Lauantain kootut

Blogin ulkoasua on uusittu, ensimmäisen kerran kunnolla sitten bloggeriin muuton jälkeen (vajaa kaksi vuotta sitten). Kohta siirrytään kesäaikaan, aurinko paistaa ja valoa on pikkuhiljaa läpi vuorokauden. Karmeaa! Päätin päästää sisäisen Menninkäiseni, pimeän lapsen, valloilleen ja nauttia synkkyyden viimeisistä rippeistä edes blogissani muuttamalla sen harmaan dystopiseksi. Yrittäkää kestää, Päivänsäteet!

Kate Bush. Muusikko, joka käyttää tuotannossaan laajasti kirjallisia inspiraatioita. Mytologiat, kansanperinteet, sadut, science fiction ja fantasia näkyvät hänen musiikissaan yleiskirjallisuuden ohessa, ja luovat tunnelmaa, mikä on lumonnut minut jo 35 vuoden ajan. Kate Bush on kirjoittanut ja kirjoittaa yhä uskomattoman upeita, persoonallisia ja haasteellisia lauluja, joiden sanoitukset saattavat yllättää tarkemmin kuunneltaessa. Kate esiintyi viimeksi kiertueella 35 vuotta sitten ja nyt yllättäen hän päätti järjestää tälle vuodelle 22 esiintymistä Lontoossa Hammersmith Apollossa. Liput myytiin loppuun eilen alle 15 minuutissa. Minä olin yksi niistä onnekkaista 77 000  henkilöstä, joka sai lipun. Parin minuutin ajan netissä oli samalla myyntiluukulla (yksi neljästä) kanssani 66 000 ihmistä, enkä vieläkään käsitä miten pääsin läpi. Näen siis ihailemani muusikon ensi syksynä lavalla ja sen kunniaksi liitän alle videon Katen kappaleesta, The Sensual World, jossa inspiraationa on ollut James Joycen Odysseus ja William Blaken runoutta.

Kate Bushin 50 Words for Snow -albumilla olevaa Snowed in at Wheeler Streetia oli mahdollista äänestää aikamatkailua sisältävänä esityksenä Hugo-ehdokkaaksi pari vuotta sitten. Usea sen tekikin, mutta ei tarpeeksi moni, jotta biisi olisi päässyt varsinaiselle lyhytlistalle. Harmi. Toivottavasti tänä vuonna mahdollisimman moni käyttää äänestysoikeuttaan, varsinkin ne jotka kokevat, että muutamat kotimaiset teokset, jotka viime vuonna käännettiin englanniksi, ovat Hugo-ehdokkuuden arvoisia. Vielä on maanantaihin asti aikaa. Yksikin ääni voi vaikuttaa, minkä karvaasti saimme todeta Hannu Rajaniemen esikoisteoksen kohdalla.

Twitterin lisäksi olen nyt myös Facebookissa, raapustelut sielläkin liittyvät pääasiassa harrasteisiin. Kommunikoinnit sallittuja.

C. S. Lewis: Äänetön planeetta

C.S. Lewisin Äänetön planeetta (Out of the Silent Planet) päätyi lukulistalleni julkaisuvuotensa takia. Kirja ilmestyi englanniksi vuonna 1938, joka sattuu oleman se vuosi, minkä teoksia nimetään tänä vuonna Retro Hugo -äänestyksessä palkintoehdokkaiksi. Olen melkoisen varma, että kirja pääsee ehdokkaaksi, joten halusin tietää, onko se myös minusta nimeämisen arvoinen. Luin kirjasta vuonna 1983 suomennetun version. Äänetön planeetta on trilogian ensimmäinen osa, mutta luettavissa myös yksittäisenä teoksena. C.S. Lewis on minulle ennestään tuttu kirjailijana Narnia-sarjasta ja Paholaisen kirjeopisto -kirjasta, joista kumpaisestakaan en erityisemmin ole pitänyt. Kirjailijan kristillisten viitteiden läpipaistaminen erityisesti Narnioissa tökki, eikä lapsenomaisen fantasiamaailman kiehtovuus ylittänyt tunnetta tuputtamisesta. Kyseessä on teemojen tasapaino, joka minun makuuni nähden horjui kyseisessä sarjassa. Niinpä olin varautunut aloittaessani Äänettömän planeetan lukemista. Kirjan alussa Lewis antaa tunnustusta H.G. Wellsin tarinoille ja tekstiyhteydestä tajusin, että olisi ehkä ollut hyvä lukea Wellsin vuonna 1901 julkaistu Ensimmäiset ihmiset kuussa -kirja (suom. 1907) pohjaksi.

