Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja & The Otherling and Other Stories

Kuuntelin viime vuoden Archipelaconissa, kun Anne Leinonen luki näytteen Pienen rasian jumala -novellistaan. Ostin samoin tein Pienen rasian jumala ja muita novelleja -kokoelman (2015) silloin itselleni, mutta pääsin lukemaan sitä vasta myöhemmin, yhdessä Kuoriaskirjojen julkaiseman englanninkielisen novellikokoelman The Otherling and Other Stories (2015) kanssa. Lukeminen osui erinomaisesti ajankohtaan, jolloin harkitsin Hugo-ehdokkaiden nimeämisiä, myös suomalaisia kelpoisia silmällä pitäen. Anne Leinosen novelleista kaksi ylsi minun Hugo-nimeämisten joukkoon. Onko kumpikaan niistä saanut tarpeeksi paljon muidenkin ääniä päästääkseen varsinaiseksi ehdokkaaksi nähdään sitten huhtikuun lopulla, kun ehdokaslistat julkistetaan. Toivon luonnollisesti, että on. Pienen rasian jumala ja muita novelleja -kokoelma sisältää nimikkonovellin lisäksi 8 muuta kertomusta.

• Pienen rasian jumala
• Talo jota ei näe
• Kutsuvat sitä kuolemaksi
• Nahat
• Sanojen mahti
• Ken vainajia muistelee
• Tuonenkalma, surmansuitset
• Tilastollisesti syyllinen
• Oliverin kirja

Nimikkotarina kertoo pienestä pojasta Felixistä, joka kohtaa oudohkon vanhan miehen (kuunnellessani tarinan lukemista reaktioni oli tähän yääh!) ja katoaa kotoaan, jolloin huolestunut äiti hälyttää etsivän poikaa etsimään. Kertomuksen kehys on dystopisessa maailmassa, jossa ihmisille voidaan luoda keinomuistoja ja jossa jättikokoiset jumalat käyskentelevät reservaatissa. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä mitä suoraviivaisesti voisi kuvitella, vaan Leinonen todellakin tarjoaa tarinassa uuskummaa rasiakaupalla lapsen ehdoilla. Talo jota ei näe on rakkaustarina vanhemman miehen ja nuoren naisen välillä. Tarinan tunnelmassa on ahdistavuutta ja epävarmuutta rakkauden teoista ja sanoista huolimatta. Loppua kohden lukija ymmärtää miksi. Pidin novellista paljon, koska se tuntuu pukevan jotain normaalimaailmasta outoon ympäristöön, jolloin se on ja ei ole tuttua. Se jäi haamukuvaksi mieleen seuraavan novellin ajaksikin, mikä vaikutti siihen, että Kutsuvat sitä kuolemaksi ei uponnut kovinkaan hyvin. Tarinassa on uuden ja vanhan sekoitusta, kuten monissa muissakin, science fictionia kansanperinteellä tai sitten toisin päin. Novelli ei ole helpoimmasta päästä ja se vaatisi varmaankin uudelleen luvun. Minusta tuntui, kuin olisin tipahtanut keskelle tarinaa, joka on jo jonkin aikaa edennyt.

Nahat kolahti. Se on ahdistava, se on outo, se on loistava kertomus Veitasta, joka kantaa tarinoita ja tietoja ihollaan. Kylään saapuessaan suoritetaan nahanluontirituaali, joka Nahoissa on tällä kertaa poikkeuksellinen. Sanojen mahti on tieteistarina, mutta pakostikin alkaa huomata novelleihin ilmestyviä kauhuelementtejä. Sanojen mahdissa esitellään kissan hahmoissa esiintyvä alienlaji, jonka saapuminen maapallolle tuntuu onnenpotkulta. Näiden lääketuotteen nimeen viittaavien prosakkien toiminta saa ihmiset onnekkaiksi ja onnelliseksi, mutta taustalla on jotain muuta, mikä ennen pitkää selviää kertojaäänenä olevalle suurlähettiläälle, joka itse on Maasta poistunut. Entisenä kissan omistajana (tai omaisuutena) pidän erityisesti siitä, että olennot ovat saaneet juurikin kissan hahmon kirjailijan kynästä. Lisäksi loppu on pelottavan onnistunut. Ken vainajia muistelee on sitten puhtaasti kauhutarina, jossa juuri kuollut Maaret ei jätä jäljelle jäävää Lauria rauhaan ja syykin selviää pikkuhiljaa. Kauhutarinat eivät aina ole pelottavia, vaan ehkä pikemminkin traagisia, ja tässä on kumpaistakin.

