Kirja jakautuu kolmeen osaan, jotka on alun perin julkaistu omina osinaan sf-lehdissä, mutta koottu yhtenäiseksi teokseksi. Ensimmäisessä osiossa ollaan Maassa suuren kriisin jälkeisessä ajassa, jolloin maan taloudellinen ja ekologinen tila on romahtanut. 2070 säteilykemisti Frederick Hallam huomaa volframinäytteensä muuttuneen ja tutkimusten jälkeen sen todetaan olevan plutonium-186:a, jota ei luonnollisesti voi maapallolla esiintyä. Käy ilmi, että rinnakkaistodellisuudessa oleva yhteiskunta vaihtaa alkuaineet keskenään energiantuotannollisista syistä, mikä johtaa suuren keksinnön elektronipumpun syntymiseen. Tämä mahdollistaa halvan ja puhtaan energiatuotannon maapallolle ja mullistaa elämänlaadun. Hallam saa keksinnöstä kunnian ja valtaa, vaikka hänen osuutensa asiaan on vähäinen. Fyysikko Lamont ja arkeologi Bronowski toteavat, että rinnakkaismaailman keksintö ei olekaan niin turvallinen kuin voisi luulla, mutta asian todistaminen Hallamia tukeville taholle on lähes mahdotonta.
Toisessa osassa mennään rinnakkaismaailmaan, jonka aurinko on kuolemassa. Maailmassa elää kahdenlaisia olentoja, kiinteitä ja pehmeitä, joista jälkimmäiset jakautuvat järjikköihin, tunteikkoihin ja emoisiin, jotka muodostavat perheen. Osassa kuvataan miten tämä ihmiskunnasta poikkeava yhteiskunta toimii ja sen kautta päästään asian ytimeen, miksi heidän motiivinsa ja aikeensa ovat energianvaihdossa Maan kanssa. Kolmas osa johdattaa planeettamme Kuuhun, jossa uudisasukkaat ja paljasjalkaiset lunalaiset ovat luoneet uuden yhteiskunnan. Maan ja Kuun välit eivät ole parhaimmassa kuosissa, kun entinen säteilykemisti Denison saapuu Kuuhun. Lunalaisen Selene Lindströmin avulla hän ryhtyy todistamaan pitkäaikaista teoriaansa, että elektronienvaihto rinnakkaismaailman kanssa on vaarallista. Tällä kertaa vastuksena on myös yhteiskuntien välinen poliittinen tilanne.
Ensimmäinen osa, joka on nimetty ”Tyhmyyttä vastaan…”, on luonteeltaan teknissävyinen ja sisältää tieteellistä selitystä, kuinka elektroninvaihto rinnakkaismaailman ja Maan välillä toimii. Selitys elektronien vajeesta tai ylimäärästä sekä niiden vaikutuksista toimii tarinallisesti, vaikka tieteellinen tausta sille onkin kuvitteellinen, koska 186Pu:a ei ole olemassa. Tekstissä on havaittavissa huumoria ja erityisesti yhteydenottoyritykset rinnakkaismaailmaan ovat kiinnostavia, joskin jäävät hieman taustalle. Hahmot jäävät persoonattomiksi, mistä syystä mieleeni jäi lähinnä Halla ärsyttävyytensä vuoksi.
Toinen osio, ”… itse jumalatkin…”, onkin luonteeltaan sitten hyvin erilainen ja suorastaan yllättävä. Asimov lähtee kuvaamaan alienperheen ydindynamiikkaa ja heissä kytevää erilaisuuden kaipuuta. Yhteiskunta seuraa sääntöjä, joita ei sen kummemmin ole tiedostettu miksi. Vaikka osassa innostutaan välillä omituisesti tuomaan esille alienien nolostuttavaa masturbointia, siinä siitä huolimatta kuoritaan erinomaisesti ja jopa trillerimäisesti auki kuvio, joka yllättää. Osa on selkeästi rullaavampi ja kiinnostavampi lukea kuin ensimmäinen.
Kolmas osio, ”… taistelevat turhaan?”, pyrkii löytämään loppuratkaisun tarinalle samalla kun kuvaa Kuuhun syntynyttä yhteiskuntaa. ”Rinnastin” Kuun painovoimattomuuden kuvauksen Arthur C. Clarken vastaavanlaiseen Uhka avaruudesta -kirjassa (arvio) lähinnä huvittavana. Näillä scifi-mestareilla on todellakin akilleen kantapäänsä. Olin silti varsin tyytyväinen tarinan kehitykseen ja energiantuotannon loppuratkaisuun, mutta sitten jostain ihmeen syystä Asimov antaa Maa-Kuu –poliittisen jännitteen rikkoa väärällä tavalla uskottavuuden. Kun puhutaan Kuun siirtämisestä pois radaltaan Maan tukahduttavasta läsnäolosta ja ilmineerataan, ettei Maa sitä tarvitsekaan oikeastaan ja samalla keskitytään laskeskelemaan kaikenlaisia fysiikan lainalaisuuksia, unohdetaan mikä merkitys Kuulla on maapallolle oikeasti. Siis miten olisi kuun aiheuttaman painovoiman vaikutus vuoroveteen, mikä mahdollistaa elämää ja rannikkojen sijainnin siellä missä ovat, tai vaikutus maapallon kiertonopeuteen, mikä saa aikaan noin 24-tunnin vuorokauden ja suhteellisen vakaat sääolosuhteet, tai vaikutus maan akselin kulman vakauteen, jonka ansiosta meillä on vuodenajat, eikä esim. 42 vuotta kesää ja saman verran talvea. Näiden puuttuminen olisi aika katastrofaalista elämälle, puhumattakaan, että olisi öisin pirun pimeää koko ajan.
Tässä vaiheessa siis tipahdin lopullisesti kirjan logiikasta. Ehkä se kaikki epämääräinen selitys elektronivuodoista ja kosmisesta munasta jossain vaiheessa teki tyhjäksi painovoiman merkityksen, vaikka siitä muussa yhteydessä kyllä jaksettiin puhua, mutta minä en sitä vain ymmärtänyt. Mea culpa. Tai ehkä ei olisi pitänyt tarttua kiinni moiseen yksityiskohtaan, sillä olihan se marginaalisen lyhyt episodi kirjan kokonaisuudessa. Joka tapauksessa niin kävi ja jäin harmittelemaan kirjan viimeisiä sivuja. Tarinallisesti loppuratkaisu toki löytyi, ja se oli ideana ihan hyvä.
Olen iloinen, että luin kirjan suomeksi, jossa hän-sana ei ilmennä sukupuolta. Kuulemani mukaan englanniksi rinnakkaismaailman olentojen yhteydessä käytettiin she/he-pronominia, eikä ole vaikea arvata kumpaa Asimov käytti ei niin älykkäiden tunteikkojen kohdalla ja kumpaa päätöksentekijöiden ja huoltajien yhteydessä.
Kaiken kaikkiaan, kirjassa oli aikakautensa asenteita ja loogisia omituisuuksia, mutta myös kiinnostavaa yritystä luoda erilainen alien-tyyppi, jossa on jotain älykkään traagista. Asimov onnistui kuvaamaan myös tiedeyhteisöä piikkikkään terävästi, tarkoitti sitä tai ei. Denisonin tarinassa on todellinen jälki, joka onneksi ei huku taustalle. Itse jumalat on lukemisen arvoinen teos. Tiedän, että kukin lukija kokee sen painottaen eri asioita.