Filologi ja vanhojen kielten asiantuntija Elwin Ransom joutuu kävelyretkellään kaapatuksi ja avaruudelliseen seikkailuun Malacandra-nimiselle planeetalle, jossa elää ihmislajista poikkeavia olentoja. Kaappaajilla, joista toinen on Ransomin opiskeluaikainen tuttava, on kierot suunnitelmat hyödyntää uutta avaruusmatkailukeksintöä ja löytämäänsä planeettaa, eikä nämä suunnitelmat tiedä hyvää Ransomille. Vaan ovatko Malacandran asukit pienempi uhka Ransomille kuin ihmistoverit? Ja mikä on mysteerinen Ojarsa, jonka tapaaminen on vääjäämättömästi Ransomin edessä?

Äänetön planeetta on yksi monista Marsiin sijoittuvista tieteisfantasiatarinoista ja siinä on hieman Dying planet -tematiikkaakin mukana. Tieteispuoli on aikansa tuotosta, mutta samalla kohtalaisen innostavasti ja elävästi kuvattu mielikuvituksen rajoja käyttäen. Marsiin on saatu mahdutettua useampi eri lajeja edustavia olentoja, jotka poikkeavat kiitettävästi ihmisistä ja niiden outouden voi lukiessa hyvinkin tunnistaa. Mukaan mahtuu myös olentoja, joita ei varsinaisesti voi nähdä, ellei ole siihen valmis ja halukas. Lewis kuvaa Malacandraa paitsi näköaistimusten kautta, myös kuulo-, haju- ja makumaailman kuvauksilla, mikä tuo planeetan olemusta tarkemmin esille, kuin pelkästään kuvaus siitä miltä mikin näyttää.

Itse paikkaa tärkeämmäksi osoittautuu ihmiset ja olennot, heidän luonteensa, motivaationsa, valintansa ja tekonsa, niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessakin. Moraalin ja kristinuskon teemat nousevat Äänettömässä planeetassa esille kuten Narniassakin, vaikkakin naamioituneena näennäisesti tieteistarinan kehykseen ja hahmoihin. Kirja on kirjoitettu ennen Narnioita ja suunnattu vanhemmille lukijoille, joten eroa symboliikan hienosäädössä ja selkeydessä löytyy. Näen myös ns. pahishahmossa harmautta, mikä tekee hänestä kiinnostavamman kuin mitä selkeästi puhdas pahishahmo olisi. En tosin tiedä oliko kirjailijan tarkoitus hämärtää tulkintarajaa. Periaatteessa kirjan voisi lukea luomatta allegorisia mielleyhtymiä, pelkästään ihmeentuntu mielessä, mutta minulta tämä ei onnistunut ainakaan Narnioitten jälkeen. Ehkä jos olisin lukenut kirjat eri järjestyksessä, enkä olisi kuullut Lewisista henkilönä mitään Tolkienin tai minkään muunkaan yhteydessä.

Kristillisyyden vaikutus ei kuitenkaan häirinnyt niin paljon kuin pelkäsin sen voivan tehdä. Koin Äänettömän planeetan kelpoisaksi lukukokemukseksi ja harkitsen jatko-osien lukemista. Kirjassa on samanlainen aikakauden tuntu kuin Wellsin, Vancen, Burroughsin ja Tolkieninkin varhaisissa teoksissa, vaikka jokaisen kirjailijan tyylit poikkeavat toisistaan. Tuossa menneisyyden tunnussa on jotain kiehtovaa, kuin aikakoneella matkustaisi. Ja juuri sitä Lewis lupaa jatkossa tapahtuvan. Nimesin Out of the Silent Planetin Retro Hugo -ehdokkaaksi.

Sydän sykkii kirjastolle

Olen huomannut kirjabloggaajien silloin tällöin esittelevän kirjastoja blogeissaan, joten päätin tehdä saman. Tervetuloa Lapin pääkaupunkiin.

