Larry Niven: Rengasmaailma

Booksy koosti männä vuonna 101 spefin helmeä -listan, mihin pääsin itsekin osallistumaan, ja siinä tuli vastaan Larry Nivenin teos Rengasmaailma (Ringworld). Hugo-palkinnon voittajana vuonna 1970 julkaistu kirja sopii mainiosti Science fiction -haasteen kategoriaan 3. Uuden maailman esittelijänä ja avaruusmatkailun vuoksi Rengasmaailma on osuva valinta myös Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haasteeseen, johon se on 2. kirjani ja haaste on siten vähimmäismäärältään täytetty osaltani. Suomennos julkaistiin 1990.

Louis Wu juhlii 200-vuotissynttäreitään maapallolla, jonka suurimmat luonnolliset ongelmat, kuten sairaudet ja saasteet on saatu ratkaistua ja poistettua. Wu on kokenut tunnetun avaruuden matkaaja, joka silloin tällöin kyllästyttyään Maan menoon lähtee sapattimatkoille. Maassakin matkaaminen käyttää nopeasti siirtokoppien ansiosta ja kaupungit ovat oikeastaan sulautuneet yhteen yhdeksi suureksi verkostoksi, jossa muutokset näkyvät samoina lähes yhtä aikaa joka paikassa. Syntymäpäivänään Louis kohtaa Piersonin nukketöörin, Nessuksen, joka tarjoaa hänelle paikkaa tutkimusmatkalle tunnetun avaruuden ulkopuolelle. Nukketöörit ovat kehittäneet aluksen, jolla matkaaminen onnistuu huikean nopeasti. Kanssamatkustajiksi on valikoitu kzin-rotuun kuuluva Eläimille Puhuja ja nuori nainen, Teela Brown. Nukketöörien kotimaailma kärsii ylikansoituksesta ja Linnunrataa uhkaa katastrofi tulevaisuudessa, minkä vuoksi nelikon matka suuntautuu kohti tuntematonta Rengasmaailmaa, joka voisi olla ratkaisu tulevaisuuden ongelmiin. Mutta sinne on ensin päästävä ehyenä perille ja myös elävänä pois.

Rengasmaailma on litteä rengas, jonka läpimitta on maapallon kiertoradan pituinen. Sen pinnalle mahtuisi 300 miljoonaa Maan kokoista planeettaa levitettynä. Niven viljelee kirjassa runsaasti nippelitietoa painovoimista, lämpötiloista, nopeuksista, säteilyn frekvensseistä ym. fysikaalisista suureista ja selittää muutenkin erilaisia ilmiöitä, kuten vaikkapa coriolisvoimaa, oppikirjamaiseen sävyyn. Pääosin tämä sopii kirjan tyyliin, vain muutamassa kohdassa tuli tunne infodumppauksesta. Rengasmaailma ei kuitenkaan ole kuivan tylsä hard scifi -tuotos, vaan siitä löytyy myös humoristisia piirteitä hahmoissa ja ennen kaikkea mielikuvituksellista maailmanluontia, kun ottaa vieläpä huomioon kirjoitusajankohdan. Nivenin siirtokopit ja astinlaatat ovat kiehtovia keksintöjä, rengasmaailma ideana hieno ja nukketöörit älykkäinä manipuloijina loistavia. Lukiessa tulee väistämättä mieleen, että samasta idealaarista ovat ainakin Iain M. Banks ja Kage Baker ammentaneet omiin Kulttuuri ja Company -sarjoihinsa. Nukketöörien ja kzinien erityispiirteet ovat visuaalisen hauskoja ja omaperäisiä.

