Blake Charlton: Spellwright

Spellwright on Blake Charltonin esikoisteos ja The Spellwright -trilogian ensimmäinen kirja, joka ilmestyy noin kuukauden kuluttua maaliskuussa.

Kirjan päähenkilö Nicodemus Weal opiskelee Starhavenin akatemiassa taikuutta ja loitsuja maisteri Shannonin erityisavustuksella, sillä normaaleista taikakykyisistä poiketen Nicodemus on lukihäiriöinen (tavalliset ihmiset eli ei-taikakykyiset ovat ns. lukutaidottomia - hei, jästejä!). Maailmassa, jossa loitsut kirjoitetaan riimulauseina, lukutaito on erityisen olennainen osaamisalue ja siihen liittyvät ongelmat ovat ominta aiheuttamaan nuoressa oppipojassa huonoa itsetuntoa. Nicodemus haaveilee olevansa jonain päivänä ongelmastaan huolimatta akateeminen spellwright (kääntäköön suomeksi ken haluaa), mutta jotta tarina ei olisi sen suhteen liian yksioikoinen, eeppisessä fantasiassa kuvioon astuu mukaan myös ennustus. Ennustuksen mukaan lukihäiriöinen loitsija pelastaa maailman sodalta, jossa koko ihmiskieli on vaarassa tuhoutua. Sarjan ensimmäisen kirjan pääjuoni on seurata Nicodemuksen etsikkoaikaa, selvittää kuka hän on ja mikä hänen roolinsa maailmassa tulee olemaan, ketkä ovat vihollisia ja mitkä heidän motivaationsa ovat. Mukaan mahtuu muutamia ennalta-arvaamattomia käänteitä.

Perinteinen oppipoika/vanhempi velho tuo eittämättä alussa mieleen J.K. Rowlingin Harry Potter/Dumbledore -asetelman. Nicodemuksen ja Shannonin suhde ei kuitenkaan toimi samalla tavalla, sillä siinä missä Dumbledore on ehdoton kunnioitettava auktoriteetti, Shannon kohtelee Nicodemusta enemmän tasavertaisena. Koskapa mielikuva Harrysta jäi kuitenkin alussa päälle, tuntui että Nicodemuksen 25-vuotias punasteleva teinipoikahahmo kasvoi ulos alkuasetelmasta liian nopeasti. Kun hyväksyi, että tässä maailmassa on ikääntymiselle erilaiset pelisäännöt, niin Nicodemus ei hahmona kärsinyt enää niin paljoa. Paitsi Nicodemuksen, myös muiden hahmojen luonteeseen olisi kuitenkin toivonut hieman useampia tasoja, ja vasta kirjan loppupuolella alkoi näkyä jonkinlaista kehitystä.

Jos hahmot eivät loistaneetkaan syvyydellään, niin kirjan maaginen maailma ja loitsujärjestelmä oli fantastista. En ole kielitieteilijä, mutta nautin paljon siitä miten Charlton hahmotti taikuutta kieliopillisilla termeillä, leikitteli sanojen merkityksillä ja tekstuaalisella älykkyydellä. Logorrhea, haamukirjoittaja, lukutoukat ja itsessään spellwright esimerkkinä. Siinä missä J.K. Rowling loi Harry Potterissa loitsukielen pohjautuen latinan muunnoksiin, Charlton lähestymistapa tuntuu olevan enemmän kieliopillinen ilman varsinaisesti avattuja sanoja, mutta molemmilla kirjailijoilla loitsujärjestelmä sisältää eritasoisia loitsuja ja niihin liittyy värejä. Myös viittauksia raamattuun ja luomiskertomukseen löytyy molemmilta kirjailijoilta eri yhteyksissä. Spellwrightin historia ja taustatapahtumat ovat nekin kirjan kiinnostavinta antia. Välillä tuntui, että kirjailija pyrki kuitenkin selittämään liikaa ja varsinkin jotkut keskustelut tuntuivat enemmän infotilaisuuksilta kuin vuorovaikuttamiselta.

Olen aina pitänyt kirjoista, joissa tapahtumapaikka on fantasialla tai science fictionilla höystetty yliopisto (esim. Rothfuss), akatemia tai sisäoppilaitos, ja kaikkine todellisen maailman kaavamaisuuksineenkin myös Spellwrightin kirjalliset akatemiat vaikuttivat kirjastoineen kiehtovalta maailmalta, vaikka varsinaiseen maailmanluontiin Charlton ei kirjassaan keskittynytkään. Kirjan alussa oleva kartta antaa siinä suhteessa enemmän kuin mitä itse teksti. Akateemiseen maailmaan liittyvä heitto "So [Shannon] did what academics do best: he threw his hands in the air and began to whine." herätti hilpeyttä kaikessa sarkastisuudessaan.

Kiinnitin huomiota Chthonic-haamun yhteydessä nimeen Tulki, joka chthonikien (ja tätä sanaa minä tavasin lukiessani) maailmassa tarkoittaa sanaa tulkki (interpreter). Päässä pyöri melkoinen määrä ajatuksia lukihäiriöstä ja sanojen samankaltaisuudesta, joten päätin kysyä Blake Charltonilta itseltään kuinka hakoteillä olin ajatuksissa, silläkin uhalla, että vaikuttaisin täysin torvelta. Mutta vastaus olikin ihan positiivinen, sillä Blake kertoi opiskelleensa kohtalaisen paljon vanhaa ja keski-englantia, jonka ohessa huvikseen lueskeli muinaisnorjalaista epiikkaa. Hieman hatarien muistikuvien mukaan hän arveli törmänneensä siinä yhteydessä myös suomensukuiseen kieleen. Vaikka Tulki ei mitä todennäköisimmin olekaan lähtöisin suomenkielen tulkki-sanasta sopivasti toinen k pois pudotettuna lukihäiriöaiheeseen liittyen, on kyseessä kuitenkin hauska yhteensattuma. Kaikista puutteistaan huolimatta, Spellwright oli mielenkiintoinen ja jopa paikoin innostava lukukokemus. Charltonin luomalla taikajärjestelmällä ja riimupohjaisilla loitsuilla ja niiden kirjoitustavalla on paikkansa taikapitoisten eeppisten fantasioiden joukossa.