Ian Tregillis: Something More Than Night

Ian Tregillisin Milkweed Triptych -trilogia oli kiinnostava kokonaisuus (Bitter Seeds, The Coldest War, Necessary Evil), jonka perusteella päätin lukea kirjailijalta jatkossakin tulevat teokset. Standalone-teos Something More Than Night ilmestyi vajaa vuosi sitten 2013, jolloin myös aloitin sen lukemisen. Sain kirjan loppuun elokuussa.

Joku on murhannut arkkienkeli Gabrielin ja Jerikon pasuuna on kateissa. Taivas on kriisissä. Ihmisten pariin sopeutunut enkeli, Bayliss, nappaa lähitulevaisuuteen sijoittuvasta Maasta Gabbylle sijaisen, joka sattuu olemaan tyttöystävästään eronnut Molly. Maapallolla hommat on heikosti hoidettu, sillä sotainen ihmiskunta on tuhonnut satelliittinsa, eikä uusia saada enää avaruusromun vuoksi paikoilleen. Mollyn veli on huumeaddikti, jolla välillä menee paremmin, välillä huonommin. Mollya Baylissin päätös ei ilahduta, sillä sehän tarkoittaa – no, junan alle jäämistä. Ja vieläpä ongelmaisen veljen silmien alla. Kuolleena oleminen ei ole helppoa, säännöt eivät ole selvät ja Metatron huutaa aika lujaa, jos jotain tulee tehtyä väärin. Vaan pikku hiljaa Molly sopeutuu ja alkaa uumoilla, että Gabrielin murhan takana onkin jotain mutkikasta. Tuoreen enkelin on aika ryhtyä toimeen.

Something More Than Night ei ole helppo kirja. Tarinana itsessään se ei ole vaativa, vaikka siinä juonikuvio kiemurteleekin, mutta Tregillis käyttää englanninkieltä sen tyyppisesti, että minulla teki välillä tiukkaa. En ymmärtänyt kaikkia lauseita ja slangisanoja ja sanontoja vilisi, varsinkin Baylissin osioissa. Something More Than Night on nimittäin enkelimytologialla runsaskätisesti höystetty noir dekkari Dashiel Hammettin ja Raymond Chandlerin jalanjäljissä. Bayliss kuvittelee olevansa jonkin sortin Philip Marlowe, puhuu samaan tyyliin ja kohtaa samanlaisia sattumuksia. Tekstin tyylistä johtuen lukeminen kesti kauan. Kun oli jumittanut johonkin, niin ei halunnut kovinkaan innokkaasti jatkaa.

"I pulled out a stool for flametop. “Park the body. Bite an egg.”
“What the hell are you talking about?”
“Sit down. Have something to eat.”
“Why don’t you talk like a normal person?”
“I’m not a person. Neither are you, any longer.”
“Do all ‘angels’”— she put scare quotes around that—“ talk like you do?”
“Nah. Most of the others are old fluff."

Puitteet ovat hienot. On enkelikuoroa, stigmoja, langenneita enkeleitä ja tietenkin Jumalan ääni. Enkelit eivät ole kivoja ja kilttejä, vaan juonia punotaan sellaisella aikakäsitteellä mikä ihmisnäkökulmasta on käsittämätön. Vaikka lukeminen oli välillä vaivalloista, niin juoni oli loppujen lopuksi melkoisen ovela ja kiinnostava. Hahmoista en pitänyt. Bayliss, kuten esikuvansakin, on tietyn aikakauden ja tyylilajin stereotypia ja ärsyttävä. Vaikka kuinkakin tarkoituksella. Mollyssa on potentiaalia, mutta hänkin jää aika pelkistetyksi. Kirjan lopusta pidin, siinä oli tregillismäisyyttä, jos nyt yhden trilogian perusteella niin voi sanoa.

Paremmalla keskittymiskyvyllä ja laajemmalla englanninkielen taidolla lukukokemus olisi voinut olla antoisampi. Tai sitten noir dekkari -tyyli ei yksinkertaisesti vain kiehtonut minua tarpeeksi, vaikka yleensä pidänkin tujumman otteen enkeleistä. Mutta jos jotakuta tyylilaji ja teema yleensä kiinnostavat, niin siitä vaan, tässäpä sopiva kirja. Itse siirryn odottelemaan Tregillisiltä seuraavaa teosta, jonka pitäisi ilmestyä ensi vuonna, ja joka on jälleen sarjan aloitus. The Mechanical vaikuttaa juonikuvauksen perusteella clockpunkilta.

Kirjan kansikuvan syvän punaisissa siivissä jotain vastustamatonta!