Olen jo vuosia sitten painottunut hankkimaan kirjani netistä sähköisinä versioina ja laajasti myös englanninkielisinä. Ostaisin alkuperäiset suomenkieliset ja käännökset myös ekirjoina, jos vain tarjontaa olisi kaikkien osalta. Englanninkielisiä genrekirjoja saa kirjastoistani hieman nihkeästi, mutta suomenkieliset kyllä löytyy. Olen kuitenkin tehnyt päätöksen, että useimmiten ostan kirjat, ihan vain sen vuoksi, että niiden kustantaminen olisi sen myötä kannattavampaa ja minua kiinnostavia kirjoja saataisiin meidän pienellä kielialueella lisää.

Näistä seikoista huolimatta koen Suomen kirjastoverkoston äärimmäisen merkittäväksi ja tärkeäksi. En osaa edes kuvitella millainen maamme olisi, jos meillä ei olisi ollut mahdollisuutta lainata kirjoja ilmaiseksi ja lukemista ei olisi arvostettu. Olen aina lukenut paljon, välillä minua on voinut kutsua jopa himolukijaksi. Kirjastoilla on ollut koko elämäni ajan suuri merkitys, sillä olen saanut rajattomasti valita lukemiseni iästä riippumatta ja minähän olen valinnut. Äkkiseltään en keksi yhtään kirjallisuuden lajia, jota en olisi kokeillut, ainakin olen kirjaston jokaisesta luokasta joskus jotain lainannut. Muistan lukeneeni mm. auton korjausoppaan joskus läpi (jos joku on ikinä omistanut Ladan, ymmärtää kyllä syyn).

Ensimmäinen merkittävä kirjastoni oli Keminmaan kunnankirjasto. Minulla on hyvin lämpimiä muistoja tuosta kirjastosta, joka toimii yhä, mutta jossa en ole useampaan vuosikymmeneen tosin enää käynyt. Paitsi kirjaston valikoima, myös henkilökunta oli aktiiviaikoinani loistavaa. Kirjastonhoitaja Helvi suositteli minulle kirjoja, jotka haastoivat ajattelumaailmaani ja antoivat loistavia lukukokemuksia. Olen mm. Parfyymi ja Viides lapsi -kokemuksista hänelle erittäin kiitollinen. Minulla oli ilo olla tuossa kirjastossa myös töissä apulaisena jonkin aikaa ennen kuin lähdin opiskelemaan.

Tällä hetkellä minulle merkittävä kirjastolaitos on Rovaniemen kaupunginkirjasto eli Lapin maakuntakirjasto (Lapin kirjasto -verkkosivut), ja erityisesti sen kaksi toimipistettä: pääkirjasto (Alvar Aallon suunnittelemassa rakennuksessa) ja Saarenkylän sivukirjasto entisen Rovaniemen maalaiskunnan alueella Napapiirintiellä.

Jälkimmäiseen päädyin aikoinaan, sillä siellä vaikutti olevan kokoelmissa juuri sitä vanhempaa käännettyä genrekirjallisuutta, mikä minua kiinnosti. Ihan lähikirjastoksi en Saarenkylän kirjastoa voi kutsua, sillä minulla on sinne matkaa toistakymmentä kilometriä (ja täällä voi unohtaa käsitteen "julkiset kulkuvälineet" kun siirrytään taajaman ulkopuolelle). Olen kuitenkin ihastunut tähän 1970-luvun puolen välin jälkeen rakennettuun ja sittemmin laajennettuun ja uudistettuun pienehköön kirjastoon sen ilmapiirin vuoksi. Hyllyjä on tiheästi, käytävät ahtaita ja kirjoja on paljon, tunnelma on intiimi ja ehkä jopa salaperäinen, jos haluaa mielikuvitusta käyttää. Siellä ei ole nykyisten kirjastorakennusten trendikästä aukeamaisuutta, ylenpalttista korkeutta, suuria ikkunoita ja jopa tyhjyyden vaikutelmaa, mutta silti tila ei ole nukkavieru, vaan siedettävän moderni.

Kirjastossa on tietsikkapisteet, jokunen lukuaukea ja lasten- ja nuortenkirjapuolella vinkeä viihtymisalue nuorimmille lukijoille kirjoineen, nalleineen ja eemeleineen.