Rengasmaailman historia ja kulttuuri, niiden nousu ja tuho, ovat kiinnostavia aiheita, mutta jäävät väkisinkin jalkoihin Nivenin tavalle käsitellä asioita teknisluonnontieteellisesti. Nukketöörien rooli ihmiskunnan ja kzienin evoluutiossa sen sijaan selitetään kohtalaisen ymmärrettävästi ja kattavasti. Ursula K. Le Guin hieman aiemmin ja samoihin aikoihin lähestyi oman Hainista olevan rodun osallisuutta maailman kaikkeuden planeettojen evoluutiossa vähemmällä selittämisellä, mutta Le Guinin antropologinen tyyli kansojensa kuvauksissa tekee hänen kirjoistaan lämpimämpiä ja syvempiä verrattuna Nivenin lähestymistapaan. Olen myös entistä kiitollisempi Le Guinista, kun ajattelen Nivenin teoksen naishahmoja. Ensin ajattelin, että kirjailija on lähtenyt huumorilinjalla osoittamaan päähahmonsa Louis Wun kalkkeutuneita naiskäsityksiä tyrkyttäessään tämän säälittävää suhtautumista Teela Browniin. Kirjan edetessä tuli selväksi, ettei kysymys ole huumorista. Kirjan toisen naishahmon, Prillin esittelyn kohdalla alkoi pisteet ropista alaspäin:

- Eikä hän ollut tekemisissä moottorien tai elojärjestelmienkään kanssa. En päässyt selville mitä hän tarkalleen teki, Nessus sanoi. – Pioneerissa oli kolmenkymmenenkuuden hengen miehistö. Epäilemättä jotkut heistä oli turhia. Varmastikaan hän ei ole voinut tehdä mitään monimutkaista tai aluksen tai miehistön hyvinvoinnin kannalta elintärkeää. Hän ei ole kovin älykäs, Louis.

- Tuliko mieleesi kysyä sukupuolten lukumäärällistä suhdetta aluksella? Kuinka moni kolmestakymmenestäkuudesta oli nainen?

- Hän kertoi sen. Kolme.

- Voit saman tien lakata pohtimasta hänen ammattiaan.

Anteeksi, mitä??? Kirjan molemmat naishahmot ovat yksinkertaisia, toinen surkean kokematon ja tietämätön, toinen suurin piirtein seksikone, mutta hemmetti, on niillä kuiten kipeäätekevän upeat vartalot. Rengasmaailma ei ole ensimmäinen tai ainoa sf-teos, jossa on suppea sukupuoliroolitus, eikä se toki ole edes pahimmasta päästä. Teelassa on paljon positiivistakin. Minulle kirja olisi voinut olla kuitenkin paljon parempi lukukokemus, jos naishahmojen vähättely ei olisi pistänyt koko ajan silmään. Silti suosittelen Rengasmaailman lukemista, sillä sen ideamaailma on rikas ja innoittava.

Science fiction -haaste

Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haaste

Kirjaostoksilla 4

Huomasin eilen, että jostain syystä J.K. Rowlingin The Casual Vacancyn ekirjan ilmestymisaikaa oli siirretty, enkä saanut sitä tänä aamuna kuten suuresti odotin. Olin pettynyt, mutta ajattelin, että ehkä kirjakaupasta saisin paperiversion ja pääsisin kuitenkin lukemaan kirjaa jo tänään.

Paikallisessa kirjakaupassa (mukaeltu keskustelu):

Selailen hyllyt läpi ja kiinnitän huomiota hyvin esillä oleviin Tulen ja jään laulu -sarjan kirjoihin. Rowppaa ei löydy, käännyn myyjän puoleen.

Minä: Hei, onko J.K. Rowlingin uusin englanninkielinen kirja saapunut teille myyntiin?

Myyjä (siirtyy tietokoneen ääreen): Englanninkielinen? Miten se nimi kirjoitetaan?

Minä: R-o-w-l-i-n-g

Myyjä (näppäilee tekstiä ja katsoo kuvaruutua pitkään): Mikä etunimi oli?

Minä: J.K. (hmph). Harry Potter -kirjailija.

Myyjä: Ai se (näppäilee jälleen tekstiä ja tutkailee pitkään). Ei sulla ole tiedossa... mikä sen kirjan nimi on?

Minä (kärsimättömänä, koska jos kirjaa joutuu tuolla lailla hakemaan, niin siitä ei ole hajuakaan koko kaupassa, ja olin jo valmis poistumaan) The Casual Vacancy. Se on julkaistu tänään suurella kohulla.

