi sankarihahmoksi. Itse juonikin poikkeaa sarjakuvasta. Jälleen kerran osoitus, kuinka hyvästä lähtömateriaalista saadaan aikaiseksi nolostuttavaa sotkua.

Mutta – palaan vielä Kerrassaan merkillisiin herrasmiehiin sarjakuvamuodossa jatkossakin ja Alan Mooreen muissakin yhteyksissä.