Viitisenkymmentä vuotta sitten, 2360-luvulla, ilmastonmuutoksen kourissa maapalloa koetteli suuri myrsky, jonka jälkeen jäi jäljelle yksi meren keskelle eristäytynyt kaupunki, Osiris, johon kertyi sekalainen joukko pelastuneita, eri kansallisuuksia edustavia ihmisiä. Useat uskovat Osiriksen olevan planeetan viimeinen elinkelpoinen paikka, mutta on niitäkin, jotka epäilevät muitakin selviytyjiä olevan armottomien merien takana. Osiris on kahtiajakautunut kaupunkivaltio. Osa sen väestöstä elää vauraudessa ja hallinnoi, pitää järjestystä yllä omien sääntöjensä mukaan ja huvitteleekin. Länsisektorilla asuvat ihmiset elävät toimeentulon äärirajoilla, kuolevat nälkään ja kylmään, eikä eliittiporukka juurikaan välitä heidän kohtaloistaan. Adelaide on vaikutusvaltaisen perheen mustalammastytär, joka on tunnettu pintaliitäjä ja sosialiitti (käytetäänkö tällaista sanaa?). Kun hänen ongelmallinen kaksoisveljensä katoaa, muut uskovat tämän kuolleen. Adelaide ei kuitenkaan suostu luovuttamaan, vaan epäilee taustalla olevan jotain salaperäistä ja veljen olevan jossain elossa. Lännessä kolmannen polven myrskypakolainen Vikram päättää saada aikaan muutoksia surkeisiin elinoloihin, mikä merkitsee huomionherättämistä idän hallinnon parissa, silläkin uhalla, että se leimaa hänet osaksi taustalla toimivaa kapinaliikettä. Hän tarvitsee puolestapuhujia ja niinpä Vikramin ja Adelaiden tiet kohtaavat vieden nuoret syvemmälle salaisuuksien ja kapinaliikkeen pyörteisiin.
Kohtalokkaasti nimetty Osiris on maailmaltaan ja taustaltaan kiehtova, vaikka postapokalyptisena kirjana se ei edustakaan erityisen uutta asettelua. Eri katastrofien jälkeisiä maailmoja ja eri yhteiskuntaluokkiin jakautuneita selviytyjäyhteisöjä on kuvattu ennenkin ja vielä raadollisemmin kuin mihin Swift pystyy (mm. Paolo Bacigalupi: The Windup Girl ja Pump Six and Other Stories –novellit). Silti merellinen kaupunkiympäristö on miljöö, jossa on tehovoimaa, ja sen köyhyys ja rikkaus ovat lähes käsinkosketeltavia. Tarinan taustaa, tapahtumien historiapuolta valotetaan harmittavan vähän, mikä tietenkin johtuu siitä, että paukkuja pitää säästellä myös trilogian seuraaviin osiin. Tämä on omalla tavalla hyvä puoli juonessa, sillä se saa haluamaan seuraavan osan pariin.
En välttämättä aio kuitenkaan lukea jatko-osaa, Cataveiroa, sillä mielenkiintoisesta maailmasta huolimatta, kirjan hahmot ovat kaksiulotteisia. Lisäksi tarina epäonnistuu luomaan aidontuntoisia jännitteitä eri ryhmien välille, hahmojen kemiat eivät pelaa ja epätasa-arvoisuuden vastustamisen teema vaikuttaa päälleliimatulta. Adelaide, joka on päähahmo Vikramin ohella, on paikoin ärsyttävä, paikoin epäuskottava. Olen jokseenkin kyllästynyt nuoreen henkilöön, joka on rikas ja kaunis, mutta kovin problemaattinen, paha tyttö/poika, josta kuitenkin annetaan ymmärtää, että kaikki on vain näyttelemistä ja hän on oikeasti Hyvä Tyyppi. Jos hahmosta yritetään tehdä harmaata mustavalkoisen sijaan, niin yrityksen pitää olla luontevaa. Adelaidessa ei ole mitään luontevaa. Plussaa voi antaa toki siitä, että hän on naishahmo, joka tuntuu toimivan ainakin ensimmäisen kirjan perusteella omilla ehdoillaan. Vikram puolestaan on monotoninen aatteen mies, enkä löytänyt hänestä tarttumapintaa. Näistä syistä kirjan lukeminen venyi kuukausi tolkulla. En keskeytettyäni lukemisen erityisesti halunnut palata tarinan pariin uudelleen, mutta päätin kuitenkin saada kirjan loppuun.
Osiriksen yksi mielenkiintoisimmista yksityiskohdista on ihmisten nimet, jotka kuvastavat katastrofin jälkeisten pakolaisten kertyneen kaupunkivaltioon eri puolelta maailmaa, selkeästi myös Suomesta, sillä hahmojen nimissä löytyvät mm. Lilja Aapo, Loviisa ja Ukko. Skandinaaviset ja kaukoitämaiset nimet erottuvat muutenkin joukosta, mikä tuo väriä yleiseen hahmogalleriaan.
Valitettavasti Osiris ei minulle ollut osuva lukukokemus, mutta huonompiakin esikoisteoksia on tullut vastaan, ja jos dystopiat yleisesti kiinnostavat, niin sille voinee antaa mahdollisuuden. Meitä lukijoita kun on niin moneksi.
Törmäsin tähän kirjaan vasta eilen ja silloin ajattelin, että vaikuttaapa kiinnostavalta kirjalta. Nyt taidankin harkita uudemman kerran, ottaisinko tämän kokeiluun vai jätänkö vain hyllyyn. Kansi kyllä vaikuttaa edelleen kiehtovalta. Saapa nähdä, toistaiseksi ainakin nyt hyllytän hankintamietinnät.
VastaaPoistaTarinassa on potentiaalia, Walton ainakin on nähnyt sen suosittelemisen arvoiseksi, ja siksi en halua sanoa kelleen, etteikö Osirista kannata lukea. Olen todennut, että minun makuni ei aina mene yksiin kyseisen kirjailijan kanssa. Jos kirjastossa tulee vastaan, niin kokeile.
Poista