Myyjä: Mistähän se olisi tulossa... joo, on sitä varmaan tulossa. Haluatko varata?

Minä: En, ajattelin, että jos sattuisi paikalla olemaan, niin ostaisin.

Myyjä (ystävällisesti ja avuliaasti): Tänään on tullut varastoon kirjoja, minäpä käyn katsomassa vielä.

Odottelen. Myyjä palaa syli täynnä muita kirjoja: Ei ollut varastossa.

Minä: Kiitos.

Kävelin parkkihalliin ja totesin saaneeni pysäköintivirhemaksun. Olin laittanut parkkikiekon kellonajan väärin. Harmistuneena omasta huolimattomuudestani ja kaupungin ainoan peruskirjakaupan suppeasta valikoimasta menin kahville. Vettä satoi kaatamalla. Puhelin ilmoitti minun saaneen sähköpostiviestin. Amazon.com ilmoitti, että The Casual Vacancy on toimitettu minulle ekirjana.

:)


Kirjaostoksilla 1
Kirjaostoksilla 2
Kirjaostoksilla 3

Kindle - my preciouss!

Kindle ei ole ensimmäinen eikä edes ainoa ekirjan lukulaitteeni, minulla on niitä kolme, mutta viimeisen vuoden aikana Kindle on noussut ykköslukurikseni, koska se on miellyttävä käyttää ja kevyt. Tässä kirjoituksessa en aio kuitenkaan käsitellä lukulaitteita ja niiden tai ekirjojen hyviä tai huonoja puolia, vaan uppoudun ihmismielen synkkiin syvyyksiin ja kerron tositarinan siitä mitä tapahtuu, kun se salaperäistä kirjoitusta sisältävä esine saa otteen sielusta. Klikkaamalla kuvia voi katsoa hieman isompina versioina, mutta varoitan: omalla vastuulla.

My preciouss!

Kaikki alkoi siitä, kun päätin vihdoin hankkia Kindlelleni suojakotelon. Olen kuljettanut laitetta repussani yli vuoden ajan, mutta vasta nyt huomasin sen näyttöön ilmaantuneen ensimmäisen pienen naarmun. Huolestuin. Niinpä kirjauduin britti-Amazoniin etsimään sopivanlaista suojaa mallilleni ja kun sellaisen löysin, klikkasin sen ostoskoriin. Mutta se ei jäänyt siihen. Amazon on katala ja sen kaikkinäkevä, hehkuva silmä tiesi mitä selailin. Niinpä se iski heikkotahtoisen mieleni kimppuun mainoksilla ja ehdotuksilla ja näin sain ensikosketuksen skineihin.

Skinit ovat vinyylipohjaisia graafisilla kuvilla koristeltuja suojatarroja, joilla voi tuunata Kindlen ulkoasua. Minä sorruin. Katsokaa miltä Kindleni nyt näyttää:

Eikä se jäänyt vielä tuohonkaan. Valikoimasta löytyi monta houkuttelevaa grafiikkaa, joten tietenkin seurasin sitä outoa kiehtovaa liekkiä, joka sai sormeni klikkaamaan ostoskoriin myös vaihtonahkan, van Goghia (alla olevassa kuvassa pakkauksessa Kindlesuojukseni alla). Jotenkin tuntui perustellulta, että vaihdonvaraa pitää olla jos satun kyllästymään jo valitsemaani nahkaan.

Mutta sitten se piru vasta iskikin ja laittoi minut ajattelemaan, että USA:n Amazonissakin täytyy olla valikoimaa ja ehkä erilaistakin. - Olihan siellä ja enemmän. Mutta tulenpalava kirous! Lähes kaikissa Kindle Keyboardille tarkoitetuissa skineissä luki teksti ”not available”, tarjolla oli vain jotain ihme koripallo- ja jalkapallojoukkuelogoilla varustettuja nahkoja, ja kuka nyt sellaista Kindleensä haluaa!