Minulle tärkeä hyllyväli on alla olevassa kuvassa Naiset muistelevat -lapun vasemmalla puolen: science fiction ja fantasiakirjat. Sen lisäksi myös varastosta löytyy teoksia, joita jonkusen kerran olen haetuttanut. Henkilökunta on ollut todella ystävällistä, vaikka en alussa kertomistani syistä johtuen olekaan ahkerin vakiokävijä. Saarenkylän kirjastoon olen viitannut aiemmin "kirjastona" mm. Tilaa! Tilaa! -kirja-arviossani. Nytpä tiedätte, että kun puhun kirjastosta, niin se on juuri tämä kirjasto tai sitten toki mahdollisesti myös pääkirjasto.

Syrjässä keskustoista ja pääteiden varsilta voi löytää pieniä helmipaikkoja. Näistä yksi on Saarenkylän kirjasto. Talo täynnä aarteita.

Arthur C. Clarke -palkintoehdokkaat 2014

2014 Arthur C. Clarke -palkintoehdokkaiden lyhytlistalle ovat kivunneet seuraavat teokset:

• Ramez Naam: Nexus
• Kameron Hurley: God's War
• James Smythe: The Machine
• Ann Leckie: Ancillary Justice (arvostelu)
• Philip Mann: The Disestablishment of Paradise
• Christopher Priest: The Adjacent (arvostelu)

Nämä kuusi on valittu 121 ehdolle asetetun joukosta. Viime vuonna kohistiin kovasti, ettei Clarke-ehdokkaiden sakkiin päässyt yhtäkään naiskirjailijan teosta. Tänä vuonna Kameron Hurley on mukana, kuten Ann Leckiekin. Jälkimmäinen ei yllättänyt, mutta Hurleyn God's War käsittääkseni saattaa kirvoittaa jonkusen kommentin siitä, että kirja on ilmestynyt englanniksi jo vuonna 2011 ja ollut Nebula sekä Locus-ehdokkaana 2012. Se vaan tuli Briteissä ulos vasta viime vuonna ja on siten yhä ehdokaskelpoinen. Ei siis mitään ennen kuulumatonta. Kirja oli ehdolla myös BSFA-palkinnossa (kuten Ancillary Justice ja The Adjacentkin). Itse en ole sinänsä ollut teoksesta kiinnostunut. Luettuna on kuitenkin kaksi kuudesta, mikä ACC-palkinnon kohdalla on ok saavutus, yleensä kun saldoni tässä vaiheessa on 1 tai 0.

Arthur C. Clarke -palkinto jaetaan toukokuun 1. päivänä 2014. Voittaja saa pystin (kirjatuki) ja 2014 puntaa.

Tulen ja jään laulu pohdituttaa taas (päivitetty loppuosa)

Huom! Tämä ei ole virallinen kansikuva

A Song of Ice and Fire - Tulen ja jään laulu - on George R.R. Martinin kirjasarja, jonka ympärillä pyörii paljon kaikenlaista fanitoimintaa ja mediahässäkkää. TV-sarjan neljäs kausi alkaa vajaan kuukauden kuluttua (26 päivää Suomen ensi-iltaan), mikä tarkoittaa trailereita, lehtijuttuja ja näyttelijähaastatteluja. Minun täytyy myöntää, että en ole hirvittävän paljon seurannut uuden kauden tuloa lähinnä tiukilla olevan ajan vuoksi, mutta myös sen vuoksi, että tv-sarja on minulle toissijainen kirjasarjaan nähden. Odotan kyllä tulevaa kautta innolla, ja toivon nipottajan sydämestäni, että siinä on mahdollisimman vähän ärsyttäviä, kirjasta poikkeavia muutoksia. Yritän olla kuitenkin realisti: niitä muutoksia tulee pakostakin formaatin erilaisuudesta johtuen.

