Iain Banks: Kävelyä lasilla

Luin heti Ampiaistehtaan jälkeen toisen Iain M. Banksin kirjan, Kävelyä lasilla (Walking on Glass, 1985, suom. 1997), joka sekin on julkaistu ilman M-kirjainta nimessä. Tarina on sekoitusta mainstreamista ja science fictionista. Valmistaudun näillä kirjoilla lukemaan Hugo-ehdokkaana olevaa Paul Kincaidin teosta Banksista, joka voitti vastikään myös BSFA-palkinnon.

Kävelyä lasilla koostuu kolmesta eri tarinalinjasta: Graham on rakastunut nuori taiteilija, joka kärsivällisesti odottaa tilaisuutta päästä ihastuksensa Saran sydämeen. Taustalla häälyy kuitenkin kilpailija, nahkatakkiin pukeutuva motoristi Stock. Steven Grout uskoo, että häntä vainotaan ja säteilytetään mikroaaltoaseella. Autojen renkaista kimpoaa säteitä ja varmuuden vuoksi on kypärää pidettävä päässä koko ajan ulkona ollessa. Jostain syystä Grout savustetaan aina pois työpaikoistaan. Terapeuttisissa sodissa kaukana tulevaisuudessa vastapuolen pelurit Quiss ja Ajayi ovat tehneet virheitä ja kärsivät nyt rangaistusta kirjoista rakennetussa linnassa, jossa heidän pitää pelata omituisia pelejä. Vain pelin loppuun pelaamisella voi päästä vastaamaan kysymykseen, ja oikein vastaamalla voi päästä pois.

Kävelyä lasilla on monella tasolla kiinnostava kirja. Se on realistinen mitä tulee Grahamin ja Stevenin kokemusten kuvauksiin, jopa tuskallisuuteen asti. Grahamin osuus tuo elävästi mieleen nuorena aikuisena tehdyt havainnot ihmisten pariutumisen tarpeen vaiheista ja ongelmista. Tosin Banks on tähänkin kuvioon lisännyt kierroksen, johon ei ihan heti törmää normielämässä. Steven on vainoharhaisuudessaan tuskastuttava ja tuo hieman mieleen Ampiaistehtaan Ericin äkkipikaisuudessaan. Hänen tarinassaan on kuitenkin juonne, joka vaivaa pitkin matkaa.

Kirjan kiinnostavin anti on Quissin ja Ajayin tarinassa, jossa paitsi mielikuvitukselliset pelit on ratkottavana, mennään myös outoon kahden maailman välitilaan. Vastapelaajat ovat erilaisia luonteeltaan, Ajayi kiinnostuu kirjoista, joista linna on rakennettu ja Quiss tekee tutkimusmatkoja linnan syövereihin ja kovistelee sen henkilökuntaa auttamaan. Linna monine ulottuvuuksineen ja toimintoineen on kiehtova. Henkilökunta on varsin humoristinen juonne muuten harmaansävyisessä teoksessa. Pienikokoinen väki kohkaa täyttä häkää niin keittiössä kuin muuallakin ja päätyy mm. mausteeksi ruokapataan.

Banks linkittää kolme tarinaa hienosti yhteen lopussa ja antaa lukijalle riemastuttavan oivalluksen. Vaikka Kävelyä lasilla ei sekään pääse mielestäni vielä lukemieni Kulttuuri-teosten tasolle, se on huomattavasti onnistuneempi teos kuin Ampiaistehdas. Toki siinäkin yksi ärsyttävä yksityiskohta heittää logiikallaan vesilintua, mutta kokonaisuudessaan erinomaisen suositeltava lukukokemus.