Himoitsin erityisesti vieressä olevaa vihreäsävyistä Moon Treeta. Tai kirjahyllynahkakin olisi ollut kiva tai steampunk-henkinen postimerkkityttö (alla). Reilun vuoden vanha Kindle Keyboardini on auttamattoman vanha malli, sille ei enää saa kaikkia haluamiani skinejä.

Mutta entä jos minulla olisikin uuden uutukainen Kindle Fire…

En tiedä oliko harmaa vai valkoinen velho, joka kopautti sauvallaan päähäni maahan ja sai minut sulkemaan netin. Niinpä tulin tilanneeksi vain kaksi skiniä ja sen alun perin aikomani suojakotelon. Mutta Moon Tree jäi kaihertamaan mieltäni... ehkä en koskaan parannu ajatuksesta mistä olen jäänyt paitsi.

Angélica Gorodischer: Kalpa Imperial: The Greatest Empire That Never Was

Argentiinalaisen kirjailijan Angélica Gorodischerin Kalpa Imperial julkaistiin alun perin espanjankielisenä kahdessa osassa vuonna 1983. Espanjan kielen taitoni ei olisi riittänyt kirjan lukemiseen, mutta onneksi superosaaja Ursula K. Le Guin käänsi teoksen englanninkielelle 2003. Yhdistetty kirja on saanut myös alaotsikon The Greatest Empire That Never Was. Gorodischer ja Le Guin ovat hyvä yhdistelmä, sillä kirjailijan kerrontatapa on hyvinkin leguinmainen, mutta silti omaperäinen. Olen ymmärtänyt, että espanjankielisessä maailmassa Kalpa Imperialia pidetään klassikkona (tai ainakin tulevana), joten olikin aika jo tutustua siihen.

Kirja koostuu yhdestätoista lyhyehköstä tarinasta, jotka sijoittuvat pitkälle aikavälille (kalpa=aioni) yhden valtakunnan alueella. Kirja alkaa tarinalla, jossa kehittymättömässä kylässä asuva poika penkoo kielletyn raunion tavaroita, oivaltaa niiden käyttötarkoituksen ja ryhtyy sisällyttämään niitä kylän arkielämään lahjoina. Kylä kehittyy ja alkaa kukoistaa ja raunioista löydetty suuri kultainen tuoli saa jälleen istujansa. Imperiumi nousee jaloilleen. Sillä on menneisyys, johon ei palata, mutta myös tulevaisuus täynnä uusia tarinankertojia ja tarinoita kerrottavaksi, ehkä ne ovat menneisyydenkin tarinoita. On hyviä hallitsijoita huonoine puolineen ja huonoja hallitsijoita hyvine puolineen, on kansalaisia jotka nousevat hallitsemaan, on hallitsijoita jotka laskeutuvat kansan pariin. On kansaa joka ahertaa arkisissa tehtävissään. Keisarikunta kukoistaa ja lakastuu, kunnes uusi nousee jälleen vanhan rippeisiin.

Gorodischer kunnioittaa Kalpa Imperialissa suullista tarinankerrontaperinnettä. Kertoja tuo tarinaan omia välirepliikkejä, värittää tarinaa ja välittää jos jokin on arvelua; ehkä jotain tapahtui, ehkä ei, tarinaa kuitenkin kerrotaan. Välillä kertoja tuntuu hieman määräilevältäkin, aivan kuin olisi isolla kivellä istuvan henkilön edessä risti-istunnassa kuuntelemassa ja vuorovaikuttamassa kysymyksillään. Tarinoissa ei ole mitään uutta, jota ei historian kirjat tai vuosituhantiset aiemmat tarinat olisi eteen jo tuoneet, mutta maanläheinen sievistelemätön kerrontatapa viehättää ja niistä tulee mieleen vanhat sadut. Näitä satuja ei ehkä kuitenkaan kerrottaisi pienille lapsille, vaikka monissa lapsi onkin pääosassa. Toki kirjailija osaa myös yllättää ja liikuttaakin.

