J.K. Rowling: Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald - The Original Screenplay ja elokuva

J.K. Rowlingin Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald - The Original Screenplay eli elokuvan käsikirjoitus ilmestyi marraskuussa jälleen yhtä aikaa leffan kanssa, kuten aiemmallakin kerralla. Fantastic Beasts and Where to Find Them –käsiksen arvio löytyy täältä. Kävin katsomassa elokuvan tuoreeltaan ja nyt muutaman viikon tauon jälkeen luin käsikirjoituksen.

Elokuvasarjan toinen osa vie Newt Scamanderin Ranskaan. Voimakas pimeyden lordi Gellert Grindelwald pakenee ja ryhtyy kokoamaan seuraajia ja toteuttajia aatteelleen, että velhomaailman tulisi hallita maailmaa ei-taikovien, jästien yli. Tämä ei luonnollisestikaan sovi Albus Dumbledorelle, joka toimii Hogwartsissa opettajana. Brittiministeriö, jossa Newtin veli työskentelee, etsii Grindelwaldia ja kadonnutta obscurialia Creedence Barebone, johon liittyy ennustus ja jota Grindelwaldin oletetaan tavoittelevan. On syitä miksi Dumbledore ei itse voi lähteä Grindelwaldin perään, joten hän lähettää maastapoistumiskiellossa olevan Newtin Ranskaan, jossa myös aurori Tina Goldstein on. Etsintämatka kulminoituu kohtaamiseen, jossa jokaisen on valittava puolensa.

Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald on jälleen helppolukuinen käsikirjoitus, mutta vaikka se kuvailee tapahtumia kohtaus kohtaukselta, ohjaus, näyttelijät, lavasteet ja erikoisefektit herättävät sen vasta henkiin. Minun tärkein syy miksi lukea käsikirjoitus tällä kertaa oli Albus Dumbledore. Harry Pottereissa hänestä tuli ehdoton suosikkihahmoni ja Grindelwaldin rikoksissa hän palaa mukaan kuvioon aikaan, joka teki hänestä mitä suurimmassa määrin legendan velhomaailmassa. Häneen liittyy käsikirjoituksessa se kohta, mikä tökkii pahasti ja joka elokuvan loppupuolella sai ihmettelemään, mitä hemmettiä?! Etsin käsikirjoituksesta pienimpiäkin vihjeitä ja kertasin Dumbledoren historian siltä osin kuin mitä The Deathly Hallowsissa siitä paljastettiin. Ei auttanut. Käsikirjoitus ei ole romaani, eikä tarinassa ole Pottereiden tapaan suloisia vihjeitä oivallettavaksi, ellei linnunpoikasta huomioida. Täytyy odottaa seuraavaa elokuvaa, jotta toivon mukaan asiat selkeytyy.

Pidin elokuvasta tuota yhtä yksityiskohtaa lukuun ottamatta. Otukset ovat sen parasta antia, suloisia luomuksia. Ja totta kai taikamaailma yleensäkin ottaen on kiehtova, jopa Pariisissa. Todellinen lämpö palasi kuitenkin sydämeen, kun pääsimme takaisin Lontooseen ja Hogwartsiin ja kun nuori Minerva McGonagall pikaisesti pelmahtaa valkokankaalle. Siinä tekee näyttelijä ehkä lyhyimmän roolisuorituksensa, mutta jää ikuisesti Potterversumin historiaan yhtenä rakastettuna hahmona. Ja Jude Law - kiitos, ettet pilannut mielikuvaani nuoresta Dumbledoresta.

On ihmisiä, jotka eivät ole lukeneet Pottereita (eivätkä aio lukea), eivätkä ole myöskään seuranneet Rowlingin jälkipuheita hahmoista kirjasarjan päätyttyä, mutta katsovat nämäkin elokuvat. Miten avautuu Iseeviot-peilin kohtaus ja muut pienet yksityiskohdat, jotka potterfaneille ovat niin tärkeiksi tulleet? Ilmeisesti ei kovin hyvin, koska niitä on lehdissä pitänyt selittää. Tajusin, että itse haen käsikirjoituksesta kaanonia, sitä jatkumoa, jonka pohjalta koko Pottereiden ajan tuli etsittyä ja tulkittua tarinaa. Elokuva ei ole samalla lailla hakuteos, mistä tarkistaa asioita. Elokuvan käsikirjoituskaan ei anna samaa tyydytystä kuin romaanimuotoinen tarinankerronta, mutta jää se ainakin ekirjahyllyyn selailtavaksi, silloinkin, kun elokuvaa ei ole käsillä. Ja sillähän on merkitystä vain Potter-fanille.