Ensisijaisesti minua kiinnostaa kirjasarja. A Dance with Dragons ilmestyi  heinäkuussa 2011. Olin onnekas ja sain oman kirjani jokusen viikko etukäteen kesäkuun puolella. Siitä on 987 päivää (2v 8kk 13pv). Suomennoksen eli Lohikäärmetanssin (niteet 1 ja 2) julkaiseminen on puhuttanut suomalaisia lukijoita. Itse sain ensimmäisellä kerralla kysyttyäni arvion käännöksen ilmestymisajasta, joka oli alkuvuosi 2013. Sen jälkeen kustantaja on antanut arvioita sijoittuen kesään, syksyyn ja jouluun. Viimeisin arvio ykkösniteelle oli mahdollisesti helmikuu 2014 (mikä on nyt ohi). Jatkuva arvion siirtyminen muutamilla kuukausilla eteenpäin on saanut yksittäisiä faneja ärsyyntymään ja kommentit ovat olleet sen mukaisia. Olipa syyt muuttuneisiin aikatauluihin mitkä tahansa, niin reaktioista ainakin on tulkittavissa, että kirjaa odotetaan kuin kuuta nousevaa. Odotan Lohikäärmetanssia itsekin, sillä palan halusta lukea kirjan uudelleen sillä kielellä, jonka hallitsen parhaiten, ja haluan myös nähdä koenko kirjan erilailla uudelleenluvun yhteydessä. Mutta koska olen kirjan tosiaan jo englanniksi lukenut (spoileriton arvio, spoilaava mietelmä), niin en osaa vaivaantua lykkäyksistä liikaa, eikä minulla ole painojulkaisujen tekemisestä kokemusta kuin tiedemaailmassa, missä on ollut kohtalaisen tiukat deadlinet ja painotalojen kanssa sopimuksilla varmistetut painatusaikataulut, joista harvoin on lipsuttu. Milloin Lohikäärmetanssi 1 sitten ilmestyykin - ja toivon, että se ilmestyy nyt maaliskuussa ja 2 viimeistään toukokuussa - se on fanille tapahtuma, jota varten kaikki muut vapaa-ajan aktiviteetit joutuvat tärkeysarvioinnin kohteeksi.

Vaan eipä tuo Lohikäärmetanssin odottelu ole mitään verrattuna seuraavan englanninkielisen osan, The Winds of Winterin, odotteluun. Kohta kolme vuotta on kulunut edellisestä osasta, ja aletaan olla siinä aikahaarukassa, että "Talven tuulien" valmistuminen pitäisi lähestyä, jos Martinin oma alkuperäinen toive kirjoittamisen edistymisestä pitäisi kutinsa. Ja kyllähän niitä huhuja valmiusasteesta onkin ollut liikenteessä tihenevässä määrin. Viimeisimpinä mm. Robin Hobbin vitsi omassa haastattelutilanteessa, jossa hän ilmoitti Martinin kirjan ilmestyvän heinäkuussa ja nyt Westerosin foorumilla tuntemattoman henkilön ilmoitus, että kirjailijan amerikkalainen kustannusyhtiö ilmoittaa julkaisuajan maaliskuun lopulla ennen tv-sarjan alkua. Hobbin aiheuttamaan kohuun brittiläinen kustannustoimittaja vastasi Twitterissä:

"Oh dear: wishful thinking. Yes, some confusion there. It's almost certainly years away!"

Minkä hän myöhemmin poisti  ja laittoi uuden vastauksen:

"Certainly not this year."

Eli Random Housen edustaja rajasi vuoden 2014 pois ilmestymisaikataulusta. Foorumiheitto maaliskuun ilmoituksesta pohjautuu väitteeseen, että juuri Random Housesta on se lähde, jonka mukaan kirja olisi ilmestymässä mahdollisesti jo piakkoin. Uskon Martinin henkilökohtaiseen kustannustoimittajaan mielummin, mutta minkäs fanina teet kun toive herää joka kerran huhuista, että jospa sittenkin. En vain käsitä, miksi kustannustoimittaja antaisi tahallaan virheellistä tietoa.  Hänhän kuitenkin editoi Martinin teosta, joten luulisi tietävän missä mennään. Eiköhän hänenkin töillään ole ainakin jonkinlainen aikataulusuunnitelma. Martin itse ei valitettavasti anna enää minkäänlaista tilannetietoa, mikä minusta on vähän surullista.