Muutamissa tarinoissa minua häiritsi epämääräinen alku. Alusta ei voinut sanoa mihin tarina vie ja kenestä se kertoo. Irralliselta tuntuvat näkökulmat eivät aivan sovellu loogisuutta ja selityksiä etsivään päänuppiini. Mutta ymmärrän sen suullisen kerronnan tyyliksi, että tarina ei aina ole silloin suoraviivainen. Vaikka Gorodischerissa on fantasia-Ursulan kaltaisuutta, tyylissä on myös vierautta, johon sopeutuminen vei hetken aikaa. En huomannut sitä heti alussa, vaan vieraus pulpahti tajuntaan keskellä kirjaa.

Monista mieleenpainuvista tarinoista nostaisin esille erityisesti yhden. The End of a Dynasty, or The Natural History of Ferrets kertoo nuoresta prinssistä, jonka elämä tuntuu kovin surulliselta ja jolla ei koskaan ole ruokahalua. Prinssi kohtaa puutarhassaan kaksi työläistä, joiden kanssa hän ryhtyy juttusille. Jotain outoahan näissä juttukumppaneissa on, eivätkä he aivan kumarra kuviakaan, mutta heillä on jotain annettavaa prinssille (kokeilkaas lukea ääneen):

Now listen carefully, because one day something happened. The day was grey and muggy, and what happened was this: the prince heard voices. I don’t mean he went mad or was divinely inspired. He heard somebody talking, and it alarmed him[…]

[…]He had never run before. You realize that he was seven years old and this was first time he’d ever run? But within sight of the palace he slowed down, and walking as the princes of the Hehvrontes walked, he entered the dining room where the nobles, the knights, the servants were waiting for him, the whole jigsaw puzzle all ready to be put together. The prince sat down, looked at his empty plate, and said, “I want fish.”

Mikä muutoksen aiheutti ja mitä sitten tapahtui, mitä prinssille tapahtui, mitä valtakunnalle tapahtui? Niin, minähän en ole se tarinankertoja, Gorodischer on. Kalpa Imperialin saa helposti itselleen esim. ekirjana ilman DRM-rajoituksia vaikka heti ja edullisesti neljässä eri formaatissa. Suosittelen.

Sheri S. Tepper: Ruohojen maa

Sheri S. Tepperin Portti naisten maahan -kirjan lukemisesta on vierähtänyt jo kaksi vuotta (arvostelu). Science fiction -haasteen yhteydessä tuli ajankohtaiseksi lukea toinen kirjahyllystä löytyvä Tepperin kirja Ruohojen maa, joka alun perin on julkaistu vuonna 1989 (Grass). Suomennos ilmestyi 1991. Liitän kirjan haasteen kategoriaan 2. eli aikuisten science fiction. Lisäksi ujutan kirjan mukaan myös Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -lukuhaasteeseen (1. kirja).

Tulevaisuuden Terra on ylikansoitettu ja -kuormitettu planeetta, jossa luvattomasta lisääntymisestä menettää ihmisoikeudet. Ihmiskunta on levittäytynyt asuttamaan ympäri tunnettua avaruutta vieden mukanaan niin kulttuurinsa kuin uskontonsakin. Kun salassa pidetty ruttoepidemia uhkaa koko ihmiskuntaa, uskonnollisen ryhmittymän Pyhyyden hierarkki pyytää vanhakatolilaista veljenpoikaansa Rigo Yrarieria perheineen muuttamaan Ruohojen maahan, planeetalle, jolle ruton ei toistaiseksi tunneta levinneen. Rigon ja hänen vaimonsa Marjorien tulee selvittää onko Ruohojen maa turvallinen ja miksi rutto ei sinne leviä. Löytyisikö sieltä pelastus ihmiskunnalle ennen kuin on liian myöhäistä. Tehtävä osoittautuu haastavammaksi kuin pariskunta kuvitteleekaan, sillä uudella planeetalla alkuperäinen eurooppalaistaustainen muuttajaväestö, aristokraattiset bonit elävät tiukassa suljetussa yhteisössä omine ketunmetsästystapoineen. Pyrkiessään heidän suljetun piirin hyväksymäksi, alkaa itse Ruohojen maa paljastaa salaisuuksiaan, joilla on kauaskantoiset seuraukset Marjorien ja hänen perheensä elämään.