Naomi Novik: Spinning Silver

Naomi Novikin edellinen kirja Uprooted (arvostelu) oli erinomainen ja sen jälkikaiussa myös tänä vuonna ilmestynyt standalone-teos, Spinning Silver, nousi automaattisesti lukulistalle. Tarina pohjautuu tuttuun satuun Rumpelstiltskinistä (suom. Tittelintuure), mutta vain peruselementeiltään, sillä Novikin käsissä tarina on laajentunut ja syventynyt.

Miryem on rahanlainaajaperheen tytär, joka olosuhteiden pakosta ryhtyy itse perimään lainoja ja osoittautuu siinä hyväksi. Kun maine kiirii, että hän pystyy muuttamaan hopeankin kullaksi, jäisen Staryk-maan kuningas kiinnostuu hänestä. Lordin tyttäreksi syntynyt Irina joutuu vastoin oletuksia naimisiin tavoitellun tsaarin kanssa, jolla on synkkä salaisuus. Maalaistyttö Wanda on kaltoin kohdeltu, mutta hän saa uuden mahdollisuuden Miryamin ansiosta. Kolmen nuoren naisen tulevaisuus on kiinni punotusta juonesta, jonka toteuttamiseksi he joutuvat äärimmilleen.

Novik on luonut monitasoisen tarinan, joka on satumainen, mutta sisältää myös välähdyksiä todellisuudesta ja juutalaiskulttuurin kuvausta. Myyttisen jäisen maailman ja taikuuden voimakkaasti höystämässä kertomuksessa ihmiset ovat tärkeitä ja varsinkin naispuoleiset, jotka ovat ehkä heikommassa asemassa, mutta löytävät omat voimansa ja kykynsä selviytyä, minkä avulla nousevat uudelle tasolle. Spinning Silver on mitä suurimmassa määrin naisvoiman esilletuontia, mutta voima kumpuaa hahmon juurista ja rakkaudesta lähimpiään kohtaan, välittämisestä. Tämän rinnalla edes kullalla, mitä ahneudessa tavoitellaan, ei ole mitään merkitystä. Välittäminen tulee esille koko tarinan kaaressa, kuin myös välittämisen puute.

Novikin kirjoitustyyli on kuvailevaa ja maailma muodostuu täyteläiseksi. Kuvaileva tyyli tuo tarinaan myös lisää pituutta ja vaikka teksti on kaikkinensa kiehtovaa, se ei sovi hektisiin lukuhetkiin. Spinning Silver vaati pysähtymistä ja uppoutumista maailmaan. Siksipä minulla meni kirjan kanssa pitempään kuin oletin, kun niitä pysähtymishetkiä ei ollut tarpeeksi. Näkökulmahenkilöitä on useita ja jos lukeminen pätkittyy, menee hetki ennen kuin pääsee takaisin rytmiin, mitä kukanenkin kertoo.

Tarinan taikuus ja jäämaailman rinnakkaisuus ovat kiehtovia. Kirjan satumaisuus lumoaa ja erityisesti kun kertomuksen uhkan ratkaisu on monipolvinen päähahmon joutuessa miettimään omien tekojensa seuraamuksia, kokonaisuus paranee. Spinning Silver on yksi parhaista teoksista mitä olen tänä vuonna lukenut. Tarinan viimeinen lause on loistava. Se on malliesimerkki, miten romantiikan voi täydellisesti kiteyttää yhteen lauseeseen. Suosittelen lukemaan. Olisi se todella hienoa, jos tämän(kin) kaltaisia kirjoja joskus suomennettaisiin.