Eli The Winds of Winter ilmestyy mahdollisesti ensi vuonna, ja Martinin agenttien mukaan 2016, joista jälkimmäinen on vanhempi arvio tilanteesta, mutta pidän sitäkin hyvin mahdollisena. Vanity Fairin seuraavassa numerossa on juttua niin Game of Thronesista kuin A Song of Ice and Firestakin. Tv-sarja on nimittäin ottamassa kirjasarjaa kiinni, mitä Martin pitää hälyttävänä. Jo kolmoskaudella oli osia Lohikäärmetanssista ja mahdollisesti myös alkavassa neloskaudessa. Myös io9 kirjoittaa asiasta. Westeros-foorumin perustaja, Martinin yhteistyökumppani Elio García arveli, että ensi vuoden keväänä telkkariin tulevan (kuvaukset tänä kesänä ja syksyllä) viidennen kauden lopussa voisi mahdollisesti olla jo tapahtumia "Talven tuulista", eikä kirja ole välttämättä ilmestynyt vielä silloin (ellei Martin saa kirjaansa valmiiksi viimeistään joulukuussa), saati kuvaushetkillä. Ja mehän tiedämme, että kuvauksista lipsuu tietoja julkisuuteen, mikä tällä kertaa tarkoittaisi spoilereita myös ilmestymättömästä kirjasta. Minusta on huolestuttavaa, että tuottaja/käsikirjoittajat Benioff ja Weiss viettivät Martinin luona viime vuoden puolella viikon ja kävivät läpi hahmo hahmolta, miten kullekin käy. Viikossa ehtii jutuskella paljon. Tv-sarja valmistautuu ehdottomasti menemään ohi kirjasarjan. Martin on suloisen optimistinen, että hän saa kirjasarjan päätökseen ennemmin, vaikkakin ehkä nippanappa, mutta historia on opettanut, että hän on pääkehno arvioimaan valmistumisaikatauluja. Jos tv-sarja päätetään seitsemään kauteen, niin nykyisellä kirjoitusvauhdilla ei ole toivetta saada viimeistä kirjaa ulos ennen tv-sarjan viimeistä kautta. Jos tv-sarjaa venytetään vielä yhteen lisäkauteen (mitä en usko, jos viitosessa on jo tapahtumia TWoWsta), niin pienet mahdollisuudet ovat olemassa.

Minulle on katastrofi, jos sarjan päätös saadaan tietää tv:n kautta eikä kirjasta. Tai ei oikeastaan, liioittelen hieman. Mutta joka tapauksessa, en halua nähdä miten hahmoille käy, haluan lukea ne. Tv-sarjan hahmot eivät ole samoja kuin kirjasarjan hahmot. Harkitsen vakavasti tv-sarjan katsomisen keskeyttämistä neloskauden jälkeen, kunnes olen varmasti lukenut kirjat ensin, milloin ne sitten ilmestyvätkään. Spoilereilta olisi todella vaikea välttyä, mutta silti todennäköisesti ainakin yrittäisin.

Summa summarum, tilanne on mielenkiintoinen Tulen ja jään laulu -fanin kannalta, jos myös ehkä hieman levottomuutta aiheuttava. Katsokaa nyt millainen vaikutus kirjoilla ja yhdellä kirjasarjalla voi olla ihmiseen (that's me). Eipä taida olla montaa päivää tänä vuonna mennyt ohi, etteivätkö Westerosin ja Essoksen hahmot olisi tunkeutuneet päähäni jossain määrin. Ei ihme, että välillä tuntuu ruuhkaiselta.

PÄIVITYS: Ja sitten Kirjava ilmoitti, että Lohikäärmetanssi 1 on painossa ja ilmestyy maaliskuun viimeisellä viikolla, jos kaikki sujuu niin kuin pitää. Voi tätä onnea!

PÄIVITYS 2:

Lohikäärmetanssi 1 kansikuva, Petri Hiltusen käsialaa (saatu Kirjavalta):

E.J. Swift: Osiris

Kirjailija Jo Walton suositteli lokakuussa Sweconissa brittiläisen E.J. Swiftin esikoisromaania ja The Osiris Project -sarjan aloitusosaa Osirista (2012) muutaman muun naiskirjailijan teoksen ohessa. Koskapa Osiris tuntui juoniselostukseltaankin kiinnostavalta, aloitin sen lukemisen joulukuussa. Sain ekirjan loppuun muutama päivä sitten, eli tämän n. 400-sivuisen post-apokalyptisen/dystopisen kirjan lukemiseen meni noin kolmisen kuukautta.