Tepper luo loistavan kuvan vieraasta planeetasta, joka on samalla kiehtova että pelottava. Pelkkiä erilaisia ruohoja kasvavat alueet värikirjoineen avautuu kirjailijan tekstin myötä kaikkine vivahteineen lukijalle elävänä. Samoin synkkä ja salaperäinen metsäalue, jonne katoaa ihmisiä teille tietymättömille. Vuodenaikojen Maasta poikkeavat pituudet tekee planeetasta haastavan ja ihmiset siirtyvät talven ajaksi asumaan maan alle, mikä vaikuttaa asukkaiden psyykeeseen. Mutta planeetan kasvustoa ja ilmastoa oudommaksi osoittautuu planeetan eläimistö. Jo heti alkupuolella aristokraattien valtaviin metsästysratsuihin hippaihin ja hevostenkokoisiin metsästyskoiriin liittyy jotain selittämätöntä, mikä aukeaa pikkuhiljaa tarinan edetessä.

Ruohojen maa sisältää yllättävän monta juonilinjaa, jotka saavat jo huolestumaan lukiessa mitkä näistä on merkittäviä ja miten kirjailija kokoaa ne yhteen loppuun mennessä. Hyvin Tepper saa kasattua paitsi planeetan faunaan liittyvän juonen, myös muinaisen rauhanomaisen arbai-väestön katoamisen selvittelyn, ruttotutkimuksen, perheongelmien ratkomisen ja uskonnolliset pohdiskelut yhdeksi kokonaisuudeksi. Kirja on monimutkainen, mutta ei vaikeaselkoinen. Tepper asettaa tarkkailun kohteeksi naisen aseman ja asenteet, odotukset ja ihmissuhteiden sekä uskonnollisen riippuvuuden. Hän tutkiskelee myös uskonnon ja omatunnon suhdetta väkivaltaan.

Pidin Ruohojen maasta aina sen viimeiseen neljännekseen saakka, jolloin teologiset pohdiskelut ja selitykset nousivat niin pinnalle ja määrittäväksi tekijäksi, että intoni loppuratkaisua kohtaan romahti. Lisäksi yksi hahmoista alkoi osoittaa sen sortin tietämystä asioista, että hän tuntui liian helpolta apurilta. Seksuaalisuus ei ole kirjassa varsinainen teema, vaikka siinä pohditaankin avioliittoa, mutta Tepper saa ujutettua muutamia outoja lajien väliseen kanssakäymiseen liittyviä kohtia tekstiin, joiden tarpeellisuus ei aivan avautunut minulle. On helppo nähdä Tepperin tarkoituksen asettaa äly ja loogisuus vastakkain uskomusten ja uskonnon kanssa, mikä rinnastuu myös planeetan faunaan liittyvässä juonikuviossa. Syyllisyydentunto ja oikean ja väärän pohtiminen sinänsä ovat teemoina useinkin hedelmällisiä, mutta Tepperin logiikka tuntuu välillä ontuvalta, ristiriitaiselta ja liioittelevalta. Kuten Portti naisten maahan -teoksen yhteydessäkin totesin, Tepper ei sisällytä tarinaansa juurikaan huumoria. Ehkä se totisuus jossain määrin hieman toimii myös tarinaa vastaan.

Ruohojen maa on rohkea kirja, joka sisältää paljon hienosti rakennettuja yksityiskohtia. Tepper luo tähän maailmankaikkeuteen paikan, joka hivelee mielikuvitusta. Vaikka kirja ei minua kaikilta osin vakuuttanut, se on kuitenkin suositeltavaa luettavaa.