Jane Yolen: Finding Baba Yaga

Edellisen kerran luin Jane Yolenia vuonna 2011, jolloin totesin Briar Rosesta (arvostelu), että Yolenin kirjoitustyyli ei ollut makuuni, mutta teoksella oli niin sisällöllisiä kuin kerronnallisia ansioita. Briar Rose on uudelleen muokattu satu Prinsessa Ruususesta, joka on hyvin persoonallinen ja vahvasti kirjailijan omaääninen. Tällä kertaa luin Yolenilta tuoreen Finding Baba Yaga -teoksen (2018), joka jatkaa samalla linjalla vieden satuhahmon moderniin kerrontaan. Finding Baba Yaga on runon muotoon kirjoitettu tarina venäläisestä satujen noidasta, jonka metsässä sijaitsevassa mökissä on kanan jalat, tuotuna amerikkalaiseen realismiin. Tarinan keskiössä ei ole kuitenkaan itse noita vaan nuori nainen, Natasha.

This is a tale
both old and new,
borrowed, narrowed,
broadened, deepened.

You think you know this story.
You do not.

Teos jakautuu useisiin osioihin. Se alkaa runoilla Natashan kotioloista, kuinka hän ei sovellu muottiin, mutta ei voi olla itsensä, ei tunne olevansa rakastettu, eikä tunne olevansa kotona. Ja hän karkaa. Toinen osio kattaa karkumatkan, jossa hän toteaa olevansa ystävätön. Kolmannessa hän saapuu metsään ja löytää erikoisen mökin. Neljännessä hän tapaa Baba Yagan:

She’s oceanic, a mighty force.
Teeth so full of fillings,
They might as well be made of iron.

Tarina ei ole kovin pitkä, mutta se on koskettava. Runot ovat kuvaavia ja herkkiä. Natasha hahmona on surullinen, mutta hänen surunsa sujahtaa satutarinaan sujuvasti. Oman paikan, oman suojan voi löytää ilman pelastavaa prinssiäkin, tulemalla hyväksytyksi sellaisena kuin on, vaikka sitten rautanenäisen ja -hampaisen noidan kautta.

Finding Baba Yaga on tunnelmaltaan paljon Briar Rosen kaltainen, vaikka ei pureudu syvälle historian tapahtumiin. Tarina kasvaa mielessä lukemisen jälkeen. On outoa, että joidenkin kertomusten arvostus lisääntyy, kunhan niiden on antanut vähän aikaa upota. Yolen kirja on persoonallista kerrontaa ja sisältää vahvan naisnäkökulman. Runomuotoisia genrekirjoja on todella vähän ja tämän jälkeen toivoisi, että niitä olisi enemmänkin.

Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema

Vuonna 2015 Hugo-palkintoehdokkaiden nimeämisrintamalla kuohui. Sad Puppies ja muut ryhmittymät kampanjoivat omien idealististen näkemysten mukaisia kirjoja ja kirjailijoita ehdokkaaksi ja siinä rytäkässä jäi jalkoihin monta hyvää teosta. Sittemmin äänestysmenettelyä on muutettu, mutta 2015 Cixin Liun The Three-Body Problem pääsi ehdokkaaksi vasta tarkistuksen jälkeen, kun yksi enemmän nimeämisiä saanut teos hylättiin. The Three-Body Problem, joka on alun perin kiinankielinen (三体, sān tǐ, 2006) tuli näin takavasemmalta ehdokkaaksi ja voitti saman tien Hugo-palkinnon – ensimmäisenä käännösteoksena Hugo-historiassa. En silloin saanut luettua kirjaa, mutta heti kun se ilmestyi Rauno Sainion suomennoksena nimellä Kolmen kappaleen probleema, kirja oli ehdoton hankinta. Nyt olen sen myös lukenut.