Viitisenkymmentä vuotta sitten, 2360-luvulla, ilmastonmuutoksen kourissa maapalloa koetteli suuri myrsky, jonka jälkeen jäi jäljelle yksi meren keskelle eristäytynyt kaupunki, Osiris, johon kertyi sekalainen joukko pelastuneita, eri kansallisuuksia edustavia ihmisiä. Useat uskovat Osiriksen olevan planeetan viimeinen elinkelpoinen paikka, mutta on niitäkin, jotka epäilevät muitakin selviytyjiä olevan armottomien merien takana. Osiris on kahtiajakautunut kaupunkivaltio. Osa sen väestöstä elää vauraudessa ja hallinnoi, pitää järjestystä yllä omien sääntöjensä mukaan ja huvitteleekin. Länsisektorilla asuvat ihmiset elävät toimeentulon äärirajoilla, kuolevat nälkään ja kylmään, eikä eliittiporukka juurikaan välitä heidän kohtaloistaan. Adelaide on vaikutusvaltaisen perheen mustalammastytär, joka on tunnettu pintaliitäjä ja sosialiitti (käytetäänkö tällaista sanaa?). Kun hänen ongelmallinen kaksoisveljensä katoaa, muut uskovat tämän kuolleen. Adelaide ei kuitenkaan suostu luovuttamaan, vaan epäilee taustalla olevan jotain salaperäistä ja veljen olevan jossain elossa. Lännessä kolmannen polven myrskypakolainen Vikram päättää saada aikaan muutoksia surkeisiin elinoloihin, mikä merkitsee huomionherättämistä idän hallinnon parissa, silläkin uhalla, että se leimaa hänet osaksi taustalla toimivaa kapinaliikettä. Hän tarvitsee puolestapuhujia ja niinpä Vikramin ja Adelaiden tiet kohtaavat vieden nuoret syvemmälle salaisuuksien ja kapinaliikkeen pyörteisiin.

Kohtalokkaasti nimetty Osiris on maailmaltaan ja taustaltaan kiehtova, vaikka postapokalyptisena kirjana se ei edustakaan erityisen uutta asettelua. Eri katastrofien jälkeisiä maailmoja ja eri yhteiskuntaluokkiin jakautuneita selviytyjäyhteisöjä on kuvattu ennenkin ja vielä raadollisemmin kuin mihin Swift pystyy (mm. Paolo Bacigalupi: The Windup Girl ja Pump Six and Other Stories –novellit). Silti merellinen kaupunkiympäristö on miljöö, jossa on tehovoimaa, ja sen köyhyys ja rikkaus ovat lähes käsinkosketeltavia. Tarinan taustaa, tapahtumien historiapuolta valotetaan harmittavan vähän, mikä tietenkin johtuu siitä, että paukkuja pitää säästellä myös trilogian seuraaviin osiin. Tämä on omalla tavalla hyvä puoli juonessa, sillä se saa haluamaan seuraavan osan pariin.

En välttämättä aio kuitenkaan lukea jatko-osaa, Cataveiroa, sillä mielenkiintoisesta maailmasta huolimatta, kirjan hahmot ovat kaksiulotteisia. Lisäksi tarina epäonnistuu luomaan aidontuntoisia jännitteitä eri ryhmien välille, hahmojen kemiat eivät pelaa ja epätasa-arvoisuuden vastustamisen teema vaikuttaa päälleliimatulta. Adelaide, joka on päähahmo Vikramin ohella, on paikoin ärsyttävä, paikoin epäuskottava. Olen jokseenkin kyllästynyt nuoreen henkilöön, joka on rikas ja kaunis, mutta kovin problemaattinen, paha tyttö/poika, josta kuitenkin annetaan ymmärtää, että kaikki on vain näyttelemistä ja hän on oikeasti Hyvä Tyyppi. Jos hahmosta yritetään tehdä harmaata mustavalkoisen sijaan, niin yrityksen pitää olla luontevaa. Adelaidessa ei ole mitään luontevaa. Plussaa voi antaa toki siitä, että hän on naishahmo, joka tuntuu toimivan ainakin ensimmäisen kirjan perusteella omilla ehdoillaan. Vikram puolestaan on monotoninen aatteen mies, enkä löytänyt hänestä tarttumapintaa. Näistä syistä kirjan lukeminen venyi kuukausi tolkulla. En keskeytettyäni lukemisen erityisesti halunnut palata tarinan pariin uudelleen, mutta päätin kuitenkin saada kirjan loppuun.