Tuonenkalma, surmansuitset jatkaa kauhulinjalla. Jo nimestä voi päätellä, että ollaan perinteisen suomalaisen tarinan äärellä, mutta tällä kertaa ihmissusimytologialla persoonallisella tavalla väritettynä. Minulle tarina oli epämiellyttävä ja vaivaannuttavakin, mikä ei tarkoita, etteikö se ollut hyvä. Leinosen kerronta onnistuu hienosti ja juuri siitä syystä koin mitä koin. Tilastollisesti syyllinen on satiiri. Ainakin minusta, sillä kokemus on osoittanut, ettei jo tilastotieteen opintojen aikana tutuksi tullut sanonta ”vale, emävale, tilasto” ole pohjaa vailla. Joka tapauksessa, eletään maailmassa, jossa ihmisten tulevaisuutta ennakoidaan pitkälti tilastojen avulla. Leon saa lapsena tietää itseensä kohdistuneesta tilastollisesta todennäköisyydestä, jonka seuraukset hän väistää. Tämä vaivaa häntä koko elämän ajan ja ohjaa kaikkia myöhempiä valintoja. Novellissa tulee ilmekkäästi esille Leonin sisäinen piina, syyllisyydentunto ja pelko, joiden kurimuksesta irtiräpiköinti vain pahentaa tilannetta. Oliverin kirjassa uusi naapuri johdattaa Oliver Twist -pojan paperisten kirjojen lumoon ja varsinkin yhdessä niistä on erittäin tärkeää tietoa. Dystopinen tarina, enkä voi olla assosioimatta tätä pienen vihjeen pohjalta Atwoodin jalanjäljille.

The Otherling and Other Stories sisältää viisi Leinosen novellia, joista kaksi on Pienen rasian jumala -kokoelmasta ja kolme Valkeita lankoja -kokoelmasta (2006).

• White Threads
• The Skinner
• The Otherling
• Oliver´s Book
• The Mastersmith

White Threads eli Valkoisia lankoja on kiehtova kertomus muistihäiriöisestä naisesta, joka välillä on kiinni todellisuudessa ja välillä romahtaa takapakkia. Tämä Schrödingerin kissan kaltainen tarina vaikuttaa aluksi oudolta, mutta loppu on loistava. Novelli, jonka päätyttyä tekee mieli taputtaa. The Otherling  eli Toisinkainen on scifitarina vieraasta olennosta, joka yrittää kovasti ymmärtää ihmisiä. The Mastersmithissä (Mestariseppä) ikääntynyt mestariseppä Valfrid valmistaa taitojensa mukaisesti laitetta, kun taustalla radiolähetyksen mukaan käydään dystopisen maailman vallankumousta. Tarina on koskettava, joskin hieman tavanomainen kaikesta kätsästä science fiction toiminnasta huolimatta. Berylliumpronssia jäin ihmettelemään, muut meni ihan täydestä.

Pienen rasian jumala ja muita novelleja on erinomainen kokoelma. Anne Leinosen tyyli on persoonallinen ja omimmillaan novelleissa. Tarinat tuntuvat täydellisiltä juuri sen pituisena kuin ne ovat ja jos jokin pysyy selittämättömänä, sen on tarkoituskin. Odotin novelleilta hyvää lukukokemusta, mutta kokemus olikin lisäksi vaikuttava sellaisella hiljaisen hiipivällä tavalla. Muutama kertomus toki jäi muiden jalkoihin, mutta jos kokoelma sisältää Talo jota ei näe, Nahat ja Sanojen mahti -tasoiset kertomukset, ei siihen voi muuta kuin olla tyytyväinen. The Otherlingissa oli lisäksi White Threads, joka nousi erityisesti esille.

Olisin halunnut nimetä Talo jota ei näe -novellin Hugo-ehdokaslistaani, mutta sitä ei tuossa englanninkielisessä julkaisussa ollut, joten ei onnistunut. Ehkä ensi vuonna, jos käännös jossain tälle vuodelle ilmestyy. Nahat/The Skinner oli ehdoton valinta listalleni ja toisen nimeämäni Leinosen novellin otin sitten Finnish Weird 2 -verkkojulkaisun annista eli Matchbox God/Pienen rasian jumala. Hieman mietitytti, miten mahtaa natiivienglanninkieliselle lukijalle välittyä käännettyjen tarinoiden tunnelma ja kirjailijan ääni. Sama mietityttää, kun itse lukee käännöskirjoja. On kuitenkin hienoa, että käännöksiä tehdään, sillä ainakin nämä tarinat ja muutkin vielä kääntämättömät Leinosen novellit ansaitsevat huomiota kielialueemme ulkopuoleltakin.