Science fiction -haaste

Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haaste

Merkkipaalu, haaste ja tunnustus

Edellinen arvosteluni Taikakirjaimissa ylsi merkkipaaluun, eli olen nyt arvostellut vuosien varrella 300 science fiction ja fantasiagenren kirjaa. Kaikki kirjat löytyvät listattuna aakkosjärjestyksessä niin kirjailijan nimen kuin kirjan nimenkin mukaan sivupalkin linkeissä. Jokunen postaus sitten tuli myös täyteen 500 blogiviestiä. Nämä muut-kuin-kirja-arvosteluviestit ovat sekalaisia kirjoituksia mm. genrepalkinnoista, ekirjoista, lukuhaasteista ja lukusuunnitelmista sekä jokunen kirjasta elokuvaksi -katsauskin on tullut tehtyä. Muutamat viestit liittyvät pelkästään blogiin. Mitään suuria muutoksia ei jatkossakaan ole tulossa.

Nafisan Yöpöydän kirjoista haastoi minut mukaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen (marjiksen alkuperäinen haasteviesti). Hänen valintansa minulle on Sari Peltoniemen Hirvi. Vaikka luen paljon fantasiaa ja nuorisollekin suunnattuja kirjoja kohtuullisesti, niin ymmärrän tämän valinnan. Luen vähän suomalaisten kirjoittamia kirjoja. Se on ollut tietoinen valinta. Jostain syystä minun makuni ja suomalainen kaunokirjallisuus on ollut sukset ristissä hamalta 70-luvulta lähtien. Olen varovainen ottaessani suomalaisia kirjoja luettavakseni, olivatpa ne sitten genrekirjoja tai ei. Siitä huolimatta nostan nuoruuteni (<18 v.) yhdeksi suureksi lukukokemukseksi Juhani Ahon Papin tyttären ja viimeisen kuluvan vuoden aikanakin vastaan on tullut positiivisia kotimaisia kokemuksia. Nafisanin valinta on siis riski minulle, mutta otan sen mielelläni.

Vastavalinnaksi ajattelin pistää Nafisanin myös ottamaan todellisen riskin ja kokeilemaan miltä tuntuu aikamatkailu-science fiction 1960-luvulta: Michael Moorcock: Katso ihmistä!. Minulle tämä kirja oli tajuntaalaajentava Holy shit! -kokemus ja innosti lukemaan lisää Moorcockin kirjoja. Kaikki siitä eivät ole kuitenkaan pitäneet, joten on mielenkiintoista nähdä mitä Nafisan tuumailee. En pistä haastetta eteenpäin enää tästä (en uskalla ottaa luettavakseni enempää kirjoja haasteissa).


Viimeisenä sekalaisessa postauksessani kiitokset vielä yhdestä saamastani Post-it -tunnustuksesta Kirjakolle. Vaikka tämä tulee hieman viivästyneenä, niin olen edelleen otettu. Katsomuksellisten kirja-arvostelujen lisäksi Kirjakon blogista löytyy myös mm. mielenkiintoisia Kirjaläppää-kirjoituksia, joita kannattaa tsekkailla.

David Mitchell: Pilvikartasto

David Mitchellin Pilvikartasto (Cloud Atlas, 2004) julkaistiin suomeksi vuonna 2008. Nyt tulevan elokuvan myötä päätin vihdoin nostaa sen luettavien kirjojen pinon syvyyksistä. Pilvikartasto on ollut mm. Booker, Nebula, Tähtivaeltaja ja Arthur C. Clarke -palkintoehdokas ja kirjaa on saatavilla sekä sidottuna että pokkarina. Kirjan pohjalta tehty elokuva saa ensi-iltansa lokakuussa USA:ssa, mutta en edelleenkään ole nähnyt Suomen aikataulua. Ehkä marras-joulukuussa, kuten muissa Pohjoismaissa?