Osiriksen yksi mielenkiintoisimmista yksityiskohdista on ihmisten nimet, jotka kuvastavat katastrofin jälkeisten pakolaisten kertyneen kaupunkivaltioon eri puolelta maailmaa, selkeästi myös Suomesta, sillä hahmojen nimissä löytyvät mm. Lilja Aapo, Loviisa ja Ukko. Skandinaaviset ja kaukoitämaiset nimet erottuvat muutenkin joukosta, mikä tuo väriä yleiseen hahmogalleriaan.

Valitettavasti Osiris ei minulle ollut osuva lukukokemus, mutta huonompiakin esikoisteoksia on tullut vastaan, ja jos dystopiat yleisesti kiinnostavat, niin sille voinee antaa mahdollisuuden. Meitä lukijoita kun on niin moneksi.

Bryan Talbot: Grandville Bête Noire

Bryan Talbotin Grandville-sarjan toistaiseksi viimeisin sarjakuva-albumi Bête Noire ilmestyi vuonna 2012. Tarina jatkuu suoraan Grandvillen (arvostelu) ja Grandville Mon Amourin (arvostelu) seikkailujen jälkimainingeissa.

Antropomorfinen rikosetsivä LeBrock etsivä Ratzin kera ryhtyy jälleen ratkomaan steampunk-kauden ilmapiirissä murhaa, jonka kohteena on tällä kertaa ollut kuuluisa pariisilainen taiteilija. Murha on mysteerisesti toteutettu lukittujen ovien ja ikkunoiden takana, jättäen suureksi arvoitukseksi kuinka murhaaja on tekonsa toteuttanut. Uuden hallituksen demokratisoivat toimet herättävät rikkaissa teollisuuspohatoissa närää. Rautateiden ja kaivostoiminnan kansallistamiset, ihmisoikeustaistelut, työväen liittojen sallimiset ja eläke- ynnä muiden maksujen sekä tukien suunnittelut eivät sovi heidän kuvioihinsa ja he ovat kärkkäinä vastustamassa tulevia muutosideoita paroni Krapaudin johdolla. LeBrock ja Ratzi saavat vastaansa höyryisiä supersotilaita ja joutuvat käyttämään niin voimakeinoja kuin aivojaankin tilanteen ratkaisemiseksi.

Kolmas Grandville oli tasaisen taattua tarinaa aikaisempien tapaan, mutta nyt alkoi kohdallani tulla jo taisteluväsymys. LeBrockin arvattava, väkivaltaisuuteen taipuva hahmo, jonka kanssa olen taiteillut koko ajan siinä rajamailla pidänkö hahmosta vai en, alkoi hieman tylsistyttää. Juonessakin oli havaittavissa kaavamaista toisintoa, vaikka steampunk-maailma on yhä kiinnostava ja syveni entisestään yksityiskohdiltaan. Tarinan poliittinen vaihtoehtohistoriallinen näkökulma pohjautuu hienosti todellisuuteen, ja vaikka juonessa on toisintoa, se tarkoittaa myös, että yllätyksiä on tiedossa tarinan edetessä. Bongailtavaa erilaisiin kirjallisiin ja kulttuurisiin viitteisiin riittää yhä, eikä Bond-vaikutteet ole niistä vähäisimpiä.

Piirrosjälki miellyttää edelleen silmääni runsaudellaan, vaikka olen Grandvillejen jälkeen lukenut kaksi muutakin sarjaa, joissa jälki on erilainen ja niitä on päässyt vertailemaan keskenään. Talbotin tyyli on omanlaisensa, mutta ehkä se on hieman himmentynyt Sagan myötä, eikä Locke & Keykaan ole jälkeen jäänyt. Näistä kahdesta sarjasta kirjoittelen arvioitani jahka kerkiän.

Vaikka Bête Noire ei jaksanut innostaa yhtä paljon kuin sarjan edelliset kirjat, odotan silti marraskuussa ilmestyvää neljättä albumia Grandville Noëlia, joka nimestään päätellen sisältää jotain vuodenajan juhlaan liittyvää, ja todennäköisesti jokseenkin verenpunaisena ja höyryävänä.