1960-luvulla Kiinan kulttuurivallankumouksen aikana Ye Wenjie todistaa isänsä kuoleman petturina ja länsimaisen tieteellisen ajattelun kannattajana. Leima jää myös Ye Wenjieen, radioastronomiin, ja hän on vaarassa joutua vankilaan luettuaan vieläpä kielletyn kirjan ihmisen väärinkäytöksistä ja ajattelemattomuudesta luontoa kohtaan. Ye saa kuitenkin vaihtoehtoisesti pestautua töihin armeijan salaiseen tukikohtaan Punaiseen rannikkoon. Siellä syrjäisellä Tutkahuipulla hänelle selviää, että tukikohta on rakennettu maapallon ulkopuolisen älyllisen signaalin löytämiseksi. Lähes neljä vuosikymmentä myöhemmin Wang Miao, nanomateriaaleihin perehtynyt tutkija, kutsutaan sotatoimipalaveriin, koska joukko tunnettuja tiedemaailman huippuja on yhtä-äkkisesti tehnyt itsemurhan. Wangin tehtävä on soluttautua Tieteen rajaseutu –nimiseen organisaatioon ja selvittää mikä merkitys sillä on ollut tutkijoiden kuolemiin. Yen ja Wangin polut kietoutuvat pian toisiinsa maailmassa missä Kiinan poliittinen ilmapiiri ja ihmiskunnan suhtautuminen planeettansa muihin lajeihin tulevat äärimmäisen suuriksi vaikuttimiksi. Virtuaalinen kolmen kappaleen probleeman peli on avainasemassa.

Minulla oli aluksi vaikeuksia päästä tarinaan sisälle. Luin kirjaa noin sata sivua, kunnes päätin, että aloitan alusta. Se kannatti. Kun alku ja tarinan rytmi (ei totuttu angloamerikkalainen) oli kertaalleen tuttu, lähti lukeminen todella käyntiin. Kuten myös tarinakin. Kolmen kappaleen probleema sai ajatukset vilisemään. Sen aatemaailmat ovat tarkoituksella ja todellisuutta vastaavalla tavalla kärjistettyjä, tiede on kovaa matematiikkaa ja fysiikkaa, joka huipentuu todellisen kolmen kappaleen probleeman hallitsemaan kuviteltuun maailmaan. Tarinassa on vastakkainasettelua, joka saa kylmiä väreitä aikaan. Kuten aina ääriajattelussa, jää monet järkiperäiset seikat taka-alalle. Cixin Liun teos ei ole ainoastaan luonnontieteellistä tieteiskirjallisuutta, siinä on monia säikeitä ihmistieteisiin, ihmisen käyttäytymiseen.

Liun kirjassa on hyvin paljon arthurcclarkemaisuutta. Se on parhaimmillaan nokkelaa, kekseliästä, rajoja koettelevaa etsiessään teoreettisesti mahdollista. Minusta kirja on myös pelottava, se pakottaa lukijan miettimään mihin luokkaan kuuluu ja olemmeko niin kädettömiä huolehtimaan omasta planeetasta, että ääriajattelu on oikeutettua. Siinä missä Clarke paikoin tuntui ihannoivan ihmiskunnan ulkopuolista sivilisaatiota, Liu heittää peliin raa'an lauseen, joka saa hätkähtämään: ”Te olette hyönteisiä”. Siinäpä mietit millainen heinäsirkka olet.

Kolmen kappaleen probleemassa pelataan saman nimistä virtuaalipeliä, mitkä osiot ovat mielestäni kiinnostavia ja mielikuvituksellisia, jopa huumorintajuisia. Kaikesta katastrofimaisuudestaan huolimatta, ne kevensivät tarinan kerrontaa kaikkine tunnettuine tiedehahmoineen. Kirjan kovan tieteiskirjallisuuden leiman ei pidä antaa olla esteenä lukemiselle. Kirja on haastava, mutta tarina on erinomainen ja monisäikeinen. Tunnen suurta tarvetta lukea jatkon.

Kolmen kappaleen probleema on ensimmäinen osa Muistoja planeetta Maasta -sarjasta. Sen toinen ja kolmas osa ovat jo ilmestyneet ja Aula Kustannukselta saamani tiedon mukaan kakkososa ilmestyy suomennettunakin näillä näkymin ensi syksynä. Sitä on hyvä odottaa. Laadukasta science fictionia ei julkaista suomeksi liikaa. Kannattaa tarttua kirjaan, suosittelen ehdottomasti. Minulla on vahva tunne, että tässä on seuraava Tähtivaeltaja-palkinnon voittaja.