Pilvikartasto on rakenteeltaan erikoinen ja hieman haastava. Se sisältää kuusi tarinaa, jotka sijoittuvat eri aikakausiin aina 1800-luvulta lähitulevaisuuteen ja eri paikkoihin Tyynen valtameren saaristosta Amerikkaan, Eurooppaan ja Itä-Aasiaan. Kirjan jokaisessa osiossa on eri päähenkilö. Ensimmäisessä osassa notaari Adam Ewing kertoo matkapäiväkirjan muodossa purjelaivamatkastaan Tyynellämerellä ja havaintojaan saarten heimolaisista ja heidän elämästään sekä kärsimästään sairaudesta. Toisessa englantilainen muusikko Robert Frobisher kirjoittaa kirjeissä kokemuksistaan Belgiassa tunnetumman muusikon assistenttina. Kolmannessa osassa journalisti Luisa Rey tutkii ydinvoimalan turvallisuutta koskevia raportteja fyysikko Sixsmithin avustuksella. Neljännessä kustantaja Timothy Cavendish julkaisee ainokaisen menestysteoksensa ja joutuu pakenemaan asiakkaansa uhkaavia sukulaisia. Kuudennessa tarinassa geneettinen klooni Sonmi~451 on kuulusteltavana kapinallisuudesta ja viimeisessä post-apokalyptisessa tarinassa vanha heimolaismies Zachry kertoo tapaamisestaan entistä maailmaa edustavan Meronymin kanssa.

Itse tarinat eivät sinänsä ole kirjan ”se” jippo, vaan rakenne, joka avautuu vasta lukiessa, ja siksipä en siitä sen enempää arvostelun yhteydessä halua kertoa. Kirjan takakannessa oleva maatuskanukke-vertaus ei kuitenkaan mielestäni pidä täysin paikkaansa. Itse en rakenteesta etukäteen tiennyt, minkä koen positiiviseksi asiaksi näin jälkikäteen. Jokainen tarina on tyyliltään erilainen ja kuvastaa aikakauttaan, mutta silti niissä on sen verran samaa, että ne muodostavat kuin hämähäkin seittiin sijoittuvan yksittäisen kokonaisuuden, linjan. Yhteiset teemat toistuvat, ne ovat vain kunkin tarinan kohdalla puettu hieman eri asuun.

Osa tarinoista kiehtoo enemmän kuin toiset. Esimerkiksi Zachryn osio tuntui pitkästyttävältä, mutta parani loppua kohden kun sen sisältö lopulta aukesi. Suosikikseni nousi Sonmi-kloonin osiot niiden science fictionmaisuuden vuoksi. Paitsi kirjan rakenne niin myös Mitchellin kirjoitustyyli on haastava. Alussa keskittymistä sekoitti ja-sanan ajoittainen korvaaminen &-merkillä sekä yhden kirjaimen lyhenteet ja myöhemmin yhdessä osiossa sanojen yhteen kirjoittaminen puhetyylin ilmentämisessä. Kääntäjällä on varmasti ollut tekemistä tekstin työstämisessä ja luulenpa, että kirjan lukeminen englanniksi olisi vienyt vielä enemmän aikaa kuin nyt meni. Kirjailija pitää koko kirjan ajan lukijaa varpaillaan mitä seuraavassa osiossa tuleman pitää. Kirjoitustyyli pakottaa hitaaseen lukutyyliin.

Mitchell on kirjoittanut ovelan ja älykkään kirjan. Yli 600-sivuinen Pilvikartasto ei päästä lukijaa helpolla, mutta on loppujen lopuksi antoisa kokemus. Jokin jäi silti kaihertamaan, jotta se olisi tuntunut täysosumalta. Ehkä keskittyminen esimerkiksi kolmeen-neljään tarinalinjaan olisi tuottanut tiivistetympää ja sisällöllisesti voimallisempaa jälkeä. Kirjailijalta ilmestyy ensi vuonna uusi käännös, Jacob de Zoetin tuhat syksyä, joka tosin ei taida olla genrekirja. Luultavasti tulee kuitenkin luettua.

Alla vielä uusin pitkä traileri tulevasta elokuvasta. Sen perusteella kirjaan nähden on tehty muutoksia, uusia tulkintoja. On mielenkiintoista nähdä miten ne toimivat. Näyttelijäkaarti on ainakin nimekäs.