C. S. Lewis: Äänetön planeetta

C.S. Lewisin Äänetön planeetta (Out of the Silent Planet) päätyi lukulistalleni julkaisuvuotensa takia. Kirja ilmestyi englanniksi vuonna 1938, joka sattuu oleman se vuosi, minkä teoksia nimetään tänä vuonna Retro Hugo -äänestyksessä palkintoehdokkaiksi. Olen melkoisen varma, että kirja pääsee ehdokkaaksi, joten halusin tietää, onko se myös minusta nimeämisen arvoinen. Luin kirjasta vuonna 1983 suomennetun version. Äänetön planeetta on trilogian ensimmäinen osa, mutta luettavissa myös yksittäisenä teoksena. C.S. Lewis on minulle ennestään tuttu kirjailijana Narnia-sarjasta ja Paholaisen kirjeopisto -kirjasta, joista kumpaisestakaan en erityisemmin ole pitänyt. Kirjailijan kristillisten viitteiden läpipaistaminen erityisesti Narnioissa tökki, eikä lapsenomaisen fantasiamaailman kiehtovuus ylittänyt tunnetta tuputtamisesta. Kyseessä on teemojen tasapaino, joka minun makuuni nähden horjui kyseisessä sarjassa. Niinpä olin varautunut aloittaessani Äänettömän planeetan lukemista. Kirjan alussa Lewis antaa tunnustusta H.G. Wellsin tarinoille ja tekstiyhteydestä tajusin, että olisi ehkä ollut hyvä lukea Wellsin vuonna 1901 julkaistu Ensimmäiset ihmiset kuussa -kirja (suom. 1907) pohjaksi.

Filologi ja vanhojen kielten asiantuntija Elwin Ransom joutuu kävelyretkellään kaapatuksi ja avaruudelliseen seikkailuun Malacandra-nimiselle planeetalle, jossa elää ihmislajista poikkeavia olentoja. Kaappaajilla, joista toinen on Ransomin opiskeluaikainen tuttava, on kierot suunnitelmat hyödyntää uutta avaruusmatkailukeksintöä ja löytämäänsä planeettaa, eikä nämä suunnitelmat tiedä hyvää Ransomille. Vaan ovatko Malacandran asukit pienempi uhka Ransomille kuin ihmistoverit? Ja mikä on mysteerinen Ojarsa, jonka tapaaminen on vääjäämättömästi Ransomin edessä?

Äänetön planeetta on yksi monista Marsiin sijoittuvista tieteisfantasiatarinoista ja siinä on hieman Dying planet -tematiikkaakin mukana. Tieteispuoli on aikansa tuotosta, mutta samalla kohtalaisen innostavasti ja elävästi kuvattu mielikuvituksen rajoja käyttäen. Marsiin on saatu mahdutettua useampi eri lajeja edustavia olentoja, jotka poikkeavat kiitettävästi ihmisistä ja niiden outouden voi lukiessa hyvinkin tunnistaa. Mukaan mahtuu myös olentoja, joita ei varsinaisesti voi nähdä, ellei ole siihen valmis ja halukas. Lewis kuvaa Malacandraa paitsi näköaistimusten kautta, myös kuulo-, haju- ja makumaailman kuvauksilla, mikä tuo planeetan olemusta tarkemmin esille, kuin pelkästään kuvaus siitä miltä mikin näyttää.

Itse paikkaa tärkeämmäksi osoittautuu ihmiset ja olennot, heidän luonteensa, motivaationsa, valintansa ja tekonsa, niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessakin. Moraalin ja kristinuskon teemat nousevat Äänettömässä planeetassa esille kuten Narniassakin, vaikkakin naamioituneena näennäisesti tieteistarinan kehykseen ja hahmoihin. Kirja on kirjoitettu ennen Narnioita ja suunnattu vanhemmille lukijoille, joten eroa symboliikan hienosäädössä ja selkeydessä löytyy. Näen myös ns. pahishahmossa harmautta, mikä tekee hänestä kiinnostavamman kuin mitä selkeästi puhdas pahishahmo olisi. En tosin tiedä oliko kirjailijan tarkoitus hämärtää tulkintarajaa. Periaatteessa kirjan voisi lukea luomatta allegorisia mielleyhtymiä, pelkästään ihmeentuntu mielessä, mutta minulta tämä ei onnistunut ainakaan Narnioitten jälkeen. Ehkä jos olisin lukenut kirjat eri järjestyksessä, enkä olisi kuullut Lewisista henkilönä mitään Tolkienin tai minkään muunkaan yhteydessä.

Kristillisyyden vaikutus ei kuitenkaan häirinnyt niin paljon kuin pelkäsin sen voivan tehdä. Koin Äänettömän planeetan kelpoisaksi lukukokemukseksi ja harkitsen jatko-osien lukemista. Kirjassa on samanlainen aikakauden tuntu kuin Wellsin, Vancen, Burroughsin ja Tolkieninkin varhaisissa teoksissa, vaikka jokaisen kirjailijan tyylit poikkeavat toisistaan. Tuossa menneisyyden tunnussa on jotain kiehtovaa, kuin aikakoneella matkustaisi. Ja juuri sitä Lewis lupaa jatkossa tapahtuvan. Nimesin Out of the Silent Planetin Retro Hugo -ehdokkaaksi.