Andrzej Sapkowski: Pääskytorni

Tovi vierähti, ennen kuin sain luettua Andrzej Sapkowskin Noituri-sarjan kuudennen kirjan, Pääskytornin (2015, Wieża Jaskółki 1997), mutta sitten kun löytyi aikaa, se oli ensimmäisenä lukulistalla. Kaikki Sapkowskin kirjoihin ja myös coniesiintymisiin liittyvät aikaisemmat kirjoitukseni löytyy täältä.

Ciri on kadoksissa ja sekä Geralt että Yennefer tahoillaan etsivät häntä. Geraltin seurassa ovat edelleen bardi Valvatti, Milva, Regis ja Cahir, olettaen Cirin olevan Nilfgaardissa keisarin morsiameksi kaapattuna, mutta mitä kukaan ei tunnu oikeasti uskovan. Yennefer on omilla teillään ja sukset ristissä muiden velhojen kanssa. Hän päättää tavoittaa Cirin taikakeinoin ihan itsekseen ja omien liittolaistensa kanssa. Ciri tietää missä hän on ja minne hänen pitää mennä.

Olen kehunut sarjan jokaista aiempaa kirjaa, eikä Pääskytorni tuo siihen muutosta. En pidä tätä sarjan parhaana teoksena, mutta nostan suuresti hattua Sapkowskille jälleen tavasta miten hän uudistaa sarjaa vaihtelemalla tarinan rakennetta ja käyttämällä erilaisia tyylejä. Tällä kertaa tarina sisältää kolme juonilinjaa, joihin liittyy myös takaumia ja tulevaisuusnäkymiä. Näitähän on kokeellisesti ollut mukana ennenkin, mutta ei tässä määrin. Cirin juonilinjassa on hetkiä, jotka kiinnostivat minua vähiten, kuten tapahtumat Falkana rottajengissä. Ne kuitenkin nitoutuvat kokonaisuuteen, eikä ilman niitä tarina toimisi. Ja loppu on hänen osaltaan huikea. Geraltin juonilinjaa viedään osin eteenpäin Valvatin muistiinpanojen kautta, joissa on omanlaisensa tyyli. Näihin muistiinpanoihin liittyen Sapkowski sai minussa aikaan klassisen "Noooooooooo!" -huudon ja kiroamaan kirjailijan kahdeksanteen helvettiin ja samalla ylistämään hänen nokkelaa vetoaan (harmittaa silti kuitenkin älyttömästi!). Geralt itsessään on jotenkin aneeminen, aivan kuin hänen aikansa olisi jo ohi. Olen iloinen, että taikauskomukset ja taikuus tuli jälleen tarinassa voimallisesti esille ja yleistunnelmaa luomaan, myös Yenneferin juonilinjassa. Pieni sadunomaisuus fantasiassa ei ole pahitteeksi.

Yenneferin kautta päästiin myös mukaan poliittiseen peliin, johon taustaa tuli Redanian ja Kovirin historiallista suhteistakin heijastuen päätapahtumahetkiin. Sapkowski jakaa auliisti tietoja tulevasta niin kuin menneestä ilman, että se vaikuttaa varsinaisesti tarinan jännitteeseen negatiivisesti. Oudolta se kyllä välillä tuntuu, sillä moiseen ei oikein ole tottunut, vaikka ei sekään ennennäkemätöntä ole. Luonnollisesti (ja onneksi) humoristiset heitot ovat yhä mukana:

"Vielä kuukausi sitten…" Cahir voihkaisi hänen selässään. "Kuka olisi silloin aavistanut, että kuukauden päästä raahaat minua selässäsi…"
"Ole vaiti, nilfgaardilainen… Muutut painavammaksi, kun puhut."

Väkivaltaakaan ei ole säästelty. Kirja päätös on sitä mallia, että seuraavaa osaa, Järven neitoa ei malttaisi odottaa. Toivon suunnattomasti, että minulla on toukokuun lopulla aikaa lukea se niin pian kuin mahdollista. Ristiriitainen tunne, kun ei haluaisi laadukkaan kirjasarjan kuitenkaan päättyvän.