Lähiön nuoret kokoontuvat pommisuojaan pelottelemaan toisiaan urbaanilegendalla Kuokkamummosta, kuten Maisankin nuoruusvuosina, eikä kukaan halua kertoa julkisesti mistä on kyse. Nyt Maisa palaa kotimaisemiinsa aikomuksena tehdä perinteestä väitöskirjatutkimuksen ja yrittää houkutella maahanmuuttajataustaisen Sagalin puhumaan. Miksi perinne elää yhä? Onko kyseessä kultti vai jotain muuta? Samuel Autiolla on nuoruuden muistoja tyttöystävästään Juliasta, jotka vaivaavat häntä, eikä hän saa kunnolla otetta elämästään. Onko Kuokkamummo todellakin pelkkää legendaa, ja miksi lapsia yhä katoaa salaperäisesti, kuten aikoinaankin. Kaiken keskipisteenä tuntuu olevan vanha Bondorffien huvila, jonne meno on kielletty, mutta kenties myös välttämätöntä.
Kuokkamummo on väristyttävä tarina. Siinä on kaikki ne ainekset, joilla lapsina toisiamme peloteltiin ja enemmänkin. Meidän kylässä oli vanha-Maija, joka kuoleman jälkeen tuli ja aukaisi autioksi jääneen kotinsa oven, jos vain uskalsi kiertää talon kolme kertaa ja koputtaa ovelle kolme kertaa. Kukaan ei uskaltanut, joten emme tienneet mitä olisi tapahtunut sen jälkeen. Kuokkamummo herätti uinuvat lapsuudesta mukana kulkeutuneet pelon muistikuvat, kuten kunnon kauhutarinan kuuluukin. Se on punottu kokoon onnistuneesti tunnettuja kauhuelementtejä hyödyntäen ja olettaisin sen olevan kotimaisessa genrekentässään myös omaperäinen, vaikka en asiasta tarkemmin olekaan tietoinen.
Jännitysmomentit ovat siis kohdillaan ja kieli kuvailevaa. Mukana on myös ”mutta”. Samoin kuin Stephen Kingin Painajaisessa (arvostelu), rivouden tuominen tekstiin ei valitettavasti tee siitä parempaa. Toki se aiheuttaa lisä-ällötyksen, mutta pidän sitä itseasiassa halpana tapana, jollain lailla negatiivisena siihen nähden miten tarinan tunnelma muuten kehittyy. Periaatteessa vertausta Kingin tyyliin voisi kai pitää positiivisena seikkana, mutta tämän yksilön henkilökohtaisessa lukemiskokemuksessa se ei ole sellainen. Kokemusta on nykykauhusta (mm. Adam L.G. Nevill), jossa elementtiä ei ole käytetty tehokeinona.
Tapahtumien taustoittaminen aikakausivaihteluina tuo rankkuutta, perhekuvailuissa on kosketuspintaa toisiinsa enemmänkin, ja melkein koin tekstin kuin tv-kuvan ajallisina värisävyn vaihteluina. Kuokkamummon teksti on visuaalista. Ehdottomasti parempi kokonaisuus kuin edellinen arvioimani kauhukirja, Lotzin Kolme.
Viimeaikaiset uutiset kertovat, että mummo on lähdössä mustine kielineen ja kuokkineen englanninkielistä maailmaakin matkaamaan, joten ei muuta kuin tuulta purjeisiin ja menestystä, Granny Hatchet! Toivottavasti pääset valkokankaalle saakka. Kävisin kyllä pelkäämässä lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat iloinen yllätys!